Elämä sijaisvanhempana - Taivaalta tippunut rapainen enkeli rikkinäisillä siivillä

Komea mies nousee tuolistaan. Hän on silmäillyt, kuunnellut, lukenut, kysynytkin. Esimerkiksi minkä ikäinen olen, miten jaksan ja mitä teen työkseni. Lisäten perään lauseen "Olet kyllä oikea taivaan lahja."

Myönnän. Se mies kiillotti elämän rallin kuraaman sädekehäni jälleen kirkkaaksi. Siihen tarvittiin ymmärrystä, asiantuntemusta, syvälle silmiin katsomista, suorien totuuksien saattelevama sydämeen asti meneviä sanoja. Se komea ulkonäkö nyt oli sivuseikkana tässä hetkessä.

Jotkut meistä kuvittelee sijaisvanhempien olevan enkeleitä kiiltävällä sädekehällä. "Teet arvokasta työtä", "itse en pystyisi tuohon", "on varmasti välillä raskasta", "elät hienoa elämää" kuulee monesti sanottavan ihaillen. Itse kuitenkin koen olevani enkeli, jonka mekon helmat on marraskuisessa loskassa tuhriintunut aamuhässäkässä likaisen auton kylkiin, sädekehän loisteeseen ei riitä energiaa iltaisin, suusta karannut perkele iltapesujen lomassa vie viimeisetkin himmeät säteet ja siivet saa osumaa pahimmillaan useita kertoja viikossa. 

Ennen sijaislapsen tuloa perheeseen kuvittelin rakkauden parantavan, rytmien ja rutiinien rauhoittavan, sylin hoitavan ja sydämen sulavan apua tarvitsevalle lapselle. Tähän takakannesta raapaistuun mukaansa tempaavaan tekstiin on löytynyt lukuisia juonikäänteitä, tunteita, elämänmuutoksia, oivalluksia ja ymmärtämisiä. Sivu toisensa jälkeen on saanut oppia, ettei aika paranna kaikkia haavoja vaan suurimmat vuotaa aina aikuisuuteen asti, jokainen naarmu jättää arvet muistoksi. Sivu toisensa jälkeen koen yhä suurempaa paloa jatkaa ja jatkaa aina vaan, oppia uutta ja ymmärtää tarinaa. Loppua näissä tarinoissa ei ole, sivu toisensa jälkeen tapahtuu yllättäviä ja odottamattomia asioita matkalla kohti tulevaisuutta.

En valehtele, jos sanon, että päivääkään en ole katunut. Elämässäni oli kaksi unelmaa; saada biologinen lapsi ja sijaislapsi. Biologisen lapsen kohdalla tipuin pilvistä syvälle kuoppaan melkoisella rytinällä heti vauva-aikana, sijaislapsen kohdalla puolestaan kuopasta on hiljalleen kivuttu kohti maan pintaa. Pilviin en ajatellut koskaan kurkoitellakaan. Nämä kaksi äitiyttä on kuin yö ja päivä; opettavia ja kasvattavia kumpikin tavallaan. Yksikään biologinen äiti ei pysty samaistumaan sijaisäidin elämään ja päinvastoin. Puhumattakaan arvostelusta, joka lienee leijonanaaraiden rintamalla muutoinkin täysin turhanpäiväistä. 

Kolmatta vuotta mennään. Siitä hetkestä, kun sain kuulla nimen, iän ja pintaraapaisun eletystä elämästä. Siitä päivästä, kun tapasin tulevan lapseni, täysin tuntemattoman ja vieraan pienen ihmisen. Parin viikon kuluttua tuo lapsi istui takapenkillä matkalla tulevaisuuteensa. Sinä päivänä maailmani keikahti ympäri, muuttui lopullisesti. Myllersi mielen, elämän ja tulevaisuuden. Edelleen sanon, että päivääkään en kadu. Saman tekisin uudestaan vaikka kolmesti. 

Se, että perheessäni asuu kaksi lasta, joilla on eri vanhemmat, joilla on eri sukunimet, ikäeroa puolisen vuotta, etunimen ja pituuden puolesta voisivat olla vaikka kaksosia aiheuttaa usein ihmetystä. Asiat ihmetyttää todella usein uteliaita mammoja kassajonossa tai takavuosilta työstä tuttuja vanhempia, jotka hieraisevat silmiään kuviteltuaan vatsanahkojeni alta aikoinaan pullahtaneen vain yhden lapsukaisen. Nykyään perheitä on jos jonkinlaisia, meilläkin on ehkä hieman hullunkurinen perhe, mutta että mä tykkäänkin siitä!

Vaitiolovelvollisuuden koen raskaana tekijänä sijaisvanhemmuudessa. Kahden sijaisvanhemman perheessä asioita voidaan jakaa, keskustella ja mietiskellä yhdessä. Yksin ollessa olen yksin asioiden kanssa. Olen yksin siinä hetkessä, kun ei tiedä juonikäänteiden kohdalla pitäisikö itkeä vai oksentaa. Toisinaan vedän lenkkarit jalkaan ja juoksen henkisen kärsimyksen pois kehostani, itken perunoita kuoriessa salaa lapsilta suurimmat möykyt ajatuksistani. 

Jokainen vanhempi ajattelee lastaan päivittäin jollakin tasolla. Sijaisvanhempi ajattelee lapsen ohella myös lapsen vanhempia, sukua, tulevaisuutta ja menneisyyttä päivittäin. Eikä ajatukset riitä vaan säännöllistä yhteyttä on pidettävä yllä, uhrattava aikaa ja tulkattava puheluita keittiön pöydän äärellä istuvan lapsen jutuista samalla kun pyörittelee jauhelihoja paistinpannulla. Säännöllisessä päivätyössä käyvä sijaisvanhempi joutuu myös kiireisimpinä aikoina useita kertoja kuukaudessa järjestelemään töitänsä lapsen asioiden hoitamisen tieltä. Kiitos omalle mahtavalle työtiimilleni, joka joustaa ja paukkuu jokaisella kerralla, kun lakki kourassa anelen jälleen poissaolojani.

Eletty elämä heijastuu jokaisessa päivässä muistoina, yöhuutoina tai muina tekijöinä. Olisi peräti kummallista, jos eletty elämä ei lapsessa näkyisi. Kyyneleet nousee silmiin joka kerta, kun ajattelenkin tilannetta, jossa en itse olisi saanut elää biologisten vanhempieni kanssa. Niinpä. Tuskin kukaan onnellisen alun saanut voi samaistua huostaanotetun lapsen kokemuksiin. 

Tämä nuhjuinen enkeli omaa rautaisen omatunnon. Olen ammatiltani varhaiskasvattaja, tehnyt töitä monien vaativien lasten ja elämäntilanteiden parissa. Aina olen kokenut vetoa juuri haasteiden pariin lasten kanssa työskennellessä. Toisinaan ammattikasvattajankin tekisi mieli lyödä kaupassa tai päiväkodin käytävällä mulkoileville käteen nippu mustaa valkoisella siitä miten toisten elämässä tarjoillaan kultalusikalla samalla, kun toinen joutuu koivupahkasta veistämään ja hiomaan vuosien aikana itselleen velliinsä uppoavan puulusikan. Armoa ja ymmärrystä jos pyytäisin, ihan jokaiselle lapselle lähtökohdista riippumatta.

On niitä uteliaita ja kateellisiakin. Mitä uskomattomimpia juttuja sitä onkin kuullut. Kuinka tässä nyt henkseleitä paukutellaan ja seteleitä tungetaan patjan rakoon. Jokainen perhehoitaja saa likimain samaa korvausta ja täytynee tässä parivuotisen jälkeen todeta, että ei juuri sijoitusasuntoja ole tullut osteltua tai etelän lomille lenneltyä. Kadehtia ei kannata, mutta jos edes sääliksi kääntäisi sen, että rahaa ropsahtaa kukkaron pohjalle suurinpiirtein rapsakat pari euroa tunnilta. Melkein väittäisin, että kannattaa pohtia vakavasti muita hommia, jos rahaa toivoo saavansa.

Nyt kiillotetun sädekehäni alta kerron kuitenkin, että onhan tämä juuri sitä mitä halusin. Paljon enemmänkin. Jokainen eletty päivä opettaa lisää, saa ymmärtämään paremmin, juurruttaa niin lapseen kuin perheeseenkin. Jokainen kiitos on hampaat irvessä vääntämällä, hiuksia omasta päästä repien ansaittu ja jokaisen kehun otan suoraan sydämeen. Sijaisäitiys syö energiat, saa raivon partaalle ja onnen kyyneliin päivä toisensa jälkeen. Paras kiitos tälle kaikelle on kuitenkin se miten lapsi illalla makaa sängyssään, hymyilee, pussaa ja sanoo "Sä oot maailman paras äiti. Rakastan sua taivaaseen ja sieltä tuhatsataa kertaa takaisin."