maanantai 26. joulukuuta 2016

Kaksi yksinäistä / Korteniemen perinnetila


Mieli huusi hiljaisuuteen. Joulukuun jatkunut itsestä riippumaton hulabaloo purkautui joulupäivän aamuna. En omista joulukoristeita, -verhoja enkä juuri joulumieltäkään. Muutaman paketin päälle kietaisin juuttinarut, ärsyynnyin päivä toisensa jälkeen naapuruston valosirkuksesta, niukin naukin selvisin töissä joulujuhlasta. Ruokakaupoissa ei ole uskaltanut kuin silmät puolittain kiinni juosta läpi enää viikkoihin. En kestä joulua, en tottavie. 

Tallustin jalan alla pakastuvaa sammalikkoa pitkin. Ritisi rentouttavasti korvaani, jääriisteet kenkien alla järvellä puhui omaa kieltään. Kuuntelin Korteniemen perinnetilan hiljaisuutta, jutustelin joulupukkia muistuttavan retkiluistelijan kanssa, nautin yksinäisyydestä. Näky oli niin toinen kuin kesällä, luonto oli hiljaa ja ilta tummui aikaisin. Nurkat nukkui horroksessa, kukaan ei toivottanut tervetulleeksi.

Saavuin lopulta nuotiolle. Hiljattain saapunut retkeilijä tervehti hiljaa, näytti kaipaavan yksinäisyyttä. Istuin toiselle puolen nuotiota kuin anteeksi pyydellen vaikka kuulin olevani tervetullut. Huokaisin hiljaa, kerroin miten pääni on niin kaivannut hiljaisuutta. Hän naurahti, viikon matkalla ollut oli tankannut mielensä luonnon äänillä ja yksinäisyydellä ajatuksena palata pian kaupunkiin. Muutamassa lauseessa lukot murtuivat, puhuimme samaa kieltä.

Kului tunti, lopulta kolmas ja neljäskin. Kaksi toisilleen tuntematonta jouluahdistunutta saman nuotion äärellä. Hiljaisesta miehestä kuoriutui ajatteleva ja opettavainen toveri. Naurettiin monet kerrat, ymmärrettiin toistemme ajatuksia ja tuntemuksia, puhuttiin samalla kielellä. Harvoin saa kokea mitään tällaista tuntemattoman ihmisen kanssa. Lopulta termospullosta tippui viimeiset tipat kuppiin, oli aika pakata kimpsut ja kampsut.

Se hetki oli haikea. Siinä vierellä oli tunteja ollut ihminen, joka jäi varmasti iäksi mieleeni. Sellainen ihminen, jonka oppi muutamassa tunnissa tuntemaan paremmin kuin toisia oppii vuosiin. Tyyppi meni sydämeen asti, jonne harva yltää. Iloisten heippojen jälkeen, parin kysymyksen saattelemana lupasin ensi kesänä olla takuulla samassa paikassa niin monena viikonloppuna.

Pois päin kävellessä jäin seisomaan metsän reunalle. Toinen yksinäinen istui pimeässä illassa räiskyvän nuotion äärellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Hymyilin ja jatkoin matkaani. Sammal ritisi jalkojen alla illan pimentämässä metsässä. Jatkoin jälleen yksin, omia polkujani kulkien. Onnellisena ja rentoutuneena, hyvästä seurasta nauttineena. Ehkä me ensi kesänä jälleen tavataan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti