Anteeksi, mutta elämä ei ole mukavaa

Lapsi itkee kyyneletöntä ulvontaansa aamulla eteisen lattialla. Ne toppavaatteet. Ne hanskat. Ja etenkin ne lenkit! MÄ EN OSAA, MÄ EN HALUA, MÄ EN JAKSA! Aamu toisensa jälkeen äiti toteaa lapselleen, että elämässä nyt vain on välillä tehtävä asioita ilman osaamista, halua tai jaksamistakin. Sellaista se on, valitettavasti.

Viikonloppuna pohdittiin jälleen millaista olisi elää unelmaa. Omalla kohdallani unelmien saavuttaminen saattaisi olla mahdollista ensi viikolla tai vuosien päästä. Ehkä se vaatisi tarkkaa pohdintaa, heittäytymistä ja rohkeutta aloittaa kaikki alusta vailla tietoa tulevaisuudesta. Unelmieni esteenä ei ole raha, kuten monilla muilla suurempia tähtiä kurkottelevilla. 

Päinvastoin. Unelmani olisi elää vailla suhdetta pankin kanssa, käydä töissä silloin kun huvittaa ja tuijotella talitinttejä ikkunalaudalla sukkia neuloen tuvan sohvalla. Siinä samassa unelmassa lähettäisin lapseni koulutielle aamulla, tallustelisin kissa kintereilläni postilaatikolle pakkasaamussa, vastaanottaisin lapset iltapäivällä kotiin ja jaksaisin kuunnella loputtomiin kestäviä tarinoita. Nyt ollaan kuplassa, todellakin.

Menneen viikon aikana ollaan oltu unelmista hyvin kaukana. Sen tarkemmin erittelemättä kaikki on ollut vähän syvältä. Stressin painaessa päälle on pakko takoa, miettiä illat ja toisinaan yötkin. Kun rajapyykit häämöttää, isänpäivä tulla kolistaa, edellisen viikon pölyjä vasta aletaan pyyhkimään puhtaaksi ja seuraavat päämäärät sataa lumihiutaleina taivaalta alas. Siihen lisätään sosiaalista kanssakäymistä lukuisilla eri tunnetiloilla, äänensävyillä, ilmeillä ja eleillä höystettynä. Puhumattakaan siitä, että viikon omat hetket kuluu työasioissa palaveeraten tai itselle istuvia työvaatteita ympäri kaupunkia metsästäen. Siinä vaiheessa tulee huokaistua pitkin käytäviä viilettäessä "onko tässä yhtään mitään järkeä?"

Menneen päivän aikana olen ollut itkun rajamailla, epäonnistumisten partaalla, epätoivon syövereissä, kiireen keskipisteessä. Monet asiat on tuntunut kaatuvan niskaan, lankeavan suoraan varpaiden eteen. Ja jälleen mietin omassa päässäni yllä olevaa kysymystä. Päivä on kokonaisuudessaan ollut kamala, hirveä, järkyttävä. 

Tullessani illalla kotiin pitkän työpäivän jälkeen, naapurikylien kautta koukaten nukkuvat lapset takapenkillä tuhisten olen lopulta onnellinen juuri tästäkin päivästä. Vaikka fiilis on monesti menneen päivän aikana ollut, että MÄ EN OSAA, MÄ EN HALUA, MÄ EN JAKSA! niin silti tämäkin päivä kääntyy muutamien tuntien kuluttua eilisen muistoksi. Se muuttuu päiväksi, jossa uhkasin pilke silmäkulmassa hypätä toisen kerroksen ikkunasta, kietoa kuulokkeiden johdon kaulani ympärille ja lopettaa työnteon just oitis heti. Sitten on ne huipputyypit, jotka ehdottaa Sami Minkkistä lainatakseen irtisanoutumista työstä päästäkseni nauttimaan Tampereen ratikoilla työttömänä ajelusta ja naarmuttelemaan Alatalon Mikon auton kylkiä. Vasta sen jälkeen soisi heittäytyä kiskoille. Ja ne tyypit, jotka saa hymyn suupieliin, naurun irtoamaan ja päivän muuttumaan edes hippuisen paremmaksi lupaa tulla vielä samaan ratikkaan istumaan.

Raskaan päivän, uuvuttavien ja haastavien viikkojen, pimeiden ja pitkien kuukausien keskelle kätkeytyy paljon hyvää. Pieniä lauseita, kannustavia sanoja, ystävällisiä hymyjä, huumorin hippusia. Niillä mennään läpi synkimpien lumimyräköidenkin.

Ehkä tämä on sittenkin pieni pala unelmaa? Ehkä jokaisessa huonossa päivässä on jotain hyvääkin? Kenties ihminen tarvitsee elämäänsä jännitystä, stressiä ja kiirettäkin? Entä jos kokisin olevani tarpeeton, turha ja tylsä ilman säännöllistä työtä?

Niin monia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Elämästä selviää vain elämällä, päivän kerrallaan. Unelmissanikin todennäköisesti lukko olisi jäätynyt yöpakkasessa jumiin, koulutaksi olisi ajanut matkalla ojaan, auto ei käynnistyisi aamulla, lumet olisi auraamatta, pakkanen olisi jäädyttänyt vesiputket, kissa olisi karkureissuillaan, tulet ei ottaisi syttyäkseen, torpassa olisi kymmenen astetta lämmintä ja lapsi olisi unohtanut koulureppunsa yöksi rapunpieleen jäätymään. 

Huomenna herään lämpöisten vuodevaatteiden välistä maalämmöllä itsekseen lämpiävästä asunnostani. Puen päälle lämpöisesti, harjaan lumet yhdeltä ainoalta rappuseltani hypätäkseni lasten kanssa johdon päästä lämmenneeseen autoon ja hurauttaessani kaupungin auraamia teitä pitkin työpaikalle. Niiden seinien sisällä vietetyt tunnit on vielä arvoitus, mutta viikon kuluttua muutama tilille ropsahtava roponen palauttaan ainakin hetkeksi ajatuksen, että onhan tässä nyt sentään jotain järkeä. Ehkä huomenna on päivä, jolloin MÄ OSAAN, MÄ HALUAN, MÄ JAKSAN!

Ps. Oikeesti. En elä unelmaa. Vaikka oikeastaan. Kyllähän tää voisi olla unelmaa. Tavallaan.  

Pps. Tampereelle suunnitellaan ratikoita viiden vuoden päähän eli ehdin vielä jokusen kerran kysyä "onko tässä yhtään mitään järkeä?"