Haaveita

Näin varttivuosisataisena kuulen monesti kummastelua elämäntavastani. En osta uusia vaatteita, en käy lomamatkoilla, en syö ulkona, omistan kivikautisen pikkuveljeltä perityn nokialaisen, autokaan ei ole korea, en meikkaa, värjää tukkaa tai haaskaa kauneushoitoihin, en käytä sosiaalista mediaa saatika nauti alkoholia tai muutoinkaan rellestä.

MUTTA pystyn helposti ostamaan lähellä tuotettua puhdasta luomuruokaa, ostamaan lapselleni kalliit ulkoiluvaatteet (tarvittaessa sitten uutena), hankkimaan itselleni luomukengät tai harrastusvälineet, haaskaamaan useita kymppejä lasi-/teräspulloon taatakseni kemikaalivapauden, satsata luonnonkosmetiikkaan tai kotimaisen valmistajan rehellisesti tuotettuun vaatteeseen. Jos hurjaksi heittäydyn niin voin ostaa jopa pullon Reilun kaupan luomupunkkua (juoden lasillisen ja hapattaen lopun jääkaapissa, tyypillisesti).

Saan mielihyvää sosiaalisista kontakteista, katsekontakteista ilman ainuttakaan nettikameraa, lasten riemun näkemisestä, äitiydestä, ihmisten auttamisesta, luontoretkistä, stressittömästä elämästä, neulomisesta, liikkumisesta, kirpputorien kiertämisestä, maaseudusta, puhtaasta ruoasta ja elintavoista, paljain varpain tallustelusta ja kuperkeikkojen tekemisestä.

Jokainen arvoittaa elämänsä tavallaan. Minä näin, suurinosa eripäin.

Vaatimattomampaankin elämäntapaan kuuluu haaveita. Nautin epäekolookisista maaseutuajeluista ja vanhojen autioituneiden rakennusten ihailusta. Siinä se seisoo ryhdikkäänä, osa ikkunoista jo rikkoutuneena. Tekokukat ikkunassa haalistuneena, muutamia vuosia jo tyhjillään olleena. Kahdeksan vuotta sitten talossa piipahdin, liki alkuperäinen ja kaunis. Täysin pilaamaton. Unelmia pitää olla, niitä saavuttamattomiakin. Ehkä vielä joskus, ainakin haaveissa...