torstai 28. elokuuta 2014

Kotonurkat


Neljä päivää kotonurkissa. Silkkaa elämää. 

Olen polkenut 25 km kaatosateessa kuolleen supikoiran ja sammakoiden yli, rekkojen ajovaloista sokaistuen. 

Olen uhrannut kyseisestä lenkistä puolet haaveillen tarjoilukulhollisesta ruokaa. 

Olen itkenyt onnesta ja ilosta, rakastanut elämääni juuri tällaisena. 

Olen menettänyt hermoni, kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, miettien miksi olenkaan koskaan tähän ryhtynyt. 

Olen käynyt ruokakaupassa naperoiden kanssa, puoltavilla autokärryillä, oli elämyksellistä. 

Olen kuunnellut miten koirat ulvovat omenapuun alla, kun ovat syöneet kaikki omenat, joihin yltävät. 

Olen kaivanut viimeisiä kynttilöitä kaapeista ajatuksena tuhota mokomat, koulinut lapsia palovammoilta välttymään. 

Olen tehnyt sokerittoman ja vehnättömän omenapiirakan, joka maistui lapsille ja itselle, en silti vanno olisiko se ollut kenenkään muun mielestä hyvää. 

Olen juonut teetä, litratolkulla, syksyn kunniaksi.

Olen häpäissyt mammalta saadut kellastuneet pitsilakanat epäonnistuneella pesukonevärjäyksellä ja kloriitilla, ommellen ne verhoiksi ja tyynyiksi. 

Olen todennut miten vastenmielisen upeita kyseisistä aikaansaannoksista tuli, kun niihin yhdisti koulun roskiksesta tongittua mummon kalsareiden väristä koristenauhaa.

Olen ostanut kirpputorilta liian lyhyitä farkkuja, jotka ompelin kas kas tyynynpäällisiksi. 

Olen antanut kiinanruusulleni vettä, kun totesin lattialta lakaistavien lehtien vievät enemmän aikaani kuin parin litran päivittäinen kaatelu. 

Olen hillonnut omenoita, kymmeniä ja taas kymmeniä litroja. 

Olen tehnyt maanantaina kasviskaalilaatikon, joten olen syönyt koko viikon, eihän lapset semmosia.

Olen vienyt lapsen päiväkotiin kolmena aamuna peräkkäin, kun hän sinne itse on kysellyt.

Olen käynyt neuvolassa lapsen kanssa kuulemassa hyviä uutisia, kohisevia kasvukäyriä ja kunnioittavia sanoja. 

Olen siivonnut, siivonnut, siivonnut ja siivonnut. Itseäni varten. 

Olen levittänyt hetkeksi matot kesän jäljiltä lattialla todeten, ettei ne tällä kokoonpanolla pysy minuuttiakaan suorana. 

Olen haaveillut käyväni Humppilan lasitehtaalla, kunnes totean elämäni olevan siinä tilassa, etten todellakaan lähde yhdenkään lasiesineen lähistölle kahdella lapsella varustettuna.

Olen miettinyt miten ihmeessä ihminen ehtii vielä joskus käydä töissä?

4 kommenttia:

  1. Elämää, ei sen enempää. Kuullostaa mukavalta. Hianot verhot! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai pystytkö samaistumaan kenties? ;) Verhoista piti tulla vihreät, aina ei mee kun elokuvissa. Tai harvemmin ainakaan meikäläisellä.

      Poista
  2. Hauskoja juttuja. ;D Mut onpas hienot tyynyt!

    VastaaPoista
  3. ja ihana kynttilänvalaistus. :)

    VastaaPoista