sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Maailman toisiksi paras isä


Kantaa hän uniltaan heräilevän vuosikkaan vaunuistaan sisälle. Riisuu ja tokaisee iloisesti pojalleen "Ei vois paremmin mennä, toinen oksennustaudissa ja toisella p*skat housussa". Pari edellistä tuntia sama henkilö on korjannut tyttärensä oksennuksia vaatteilta, lattialta, sängystä. Kantanut mehua, syötävää, silittänyt ja lohduttanut. Ollut sairaan lapsensa vierellä, murehtinut pyykeistä, päivystänyt itkuhälytintä ja torkkunut istuen muutamat huomaamatta ohi kiitäneet minuutit.

Kattaa välipalaa pojalleen, hymyilevä hurmuri istuu tyytyväisenä pöydän päässä syöttötuolissaan. Pöydän äärellä istuva täti antaa sotkea pullolla vedet pitkin pöytää, vanhempi kuittaa naurahduksella koko sohlauksen. 

Muutama kierros ympäri taloa, pikkuisen välipalaa. Juuri kun vatsatauti näyttää kaikonneen mahan pohjat pyörähtää ympäri. Ja niin hän siivoaa jälleen. Lohduttaa, huolehtii ja rauhoittelee. 

Lopulta keräilee tavaroita, valmistelee lapsia kotiinlähtöön. Täti pukee nuoremman, villahaalari niskaan, toppapukua päälle, pienet Kuomat kinttuihin. Ammattilaisen ottein kehoittaa laittamaan rukkaset reppuun. Eihän niitä tarvita automatkalla, lapaset riittää taatusti.

Lähden nuoremman kanssa ulos. Kuuntelen välillä oven raosta mitä sisälle kuuluu. Taas siivotaan, vaihdetaan vaatetta, kuurataan. Ja todetaan, ettei vieläkään ole hätää, ei huolta.

Katselin ulkona pientä tyytyväistä tepsuttelijaa. Lapaset roikkuen hymyssä suin hän tallusteli pitkin pihaa. Täti teki rukkasten tarpeettomuuden kohdalla pahan virhearvion. Vanhempi riensi sisältä, iloisesti nosti istuimeensa ja perästä kantoi siskon toiseen penkkiin. Täti heitti lentosuukot pienokaisille, sulki oven ja tirautti kyyneleen. 

Kaikki ne tunnit. Tiedän kuinka raskaat, puuduttavat ja väsyttävät. Hän selvisi niistä. Oikealla asenteella, rauhallisuudella, kokemuksella, varmasti lapsuudesta asti juurrutetuilla toimintatavoilla. Kaikki oli niin luontevaa, vanhemman vaiston ohjaamaa. Hänestä huokui lämpö, välittäminen ja suuri rakkaus omia lapsia kohtaan. 

Päiväunien jälkeisen vaipanvaihtorumban jälkeen optimistinen vanhempi tuumasi iloiten pojalleen "Hyvinhän se suju, ei edes sotkettu paljon vaatteita". 

Näin tuumasi maailman toisiksi paras isä, maailman parhaan isän kasvattama poika. Isoveljeni.

Ehkä huomenna itse oksennan, kenties lapset oksentaa. Epätoivon partaalla, raskaina hetkinä koitan palauttaa pienen kipinän, muiston tästä päivästä. Ripauksen siitä lämmöstä ja rauhallisuudesta, jota sain tänään viereltä seurata. 

Parikymmentä vuotta sitten vieri kyyneleet isoveljeni poskilla, siskon hampaan jäljet selkänahassa verestäen. Tänään oli veljen aika vuodattaa kyyneleet pikkusiskon poskilla omilla teoillaan.

Kiitos Isoveli <3

lauantai 27. helmikuuta 2016

Liian terveellinen pahe


Paheensa kullakin. Itsellänikin. Suurimpana kaikista murot ja myslit. Sokerittomia maissihiutaleita olen rouskutellut jo vuosia, mutta ravitsemuksellisesti kyseisessä herkussa ei hurraamista ole. Luettuani tunteja pakkausselosteita, käveltyäni kilometrejä edestakaisin kauppojen hyllyjä luovutin urakassa. Ei löydy sokeritonta, lisäaineetonta ja vehnätöntä vaihtoehtoa. 

Ei hätää, itse tekemällä pääsee taatusti puhtaaseen ja joka kerta eri makuiseen lopputulokseen. Pari ruokalusikallista kookosöljyä ja lusikallinen hunajaa kattilaan. Miedolla lämmöllä sekoitellaan, lisätään ripaus suolaa. Joukkoon kaurahiutaleita ja -leseitä, tattarileseitä, auringonkukan-, kurpitsan-, seesamin- ja pellavansiemeniä. Ropsautus hamppurouhetta vielä joukkoon, muutama pyöräytys kattilassa ja sekoitus uunipellille. 150 asteessa kiertoilmalla 20 minuuttia välillä käännellen. 

Valmiiseen seokseen mitä kaapit tarjoaa; rusinoita, gojimarjoja, kookoshiutaleita, mantelilastuja, härkäpapurouhetta, mulperimarjoja, kuivattuja banaanilastuja, pähkinöitä. Mausteeksi sopii esimerkiksi aito vanilja tai ceylon-kaneli. 

Lisukkeilla saa runsaasti vaihtelua. Itse tykkään yhdistellä marjoja ja hedelmiä, hullunkurisestikin; puolukka ja banaani, mustikka ja omena, punaherukka ja ananas. Päälle loraus kauramaitoa ja herkku on valmis, terveellisyydestä tinkimättä!

torstai 25. helmikuuta 2016

Aikanaan kaikki järjestyy

 

Oli se päivä erityinen. 

Neljän aikaan ulko-ovesta astuessa yksin hiljaiseen asuntooni, oli edessäni edellisenä iltana kuurattu koti. Kirpputorille ei hinnoiteltavaa tai vietävää. Ulkona liukasta, ei juoksukeli lainkaan. Tiski- ja pyykkikone pullollaan puhtautta. Ruokakauppaankaan ei vielä asiaa. 

Tartuin patoihin ja kattiloihin, kunnes heräsin asiaan. Voisin tänään laiskotella luvan kanssa, hoitaa "paperihommia" sohvalla läppäri sylissä. Heitin laiskan ihmisen päivällisen kitusiin ja olin tylsistynyt. Tunne oli sanoinkuvaamattoman kamala, ahdistava ja erilainen. 

Onhan niitä. Keskeneräisiä projekteja. Olen luvannut itselleni uuden maustehyllyn juhannukseksi, peitelevyn maali on odottanut jo viikkoja rappujen alla. Ajatus valmiista kodista on vieras, en halua sellaista. Tykkään keskeneräisyydestä, päämääristä. 

Kahdeksalta lastasin auton perällisen remonttijätettä kyytiin, imuroin vessan ja hihkuin paneelien välistä löytyneestä kalevalaisesta. Korulöytö ei liene maksavan koko remonttia takaisin, mutta vessaremontti on virallisesti polkaistu käyntiin.

Vessaan ei tule kirkkaan värisiä seiniä, ei sydämeni ohjaamia kalusteita. Siitä tulee tylsä, massaan sopiva ja mautonkin. Myyvä. Sellainen, jonka enemmistö kansasta haluaa itselleen. Liian tiukkoja aikatauluja ei sovi itselleen asettaa; tavoitteeni on saattaa remontti valmiiksi ennen asunnon myymistä.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Pako helvetistä


"Kun nyt ihan vieressä ollaan niin poiketaan, kun on tarve."

Tiedättehän sen kelta-sinisen nelikirjaimisen materiahelvetin? 

Sen, joka saa erityisesti naisten päät sekoamaan, miehet puhisemaan ja rahapussit tyhjenemään. Siellä uusia tarpeita ilmestyy kuin tyhjästä ja tarpeiden täyttäessä kotia onkin aika ostaa uusi ja isompi huusholli, että voisi jälleen tarvita jotain lisää.

Ostin neljä led-lamppua, matkaseura satsasi emännänjatkeeseen ja yhteen led-lamppuun.


Maksoin kassalla koko potin. 29,95e.

Seuraavana iltana hinnoittelin kaksi emännänjatkettani kirpputorille vietäväksi. Enhän tarvitse niitä oikeasti. Pärjään ilmankin.

Voitinko?

tiistai 16. helmikuuta 2016

Matkalla minimalistiksi : Materia


Iltanuotiolla kysyin ystäviltäni kysymyksen, johon itselläni oli vain epämääräinen ja sumea vastaus. Mistä et voisi koskaan luopua elämässäsi?

Yksi penkillä istuja on lukuisia kertoja muuttanut omaisuutensa yhdellä henkilöautokuormalla. Jättänyt taakseen kaiken materian, mikä ei ole autoon mahtunut. Muuttanut tuntemattomaan, toisinaan hotelliin, yhteisöön tai työpaikalle, majoittautunut viikkoja autioituneissa taloissa tai teltassa, poikennut kotikonnuilla päätyen ulkomaiden kautta käsivarren erämaahan. Kuvailee tärkeimmäksi materiaksi käsin veistetyn käyttöesineen. Kaikkea muuta saa rahalla hankittua.

Siinä hetkessä pysähdyin. Siihen kuinka empimättä ja rauhassa henkilö vastasi kysymykseeni. Hän ei miettinyt hetkeäkään, ajatus oli vuosien ja kuljettujen kilometrien hioma. Havahduin siihen, kuinka sumea vastaus itselläni päässä oli. Kuinka paljosta lopulta pystyykään luopumaan, kuinka vähän lopulta tarvitsee.

Alkoi puhdistautuminen. Ensin materiasta. Viisisataa hintalappua on kulutettu, satoja ja jälleen satoja euroja kannettu kirpputorilta kotiin. Hyväntekeväisyyteen lahjoitettu säkkikaupalla. Kuukausien karsimisen jälkeen kaapeissa on tyhjiä hyllyjä, sohvat lähti kierrätykseen ennen uuden saapumista, vessa jäi ilman peiliä vanhan päädyttyä kirpputorikuormaan, jälkiruokakulhojen loputtua kesken syödään jogurtti viinilasista ja ripotellaan juhlavasti vielä strösseliä päälle. 

Olen kipeästi luopunut esineistä, joita olen säästänyt päivään, jolloin omistan punaisen tuvan ja perunamaan. Se päivä ei ole nyt, ei huomennakaan. Olen myynyt esineitä, joita olen pölyttänyt kaapissa kauniina eleenä lahjan antajaa kohtaan. Kirpputorille on päätynyt myös materiaa, joista olen välittänyt paljon. Pienikin epäilys, muisto menneistä tai negatiivinen tuntemus saa hintalapun lävähtämään kylkeen.

Korvasin kirjahyllyn pukuhuoneen penkillä, kuuskytälukuisen ruokapöydän kympin maksaneella kulahtaneella pirttikalustolla, kymmeniä euroja maksaneet lasit parin euron kirpputorilöydöillä. Liimasin hintalapun kahden joulutähteni kylkeen, enkelikelloon ja kahviasetteihin, koska pystyn hyvin elämään ilmankin. Olen ostanut kirpputorilta materiaa, joka tuntuu hyvältä ja oikealta. Esimerkkinä mainittakoon mitäänsanomattoman värinen moderni vuodesohva tai Ikean tusinavalaisin. Ne tuntuivat oikealta vastoin ennakkoluulojani. Ne oli kotiini tarkoitettu, juuri sillä hetkellä, ei ehkä enää huomenna tai kuukauden päästä.

Olen siivonnut kaapit. Kaikki vähintään kertaalleen. Pian aloitan uuden kierroksen. Oli positiivista ja uutta herätä tunteeseen, ettei kaapissa ole minimalisoinnin jälkeen riittävästi lakanoita kolmen hengen talouteen. 

Olen saanut huomata menneiden kuukausien aikana, ettei kahden lapsen äiti voi kiriä samoille kalkkiviivoille minimalistisuudessaan yhdenkään poikamiehen kanssa. Omassa taloudessani roikkuu ainakin kahdet kurahousut enemmän eteisen naulakossa, vessan hyllyltä löytyy kolme hammasharjaa, grillausmauste ei yksinkertaisesti sovi ajatuksissani jokaista ruokaa maustamaan. Tiukassa kurvissa voin kuitenkin pistellä kepeästi ohi jokaisesta ihailun arvoisesta minimalistimiehestä hehkuttamalla, etten ole eläissäni omistanut pitsaleikkuria.

Kodistani löytyvän materian arvo alkaa olla minimalistinen. Olen muuttanut suurimman osan arvokkaista esineistä rahaksi. Mieleni on keveä, kun makuuhuoneen katossa roikkuu kerran poltettu lampunvarjostin, ruokapöytään ilmestyvät naarmut on vain merkki elämästä, lattialle pudonnutta lasia ei tarvitse surra rikkalapion takaisin kaappiin laitettua, kirpputorilta kotiin pilkkahinnalla kannetuista Marimekkolaisista löytyi reikä, sängynaluslaatikko muuttui tarpeettomaksi jäätyään pesuhuoneen hyllyksi. Nämä asiat tekee kodistani kodin, materiasta niin kovin oman.
   
Tuohikoppa, liinavaatekaappi, vanhat nahkalaukut, muutama koru, hymytyttöpatsas, muistolaatikot. Siinä on materia, jota aidosti rakastan. Laukkuja on liikaa, mutta niin kauan kun ne tuntuvat sydämessäni tärkeiltä ja korvaamattomilta, on jokainen yksilö ansainnut paikkansa vaatehuoneestani. 

Enää luopuminen ei ahdista tai harmita. Se keventää, uudistaa ja puhdistaa. Kodin ja mielen.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Ei tartte auttaa




Toisessa kädessä pari pakettia sokereita, toisessa keittokirja ja perunajauhopaketti. Lumen peittämä jää. Muutamaa sekuntia myöhemmin tähtiä satelee silmissä. Sattuu. Kovaa. Kerään tähdet silmistä ja kakkutarvikkeet maasta, riennän ovesta sisään nauraen. Rojahdan sohvalle ja nauran. Itken ja nauran yhtä aikaa. Sattuu vietävästi. 

"Neljä munaa kulhoon ja pari desiä sokeria, sitten vatkaat" huutelen sohvalta. Kakkuoppilas joutuu pärjäämään ilman opettajaa. En pysty liikkumaan, sattuu. Kehoitetaan ottamaan särkylääkettä, johon kivusta kiukuissani vastaan sen olevan mahdotonta tilassa, jossa ei voi edes itseään liikuttaa. Pitää vaan koittaa selvitä, ei auta rutina. 

Siinä se on. Kädelläni. Sohvalle kannettuna. Pieni punainen kapseli ja käsi ojentamassa vesimukia. Olen hämilläni, nauran ja tokaisen tottuneesti "ei tartte auttaa". Aistin naurahduksen takaisin kera lauseen "kyl sua vaan tarttee vähän auttaa".

Kaksi päivää sairauslomaa. Olen malttanut olla sohvalla pieniä hetkiä, yhden villatakin valmistumisen verran. Suurimman osan ajasta olen kivuista välittämättä mennyt kuin ennenkin ja neljännen kauppakassin sisään saatettuani kirjoittanut naapurille viestin "Ei tartte auttaa!"

Ehkä vielä joskus opin, että Pappadiippaakin tarvitsee joskus auttaa. Siihen päivään asti voin isäni saappaita lainaillen heitellä tarpeen vaatiessa ilmoille lausahduksen "Ei tartte auttaa!"