Erään ystäväni hiljattain siirryttyä älypuhelimien ihmeelliseen maailmaan vannoin, että hänen elämä tulee muuttumaan. Sukkuloidessani hänen Androidinsa ihmeellisessä ja uudessa maailmassa aloin miettiä myös omaa suhtautumistani puhelimeen ja sen käyttöön. Ystävän perimmäinen syy perinteisen nappulanokialaisen vaihtamisessa älyluuriin oli töiden vastaanottaminen. Ehkä ihan perusteltu ostos sitten kuitenkin taloudellisen turvan jatkumisen kannalta.
Itse sain ensimmäisen älypuhelimeni vajaa kaksi vuotta sitten. Lähes pakottamalla otin käyttöön pikkuveljen vanhan Lumian. Muutama kuukausi myöhemmin kyseinen puhelin sanoi yhteistyöstä irti ja marssin Prisman tiskille ostamaan hätäpäissäni halvimman, edeltäjänsä kanssa samoille viivoille päätyvän kapulan. Seuraavana päivänä tiputin luurini pesuhuoneen lattialle, josta muistona olenkin kuljettanut menneen rapian vuoden jesarilla korjattua älyttömyyspuhelinta taskussani.
Tuo luuri on aiheuttanut hilpeyttä, kysymyksiä ja kommentointia laajalti. Ettäkö nyt haaskaisin rahojani uuteen puhelimeen, kun vanhakin pelaa. Sillä pystyy soittamaan, laittamaan viestiä ja ottamaan utuisen sumuisia tunnelmakuvia. Sovellukset pelaa silloin kun ne haluaa ja nettisivut aukeaa puolittain. Elämä on kerrassaan mielenkiintoista, ei stressaavaa tai ärsyttävää. Siinä vaiheessa, kun sammutin puhelimeni toistakymmentä kertaa päivän aikana sim-virheen vuoksi aloin jo vakavasti itsekin miettiä millä linjoilla jatketaan; kaivanko näppylänokialaisen kaapin perältä vai satsaanko uuteen puhelimeen, jonka tuotanto-olojen eettiset tekijät, hiilijalanjäljet ja tulevaisuuden näkymät korjattavuudessa, hävityksessäkin sai kauhistelemaan edessä olevaa hankintaa.
Lähimmäiset on jo oppinut tavoilleni, josta heille annan suuren plussan. Harvoin olen tavoitettavissa, vastausta voi joutua odottamaan tunteja tai jopa päiviä ja mitään pahaa ei ole elämässäni tapahtunut, en ole suuttunutkaan vaikken soittaisi aina takaisin. Pitääkö ihmisen olla jatkuvasti tavoitettavissa? Pitääkö olla huolissaan, jos ystävä ei vastaa viestiin vartissa, tunnissa tai vuorokaudessa?
Käytännössä pidän aina puhelimeni äänettömänä, koska en tykkää jatkuvasti häiritsevistä piippauksista ja kilinöistä, joita älyluurit alituiseen päästelee. Työpäivän aikana harvoin edes vilkaisen henkilökohtaista puhelintani ja kotosalla tuskin ehtisin tai haluaisin kenenkään kanssa rupatella silloin kun lapset on valveilla. Ei ole lainkaan tavatonta, että nakkaan puhelimen aamulla töihin lähtiessä veskan pohjalle ja noukin sen illalla hiljaisuuden laskeuduttua jälleen esille. Haluan elää elämälleni, en puhelimelle.
WhatsApp on äärettömän upea keksintö. Alentaa kynnystä sosiaaliseen kanssakäymiseen huomattavasti verrattuna soittoon tai tekstiviestiin. Toisinaan tulee turistua ryhmissä ystävien kesken pitkiä toveja illan hämyssä, joka plussana ja miinuksena korvaa osan myös kasvokkain käytävistä keskusteluista. Työasioissa käytän kyseistä sovellusta lähinnä kuvien jakamiseen. Lisäksi WhatsAppin avulla voi usein näppärästi tsekata mihin aikaan ihmiset on kotiutunut riennoistaan yöllä tai onko ylipäätään herännyt seuraavana aamuna.
Työaika ja henkilökohtainen puhelin ei kuulu yhteen. Ei ainakaan omalla alallani. Tiedän, että monet vanhemmat viettää lasten valveillaolosta liian paljon aikaa luuri kädessä. Oma näkemykseni on, että älylaitteet pitäisi säilyttää muualla kuin räpylässä lasten parissa työskennellessäkin. Työn puolesta joutuu älylaitteita kantamaan mukana ja huonolla omallatunnolla myös käyttämään, joten omasta puolestani työasioissa laukussa viestejä vilkuttava luuri saa olla aivan ylhäisessä yksinäisyydessään. Vapaa-aikanakin työasioita koskevat viestiketjut pysyy suljettuna, joten puskaradio tai "rikkinäinen puhelin" tavoittaa ehkä viimeistään siinä vaiheessa meikäläisen korvat, kun asiat ovat jo ohi. Plussalle vai miinukselle, tiedä häntä.
Toisinaan kaipaan kuukausia, jolloin en omistanut älypuhelinta tai internetiä, olin poistunut sosiaalisesta mediastakin. Tiesin sään ikkunasta katsomalla, maksoin laskut kerran kuukaudessa, viikottainen aikani tietokoneella rajoittui tuntiin tai kahteen. Elämä oli huoletonta, kuin omassa kuplassa vailla ympäröivän maailman murheita. Sosiaaliseen mediaan palasin myöhemmin uudelleen, löysin itseni liian usein roikkumassa Instagramista tai ärsyyntymästä Facebookista. Mitta tuli jälleen täyteen muiden ihmisten elämää. Vietin muutaman viikon vailla kumpaakaan palvelua ja tyhjensin samalla pääni, kelasin miten jatkossa toimin säästääkseni itseäni. Löysin kultaisen keskitieni; kun haluan aidosti tietää mitä muille kuuluu kuvina tai sanoina, voin selata kanavat läpi, mutta saatan olla myös päiviä poissa muiden ihmisten parista. Tykkään olla tietämätön asioista, joista käytännössä koko maailma tai vähintään kylä tietää. Asiat, jotka ei vaikuta omaan elämääni voi yhtä hyvin pysyä tietämättömissäkin.
Uudelle luurilleni ei ollut suuria vaatimuksia. Pärjäsin vanhalla rämälläni oikein hyvin, kunnes viimeiset sekoilut alkoi, mutta toivoin uuden puhelimen avaavan myös esimerkiksi esikoulumaailmassa tarvittavan viestintäsovelluksen sekä lataavan säätiedotukset auki ennen kuin lapset on toppahaalareissa valmiiksi eteisessä odottamassa. Tarvitsen mahdollisuuden ottaa kuvia, käyttää nettiä ja muutamia sovelluksia, palvelun mittaamaan lenkkien pituudet, musiikin kuuntelun, puhelut ja viestit. Oikeastaanhan taidan olla aika vaativa!
Joskus elämässä vain käy tuurikin. No itselläni enemmän tai vähemmän tuurilla uudet puhelimet nyt vain on tullut jostain puskista yhtäkkiä. Ei ole paljon tarvinnut roposia kannella ahdistaviin kodinkoneliikkeisiin. Tosin jos yhtään vaativuutta ja näyttämishalua olisi siunaantunut tähän ihmiseen niin kenties en olisi peruspuhelimiin tyytynyt vaan tuhansia olisi tuhlattu rahaa turhuuksiin. Tässä sitä nyt sitten ollaan, ehkä tunteiden vuoristoradan jälkeen hiukan kuitenkin onnellisena "uudesta" puhelimesta. Uusi tarkoittaa pari vuotta vanhaa, ahkerasti käytettyä ja äitini hylkäämää luuria. Eettisesti, ekologisesti ja taloudellisesti varsin kannattava hankinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti