"Äiti, äiti on suojasää! Äiti, äiti tuu tekee lumipalloja!" huutaa pieni poika hymyssä suin pihamaalta. Rakennetaan lumilinnaa, kyhätään lippu komistukseksi. Onnellinen lapsi poseeraa kuvaa ottaessa ylpeänä aikaansaannoksesta. Kirjoitan viestiin kuvan ohelle onnentoivotukset vaikka mieleni tekisi ilmaista osaanottoni.
Äitien- ja isänpäivät saa ajattelemaan vuosi toisensa perään enemmän ja syvemmin asioita. Isä on ollut itselleni ensiarvoisen tärkeä ihminen, esikuva, tuki ja turva lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on ollut läsnä, uhrannut paljon lastensa vuoksi, antanut yhdessä äitini kanssa loistavan pohjan kasvattaa omia lapsiani. Suorin sanoin en voisi parempaa isää itselleni toivoa, en mitään hänestä muuttaisi.
Olen perinyt isältäni osan ulkoisista piirteistä, mutta vielä merkityksekkäämmin palan elämäntapaa ja arvomaailmaa. Aikuisuudessa olen löytänyt itsestäni yhä enenevässä määrin isän piirteitä. Isä ymmärtää, luottaa ja välittää. Aina.
Omat lapseni ei tule koskaan kokemaan lapsuutta tai nuoruutta, jossa isä on jokapäiväisesti läsnä. Toisinaan tunnen olevani huonompi vanhempi, koska en voi omille lapsilleni samaa lapsuutta tarjota, jonka itse sain elää. Luotan kuitenkin siihen, että pystyn päätöksilläni tarjoamaan heille paremman elämän kuin mitä vanhempien rikkinäinen parisuhde olisi koskaan tarjonnut.
Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tuntea isänsä, tutkia juurensa. Juureton puu kaatuu herkästi myrskyissä ja monesti nuoruuden kuohuissa isättömyys heijastuu voimakkaasti. Kuka olen, mistä tulen, miksi toimin näin. Lapsi perii piirteitä molemmilta vanhemmiltaan ja yhdessä ympäristötekijöiden kanssa kavutaan kohti aikuisuutta juuri omaksi tärkeäksi itsekseen.
Mielestäni ei ole merkityksellistä asuuko lapsi yhden vai kahden vanhemman perheessä, ohjaako ja tukeeko elämässä biologinen vai sijaisvanhempi. Lapsi tarvitsee rajoja, rutiineja, turvaa ja rakkautta. Sitä, että joku peittelee illalla nukkumaan, antaa pusun poskelle. Sitä, että lähellä on turvallinen ihminen vastaanottamassa aamuiset halaukset ja imemässä raivokohtaukset itseensä. Lapsi tarvitsee tunteen, että hänestä välitetään, arvostetaan ja häneen luotetaan.
En tiedä millaisiksi ihmisiksi lapseni kasvaa, en voi ennustaa heidän tulevaisuuttaan. Tänään lapseni sai kokea olevansa maailman paras lumilinnanrakentaja, heidän kykyihinsä luotettiin annostellessa ketsuppia ateriansa päälle, illalla nukkumaan käydessä äiti halasi lujaa ja kertoi juuri heidän olevan maailman tärkeimmät rakkaat. Heillä on elämässä kaikki hyvin vaikka kotiseinien sisäpuolelta ei isää löydykään.
Heillä molemmilla kuitenkin on isä. Ei tänään läsnä, ei huomennakaan. On isiä, jotka ei näe lapsiaan joka päivä, ei viikottain, ei kuukausittain, ei vuosittainkaan. Mutta silti lapset tietävät, tukeutuvat ja luottavat. Ne isät ovat antaneet pienille puilleen juuria elämään, olemalla osa lastansa nyt ja ikuisesti. Näillä lapsilla on tieto mistä ovat tulleet, mihin ovat menossa. Heillä on edessään tulevaisuus, jossa on ympärillä paljon välittäviä ihmisiä. Heillä on isät, isoisät, enot ja sedätkin.
Olen ihminen, jolla on ollut täydellisyyttä hipova isä. Toivon, että omat lapset kokevat edes likimain samoja tunteita aikuisuudessaan, oppivat isiensä virheistä, takertuvat kauniisiin muistoihin tiukasti kiinni ja kantavat rikkautena heiltä opittuja asioita. Lapselle isä on aina isä, tärkeä ja korvaamaton. Jokaisella lapsella, aikuisellakin pitäisi olla oikeus tuntea oma isä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti