Se hetki, kun saa soiton ja näkee soittajan. Soittajan ei pitäisi soittaa, ei nyt. Tietää jotain tapahtuneen, tietää sydämien särkyneen. Ei paluuta menneeseen, ei tietoa huomisesta.
Kuinka ihminen voi rakastaa jotain mitä ei ole koskaan nähnyt, kuullut edes nimeä. Hän on silti läsnä elämässä jokaisena viikon päivänä, liki jokaisena tuntinakin. Ajatuksina, odotuksina ja pelkoina. Haaveina ja unelmina, toistaiseksi täyttymättöminä. Myönnän olevani helposti kiintyvää sorttia, tottavie.
Luvassa pitkiä viikkoja, niin kovin pitkiä. Pysyvästi Hän on sydämeeni jäänyt, tavalla tai toisella. Loppu on tulevaisuutta, menneisyys on jo historiassa. Pärjäile, Pieni Ihminen <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti