Rakkaudesta lapsiin, halusta terveyteen, ilosta liikuntaan, elämän ekologisuudesta, intohimosta kirpputoreihin, vanhoihin esineisiin, autiotaloihin, metsien hiljaisuuteen. Toisinajatteleva, bio- ja sijaisäiti kirjoittaa elämänsä pienistä ja tärkeistä asioista.
lauantai 26. marraskuuta 2016
Maailman vaikein sana
Muistan itse oppineeni jo lapsena miten kaava menee. Anteeksi pyydettävä teko voi olla toisen satuttamista sanoilla tai teoilla, pelkkiä ajatuksia, ilmeitä tai eleitäkin. Toinen kokee tulleensa loukatuksi, satutetuksi, uhatuksi. Pitää pyytää anteeksi ja toisen on annettava anteeksi. Homma selvitetty, elämä voi jatkua ennallaan. Niin kaikki elivät elämänsä onnellisina seuraavaan ristiriitaan asti.
Anteeksi pyytäminen on vaikeaa. Sen pitää ollakin. Silloin riisutaan panssarit, alistutaan toisen edessä ja hävetäänkin. Myönnetään jotain mitä perisuomalainen ei suostu vahingossakaan ulos päästämään, näytetään omat heikkoudet. Anteeksi pyytäessä ihminen myöntää olleensa väärässä, katuu tekoaan. Tai näin sen pitäisi olla, jos pyydetään anteeksi harkitusti, asiat läpikäyneenä ja kypsyteltynä. Anteeksi pitäisi pyytää vain jos sitä oikeasti tarkoittaa. Pyynnön pitäisi tulla teosta, suoraan sydämestä, ei vain sen vuoksi, että puoliso nyt sattuu pitämään viikon mykkäkoulua, jos ei myönnä laittaneensa haarukoita väärässä järjestyksessä tiskikoneeseen.
Lasten puolella pelottavaa on huomata miten anteeksi pyytäminen muuttaa muotoaan. Liikaa käytettynä se muuttuu ohi huikattavaksi heitoksi naama näkkärillä, peloteltuna muuttuu vaikenemisen aikaansaavaksi möröksi. Sanalta katoaa merkitys. Jos lapsi kippaa maitolasin sohlatessaan ruokapöydässä, on varmasti järkevämpää iskeä luutu mukelon käteen kuin alkaa tivaamaan anteeksipyyntöä ruokarauhan häiritsemisestä koko seurueelta samalla, kun maito lirisee lattiasaumoista sisälle.
Itseni on vaikea pyytää anteeksi. On ollut aina. Lapsena olin kiltti, rauhallinen ja hiljainen tyttö. En ehkä tottunut pyytämään anteeksi. Sama jatkui koulutaipaleella. Tiedän kuitenkin tehneeni nuorena asioita, joiden vääryyden olen ymmärtänyt vasta aikuistuttuani. Menköön nuoruuden piikkiin vaikka asiat mielessä kulkeekin varmasti aina.
Parisuhteessa alistun liian helposti, mukaudun toisen mielipiteisiin ja elämään, jään helposti alakynteen ja annan periksi. En juuri osaa suuttua, nostaa kissaa pöydälle tai pitää mykkäkoulua. Ehkä juuri siksi nautinkin yksin vietetyistä vuosistani, vapaudesta ja oman elämän hallinnasta. Myös parisuhteessa on ollut vaikea pyytää anteeksi, nähdä omia virheitä ja vääryyksiä. Yksikään parisuhde ei rakennu ainaiselle onnelle ja yhteen hiileen puhaltamiselle, on myös osattava pyytää ja antaa anteeksi.
Elämässä tärkeää on antaa myös itselleen anteeksi. Tänään olen antanut itselleni anteeksi laiskuuteni siitä, etten nuhanenänä lähtenyt lenkille, lorvailin kaverin kahvikupposella ehtopäivästä ja huusholli on edelleen imuroimatta. Samalla kiitin itseäni rentouttavasta päivästä ilman ennakkoon asetettuja päämääriä. Eilen annoin anteeksi itselleni aikaansaamattomuuden käydä ruokakaupassa ja kiitin itseäni samalla vapaa-ajan vietosta ystävän seurassa.
Kuvitellaanpas. Koska tykkään siitä! Touko ja Lasse pelaa palloa pihalla. Vilho hyppää kesken pelin mukaan, potkaisee pallon Lasselta. No joo, ei käy, ei tosiaan käy! Ei tosiaan mikään Vilho hyppää mukaan peliin ja vieläpä iloisesti! Lasse kaataa Vilhon maahan, potkaisee hiekat naamalle ja huutaa pari luvatonta perään. Pikakelauksena ohi aikuisen puuttuminen tilanteeseen, puolen minuutin läpikelaus tapahtumista ja se kuuluisa lause "Nyt Lasse sun pitää pyytää anteeksi Vilholta".
Mieti! Noin kahdessa minuutissa pitäisi olla valmis pyytämään anteeksi, kun kierrokset pyörii niissä lukemissa, että moottori posahtaa tai nyrkki lävähtää just kohta. Pyytää siinä nyt anteeksi siltä tyhmäidioottiääliö-Vilholta. NO ANTEEEEEKS! kuuluu Lassen suusta samalla, kun Vilho alistettuna kyynelien takaa nyyhkii anteeksi antamistaa.
Tyypillinen tilanne lasten maailmasta aina päiväkodista koulumaailmaan asti. Pyydä anteeksi niin saat anteeksi. Ja sääntönä ehdottomasti se, että toisen pyytäessä anteeksi on annettava anteeksi. Miksi? Jos hymyilet kadulla ystävällisesti nahkarotsikundille, tulet kaadetuksi katuun ja saat kurat naamalle niin annatko anteeksi kahden minuutin, kahden viikon vai kahden vuoden päästä? Jos kumppani huutaa viikko toisensa jälkeen puolisolle siitä miten ne haarukat PITÄÄ laittaa sinne tiskikoneeseen niin täytyykö myrskyn laannuttua antaa anteeksi raivokohtaukset, jotka toistuu viikko toisensa jälkeen anteeksipyynnöistä huolimatta?
On annettava aikaa. Tunteiden laskeutua, kyyneleiden kuivua, kivun helpottaa. Se vie minuutteja, kenties tuntejakin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Ei lapsi, ei aikuinenkaan ole valmis pyytämään tai antamaan anteeksi minuutin jälkeen. Tekojen pitää kulkea veren mukana läpi aivojen ja sydämen, pistäytyä isovarpaassa asti ennen suuria sanoja.
Kaikkea ei pidä antaa anteeksi eikä saa antaa anteeksi. Ei lapsen eikä aikuisen. Mielestäni on väärin opettaa lapsiakin antamaan aina kaikki anteeksi. Joskus on vain parempi olla hiljaa, jättää anteeksi pyytäjäkin miettimään tekojaan. Kaikki teot ei kuittaannut yhdellä suurella ja vaikealla sanalla. Anteeksi antamisen pitää tulla sydämestä, ei vain muodollisuutena.
Mielestäni jokaisella on oikeus olla antamatta anteeksi. Monen ihmisen elämässä on varmasti jokin asia, joka jää ikuisesti avoimeksi, selvittämättömäksi möykyksi. Sen paino sydämessä pienenee vuosi vuodelta, mutta ei poistu koskaan. Ei ennen kuin on annettu anteeksi. Tänään kiitän itseäni siitä, etten ole antanut kaikkea elämässä anteeksi. Enkä annakaan. Kiitos ja anteeksi itselleni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti