sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Liian helppo iltapala

 

En jaksanut motivoitua ruoan tekemisestä. En itselleni enkä tenaville. Höystin salaatinlopun hampunsiemenillä ja raejuustolla, sulatin pakastimesta paketin nakkeja, keitin kananmunia. Viimeiset tinkimaidot tonkan pohjalta keittelin kaakaoksi. Ettei elämä olisi liian yksinkertaista suunnattiin laavulle iltapalalle. 

Edellisen käyttäjän olisi ehkä kannattanut makkaransa paistaa vaikka grillissä. Reipas ikiliikkujani kantoi pian vanhat puut pois nuotiopaikalta ja ennen kuin olin ehtinyt edes tulitikkuja kaivaa esille oli uudet puut haettu paikalle. Seuraavalla hetkellä tenava keikkuikin jo liiterissä parimetrisen klapipinon päällä etsimässä kadonnutta kirvestä, silmän välttäessä kiipesi laavun katolle pötköttelemään.. Tässä on mettäkaveri meikäläisen makuun! Ikuinen neiti romantikko sen sijaan keskittyi ihailemaan tulta ja kattamaan "pöydän".

Ja niin me evästettiin, vattamme täyteen. Joivat he kuksistaa kaakaot, äiti joutui tyytymään vanhaan emaliin. Korteniemen renkipoika muistutti kesällä, että kuksan pitää olla lahjaksi saatu tai omin kätösin tehty, itse ei saa ostella moisia. En siis ihan hetkeen tule kuksasta juomaan... 

Ikiliikkuja ei ollut puolta minuuttia kahden tunnin aikana paikallaan. Lopulta istahdin pimeässä katselemaan hiipuvaa hiillosta, tenavat molemmissa kainaloissa. Pyysin olemaan ihan hiljaa ja kuuntelemaan metsää. Mitä nuotio sanoo, miten tuuli suhisee. Jossain kaukana haukkui koira. Kului minuutteja, ikiliikkuja pysähtyi. 

Lopulta nuotion sammuttua hipsittiin pimeydessä metsän läpi autolle. Esikoinen totesi autossa "Äiti mua ei pelottanut yhtään tuolla pimeässä metsässä, kun sää lauloit niin hassuja lauluja ja höpöttelit koko ajan siitä miten metsä on niin hiljaa, kun se on jo mennyt nukkumaan. Saanks mää alkaa nukkumaan? Mää oon ihan poikki."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti