lauantai 29. lokakuuta 2016

Tekstiilihelvetissä loppuunkäyttäjänä


Viime keväänä opiskellessani kestävää kehitystä törmäsin useasti kylmään totuuteen siitä kuinka vuosi vuodelta maailma hiipii yhä enemmän kertakäyttökulttuurin pariin. Jopa omasta lapsuudestani muistan miten saumasta ratkennut vaate parsittiin ja housun puntit paikattiin, samalla toppahaalarilla konttasi puolentusinaa serkusta ennen kuin polvet kului puhki, yksillä nahkakengillä otti ensiaskeleensa perheen jokainen pienokainen, rikki kauhtuneet lakanat saksittiin matonkuteiksi, ratkeilevat tyynyliinat päätyi autotalliin räteiksi ja edesmenneen isomamman räsymatot löytyi lattioilta vielä neljännessä polvessa. 

Vuosittain suomalaisten yksityishenkilöiden toimesta jätteeksi päätyy rapiat 50 miljoonaa kiloa tekstiiliä. Tämä tarkoittanee vajaata kymmentä kiloa per kansalainen. Asiaan on onneksi herätty ja erinäisiä kierrätysmahdollisuuksia myös tekstiilijätteelle on vakiinnuttanut paikkansa monen kunnan alueella, pointsit tästä myös omalle asuinkunnalleni. Vierailtuani lukuisia kertoja niin työssä kuin vapaillakin paikallisessa tekstiilikierrätyksessä täytyy todeta, että olen kantanut kilokaupalla heidän kilohinnoittelemiaan "jätteitä" kotiini ja rehellisesti sanottuna tienannut joillakin täsmällisillä valinnoillani satoja euroja jälleenmyynnissä. Olisi kenties viisasta puhua tässä yhteydessä käyttökelpoisista tekstiileistä jätteen sijasta?

Viime vuoden loppupuolella päätin osallistua Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteeseen. En tuolloin sitä juuri haasteeksi laskenut ja näin loppuvuoden ollessa käsillä täytyy todeta, ettei elämässäni ole mikään muuttunut. En ole ostanut koko vuonna ainuttakaan uutta vaatetta tai kenkäparia. Poikkeuksena muutama pari merinovillaisia sukkia entisten kuluttua puhki. Päinvastoin, vaatekaappini tyhjenee jatkuvasti ja tunnen huonoa omatuntoa jopa kirpputorilta ostetusta "turhasta" vaatteesta.

Voisin verrata itseäni miehiin, ainakin sellaisiin isäni ikäisiin tyyppeihin. Juuri niihin, jotka ostaa farkut kerran kahdessa vuodessa, kuluttaa ne puhki asti ennen kauppaan astelemista tai pukeutuu edelleen samaan villapuseroon, joka oli päällä valokuvista päätellen myös kolmikymppisen esikoisen syntymän aikoihin. Toistaiseksi en käytä kuitenkaan puhkikuluneita sukkia kantapää jalkaterän päälipuolelle käännettynä. 

Omalla kohdallani liki poikkeuksetta niin kodintekstiilit kuin vaatteetkin tulee kirpputorilta. Kemikaaliherkkyyden vuoksi turhat kirpputorikierrokset on jäänyt pois arjesta ja ostoskeskukset on kokonaan kiellettyjen listalla. Tyttären lahjaksi saama uuden tunikan kemikaalien haju lakkasi ärsyttämästä vasta neljännen pesun jälkeen, voimakkailla hajusteilla pestyt tekstiilit vaatii vielä useamman kuuman pesun. Tämän vuoksi pieniä hikikarpaloita otsalle nouseekin ajatellessa mistä saan uusia vaatteita, kun nykyiset joskus tulevat tiensä päähän. 

Katoavaa perinnettä on myös parsiminen ja rikkoutuneen vaatteen paikkaus. Erään päiväkodintädin ihaillessa pojan paikattuja housuja heräsin myös itse asiaan; enpäs ole itsekään enää nykyään nähnyt päiväkotilaisilla parsittuja tai paikattuja vaatteita. Neula uppoaa ahkerasti myös tyttären villalapasien kärkien korjailuun ja ikuisen aikaansaamattomuuden alla on viedä vuosikymmenien patinaa kerännyt nahkalaukku suutarille vetoketjun vaihtoon. 

Kuvassa näkyy kengät, jotka ostin reilusti alle eurolla vuosia sitten kirpputorilta. Hiljalleen alan uskomaan, että niiden aika tässä asunnossa alkaa olla lopuillaan, mutta samalla hirvittää kiikuttaa tämäkin määrä jätettä sekajätepönttöön. Marimekon kukkaro on ostettu vuosia sitten kirpputorilta 0,50e ja monia kertoja mietittyäni olen jättänyt uuden samanmoisen pussukan ostamatta luettuani, ettei kyseisen tuotteen lapussa enää komeile teksti Made in Finland. Kymmenen talvea olen astellut samoilla ekologisilla nahkakengilläni, joissa kilometrejä on tallattavana vielä vuosiksi eteenpäin. Vielä jonakin päivänä tulee kuitenkin eteeni hetki, jolloin on aika tilata uudet popot kotimaiselta pienvalmistajalta.

Kotimaisuus on itselleni tärkeä asia. Moni tunnettu kotimainen merkki käyttää nykyään liki pahoinvointia aiheuttavaa mainontaa muodossa Design from Finland ja tarkemmin perehdyttyä valmistusmaa on tyypillisimmissä halpatuontimaissa. Tämä karsii itseltäni entisestään halua ostaa tuotteita uutena. Koen peseväni itselleni edes hieman puhtoisemman omatunnon hankkimalla vähäiset tekstiiliostot kirpputoreilta tai muutoin käytettynä.

Palatakseni tuohon järkyttävään kymmeneen kiloon tekstiilijätettä vuodessa, en voi kuin pyöritellä silmiäni. Itse pyöräytän tekstiilini kirpputorin kautta hyväntekeväisyysjärjestöille, suurinosa lastenvaatteita lähtee onnekseni suoraan kiertoon veljen perheelle. Tekstiilijätteeksi taloudesta päätyy rikkoutuneet sukkahousut, alusvaattet ja lasten vaatteet, joita on mahdoton enää korjata. Rikkinäiset lakanat lähtee kiertoon mummoille matonkuteiksi ja puhki kuluneet sukat käytetään nahkakenkien rasvojen levitykseen. Kokonaisuudessa asunnossamme vuosittain tekstiilijätteen määrä jää reilusti alle kiloon henkeä kohden.

Näillä tottumuksillani voi todeta toisella puolella olevan toinen ääripää; hän, joka lajittelee jätteeksi parikymmentäkiloa tekstiiliä vuodessa. Joku kenties enemmänkin. Mistä moinen johtuu? Miksi ihmeessä?

Onhan se totta, että ihmisten vaurastuttua ei tarvitse juuri ajatella tarttuvansa neulaan parsiakseen auenneen sauman, ei tarvitse käyttää samaa puseroa jokaisella lapsella muotienkin muuttuessa, ei tarvitse osata neuloa saadakseen myssyn päähänsä talveksi, ei joudu tilille ostaessa halpavaateketjujen tekokuituisia kemikaaleilla höystettyjä kertakäyttökuteita, ei tarvitse ajatella tuotteiden alkuperiä, jos omatunto antaa periksi pitää silmät kiinni totuuksilta. 

Monelle ihmiselle ostaminen, uuden tavaran saaminen, shoppailu aiheuttaa mielihyvää. Erityisesti naisille, mutta enenevässä määrässä myös miehiä koskeva ominaisuus. Uskonkin juuri kyseisten henkilöiden olevan raskauttavimpia tekijöitä tekstiilijätteen tuottajissa. Samalla uskon, että heistä lähes jokainen sulkee silmänsä ostamansa vaatteen alkuperältä, kemikaalikuormitukselta ja kierrätettävyydeltä. Hienoa on nähdä kuitenkin miten monet rumasti sanottuna merkin perusteella hintansa nostavat tuotteet löytää tiensä roskiksen sijaan lopulta uudelleen kiertoon merkkitietoisuuden omakseen kokevalle henkilölle aiheutten kenties saman onnellisuuden tunteen kuin kaupasta uutena ostaessa.

Nukkaantunut kierrätetty miesten villapaita, kirpputorilta hankittu arkikäytöstä yöpaidaksi siirretty tunika, emännänlahjana saadut ekotuotannosta tulevat collegehousut ja vuosia sitten pukin paketista kuoriutuneet villasukat kuuluu tähänkin iltaani. Päälläni on vaatteet, joissa on mukava olla, kotoisaa ja leppoisaa. Ne vaatteet, joihin upotetut kolikot on maksettu vuosia sitten pois, vähäiset tekstiilimyrkyt huuhtoutuneet viemäristä alas ja hajusteettomat pesuaineet pyörittänyt kymmeniä ellei satoja kertoja rummussa ympyrää. Luonnonkuituiset vaatteet, jotka materiaalien puolesta voi hävittää tulevaisuudessa energiajätteenä. Ne vaatteet antavat hyvän mielen, kevyen omatunnon, rahojen säästämisen lisäksi myös mitättömän kevein askelin taaperretun hiilijalanjäljen.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Uneton yö

 

Olen maan mainioin nukkumaan. Ennen kun pää koskettaa tyynyä olen unessa. Herään nykyään aamulla pirteänä, pitkien yöunien jälkeen mieluiten varhain. Etten vain menettäisi päivän parhaita tunteja, niitä aamun aikaisimpia.

Tuli ilta, jolloin pyörin, pyörin ja pyörin. Meni tunti, kenties toinenkin perään. Heräsin yöllä ajatuksiini ja aamulla pirteänä katkonaisista unista huolimatta perhoset pyörivät jälleen vatsan pohjalla. 

Sellaista se on, kun ihminen rakastuu. Ihastuu ensisilmäyksellä johonkin, joka niin kovasti omalta näyttää. Tutustuu lähemmin kaikessa rauhassa, kuuntelee tämän sylissä ympärille jäävää hiljaisuutta. Siinä hetkessä tuntee olevan turvassa, suurelta maailmalta ja elämän hektisyydeltä suojassa. Siinä hetkessä näkee tulevaisuuden, yhteisen sellaisen.

Tässä tilanteessa ne kompromissit tuntuu niin pieniltä. Lähes olemattomilta. Kun kokonaisuus on juuri sitä, josta on haaveillut. Peräti parempaakin. Vihdoin kaikki palaset tuntuu loksahtelevan kohdalleen. Ulkoisesti kaikki ei ole virheetöntä, mutta samalla niin täydellistä. Juuri sellainen, jonka olen eteeni kuvitellut vain suurimmissa unelmissani.

Se on jotain, joka vie suupielet korviin, saa yöunet katoamaan. Hetkellisesti tuntuu, että tämä tunne pysäyttää elämän hektisyyden, antaa tilaa nauttia niistä itselle tärkeistä asioista, luo tulevaisuudelle selkeän sisällön ja tasapainon. Kun tuntuu siltä, että tässä sylissä voisi olla vuosia, kenties vuosikymmeniä. 

Jos en olisi nähnyt onnea, hymyä ja hetkessä elämistä tärkeän, itseni hyvin tuntevan ihmisen kasvoilta, en olisi yhtä varma tunteistani. Lopulta kun suumme avattiin, ne sanat ulos lausuttiin. Tässä voisi olla tulevaisuus.

Ehkä nopeasti roihahtanut rakkaus muuttaisi elämäni, lopullisesti. Kääntäisi sen uuteen suuntaansa, loisi unelmille siivet, toisi mukanaan taatusti ajoittaista epätoivoa ja kyyneliäkin. Ehkä rakkauteni myötä myös lapseni saisivat sen tulevaisuuden, jota heille olen toivonut kellon tikittäessä päiviä tyttären koulun aloitukseen.

Ihastus, pienoinen sydämeen asti yltänyt rakkaus ei kuitenkaan aina kanna. Ulkoinen olemus on tärkeää, mutta lopulta sisimmäinen ratkaisee. Se, mitä kätkeytyy matkalle kantapäistä laelle asti on vielä suuri arvoitus. Lukuisia unettomia öitä, käänneltyjä sivuja, tutkiskelua ja kohonneita sydämensykkeitä luvassa siis. 

Onneksi olen antanut mahdollisuuden. Löytää vielä sen oikean rakkauden. Vaikka ihastus ei muodostuisi elämänmittaiseksi rakkaustarinaksi, tuo se uudelleen kadoksissa olleen kipinän siihen, ettei koskaan pidä heittää kirvestä kaivoon.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Ehkä sittenkin yksi miljoonasta?


Parissakymmenessä vuodessa yksin elävien ihmisten määrä on tuplaantunut nykyiseen rapiaan miljoonaan talouteen maassamme. Viidennes kansalaisista asuu siis yksin. Aika huikeaa, mykistävää.

Parikymmentä vuotta sitten elettiin yhdeksänkytälukua. Aikaa ensimmäisten kouluvuosieni. Pienessä päässäni näin yhtälön selkeänä; muutetaan pois kotoa, mennään naimisiin, hankitaan lapsia ja eletään onnellisesti elämä loppuun asti. En tuntenut aikuisia yksin eläviä ihmisiä, en juuri tiennyt mikä on hajonnut perhe, eronnut pariskunta. Elin lapsuuteni moisista tiedottomana maaseudulla, vielä tänäpäivänä koossa olevan avioliiton synnyttämänä keskimmäisenä lapsena.

Itse en kuulu yhden hengen talouksiin vaikka monesti sellaiseksi itseni miellänkin. Ehkä pikemminkin pitäisi puhua yhden aikuisen taloudesta. Siitä kodista, jossa maksetaan rapialla tonnilla lainaa ja asumiskustannuksia kuukausittain, pulitetaan veroja kahden työssäkäyvän edestä, hoidetaan kodin kunnossapitotyöt, arkiaskareet, auto, harrastukset, lapset ja työt. 

Yksin asuvan ystävän kanssa hiljattain pohdittiin asiaa syystuulissa kalliolla istuskellessa. Syitä siihen, miksi juuri meistä kumpikin elää elämäänsä yksin. Mistä sikiää halu yksinäisyyteen, itsekkääseen ja kompromissikyvyttömään elämään? 

Nykyään on vaihtoehtona elää yksin. Enää et joudu pulittamaan vanhanpojan tai -piian veroa naimattomuudesta, kukaan ei enää vaadi pariskuntaa naimisiin, arvostelut erotilanteissa voi jättää oman onnensa nojaan ja yksinhuoltajavanhempi on muuttunut yhteiskunnassa säälittävästä ressukasta tasa-arvoiseksi vanhemmaksi, jonka lapsista ei kasva huonompia kansalaisia kuin aviossa elävien vanhempien jälkeläisistäkään.

Enää ei tarvitse vaimojen elää hellan ja nyrkin välissä, kauniisti anella puolisoltaan rahaa viikottaisiin ruokaostoksiin. Ei ole enää syytä katsoa uskottomuutta läpi sormien tai sietää vuosi toisensa perään puskevia epäkohtia yhteisessä elämässä. Lapsuuteni ajatusmaailman kultaiseen keskitiehen on ilmestynyt vuosien saatossa lukemattomia varteenotettavia polkuja. 

Törmään kaksivuotisen "yksin" elämisen jälkeen jatkuvasti kysymykseen halustani napata kumppani toiselle tyynylleni yönsä nukkumaan. Yhtä usein jaksan ihmetellä itsekseni moista. Elämäni on täynnä elämää, arkea etenkin. Pystyn kantamaan vastuuni ja velvollisuuteni lasten osalta yksinkin, kannan heille leivän pöytään ja maksan katon pään päälle. Lasten ollessa poissa olisi peräti ärsyttävää olla tilivelvollinen jollekin menemisistä ja tulemisista, olla sidottuna toiseen ihmiseen.

Rakastan elää vapaana, kuunnella pyyn lauluja metsän hämärissä ja istua hiljaisella rannalla yksin. En kaipaa kumppania, rakkautta elämään. En halua riidellä, murehtia tai itkeä yhdenkään miehen vuoksi. En tiedä olenko valmis sitoutumaan, rakastumaan puhumattakaan yhteisestä elämästä. Nautin siitä, että omistamani on sataprosenttisesti omaa, päätän kaikista asioista itse, käytän rahani ja tuhlaan elämäni juuri siihen mihin itse haluan. Tulevaisuuden haaveet, unelmat on muovaantunut yksinäiseen elämään, vailla kumppania. Olen kai liian itsenäinen luovuttaakseni palan sydämestäni toisen käsiin. Ehkä se pään kääntävä, sydämeen asti yltävä tähdenlento vielä kohdallenikin osuu, kukapa tietää...

Ehjä perhe, rakkaus, onnellisuus ja yhteen hiileen puhaltaminen. Tuskin tiedän mitään hienompaa. Jos ihmisellä on edessään moinen timantti, on sitä syytä pitää silkkihansikkain hyppysissään. Arvostaa, kunnioittaa ja kohdella hellästi. Ehjässä perheessä on paljon voimaa, mahdollisuuksia. Niin usein, liian usein timantti luiskahtaa hansikkaista ja särkyy pieniin palasiin pitkin pihamaita. Siinä kohdassa on edessä uusi mahdollisuus, uusi alku. 

En ehkä kuulu tilastollisesti yhteen miljoonasta yksin asuvasta. Siitä huolimatta olen yksi miljoonasta, aivan kuten meistä jokainen. Kirkkaana tähtenä pilvettömällä yötaivaalla. Lopussa aina yksin, oman elämänsä valtiaana.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Napa nettiin


Kahdeksan kiloa painoa lisää vuodessa. Täräyttäessäni lauseen kesäisellä reissulla saunan lauteilla vastakkaista sukupuolta edustaville ystäville, meinasi miesten loksahtaa monttu auki. Ai mihin, ai mistä, ai miten niin? Suosittelivat hankkimaan vielä jokusen mokoman lisää.

Vuosi sitten muuttoa tehdessä, ankaran remonttikuukauden riuduttamana painoin 56 kg. Melkoisen vähän sanoisin 176,5 cm mittaiseen vartaloon. Elin tiukalla vähähiilarisella kasvisruokavaliolla, söin valtavasti ja juoksin usemman kymmentä kilometriä viikossa. Voin hyvin, olin täynnä energiaa ja koin olevani terve.

Olen kantanut vatsanahkojeni alla tyttäreni, synnyttänyt alateitse, imettänyt 2,5 vuotta. Onnekkaiden tähtien alla saa kokea eloa viettäneensä, kun moiset myllerrykset ei kehoon ole jättänyt merkkiäkään. Muiden mutistessa raskausarpisesta venyneestä vatsanahasta tai ensisynnyttäjille kuuluisista kymmenistä tikeistään en voi juuri osallistua keskusteluun, lienee olevan muurahaiskeon tökkimistä kepillä. 

Kotikasvatuksen tarjoaman terveen itsetunnon ja minä-kuvan muokkaamana selvisin myös murrosiän pyörteissä kehossa tapahtuvista tai peräti tapahtumattomista muutoksista kevyesti. Toki edelleen jonakin päivänä saattaisin toivoa suurempaa povea, lyhempiä sääriä ja leveämpiä lanteita kuin kapoinen vartaloni tarjoaa, mutta samassa ymmärrän, etten olisi yhtään onnellisempi ja tyytyväisempi moisista.

Vuosia elin riittämättömyyden tunteessa. Oli liian pienet tissit, liian vähän pyllyä, liikaa pituutta, mutta samalla tunsin ja kuulinkin olevani liian painava. Rankkojen pikkulapsivuosien jälkeen löysin liikunnan uudelleen, purin ahdistukseni juoksutossuissa, stressaava elämä verotti oman osuutensa ja laihduin 15 kiloa reilussa vuodessa. Katsoessani viime kesäisiä kuvia lehtihaastattelusta ymmärrän jokaisen takaisin tulleen kilon olevan paikallaan.

Parin menneen vuoden aikana keho on kokenut suuria muutoksia. Painan tällä hetkellä saman verran kuin alkaessani odottaa tytärtäni. Ruokavalio on muuttunut radikaalisti ja moinen muutos näkyy kehossakin. Entinen juustohiiri, perunan popsija on vaihtunut hapankaalia himoitsevaksi sekasyöjäksi. Tullut kahdeksan kiloa näkyy reisistä ja takapuolesta pingottavista farkuista entisen keskivartaloon keräämisen sijaan. Ruokavalio on edelleen todella kasvispainotteinen ja vähähiilarinenkin, mutta viime vuotisen sijaan enää en lue rikokseksi syödä nuotiolla rasva tirsuvaa pihviä tai kolmatta palaa täytekakkua.

Itsensä rakastamiseen on opittava. Siihen, ettei näe peilistä kaikkia virheitä, joita kehosta löytyy. Omaan pienet tissit, takapuolenkin, suuret kädet ja jalat, keskivertoa pidemmät sääret, miehen verran pituutta, pottunokan, lyhyet ripset, eripariset kulmakarvat, pahan purentavirheen ja taipuisat hiukset. Ne on osa itseäni, asioita, joita en edes halua muuttaa. En enää. Paitsi purentavirheen, jotta voisin syödä rakastamaani näkkileipää vielä vanhanakin.

Tärkeää itsensä hyväksymisessä on kuulla ja oppia hyväksymään myös miten muut suhtautuu näkemäänsä. Olen kuullut ihailua pitkistä sääristä, reilusta pituudestani, huulistani, hiuksista, hymystä. Suurimpana kaikista on muiden huomio siitä, että tykkään aidosti olla juuri se ihminen, joka olen, juuri siinä kehossa ja elämässä, jota mukana kannan. En tarvitse meikkiä kasvoille, muotoilevia farkkuja jalkaani tai väriä tukkaani ollakseni oma itseni.

Sairastumisen jälkeen suhteeni omaan kehoon oli koetuksella. Tuttu ja turvallinen olikin yhtäkkiä vieras. Edelleenkin jokainen aamu on uusi mysteeri voinnin, kunnon ja ulkonäönkin puolesta. Toisena aamuna herään naama turvoksissa, jalat kantaa tuskin toiseen kerrokseen kävelyä. Seuraavana päivänä juoksen kymmenen kilometrin lenkin, silmät täynnä hymyä kuin vanha tekijä. Oman sairastamisen, ympärillä olevien ihmisten sairauksien keskellä oppii arvostamaan omaa kehoaan entistä enemmän matkalla kohti parempia vointeja.

Iltaisin katson pesuhuoneen peiliin kynttilänvalossa suihkun raikastamana. Katson sitä ihmistä, itseäni, joka peilissä on. Niin tuttu ja turvallinen, posket leveämpänä kuin viime kesänä, mutta silti niin omana itsenään. Kannan ylpeydellä kaikki kahdeksan kerättyä kiloa vararavintona talven tuiskuihin ja pakkasiin. Tulen tarvitsemaan niistä jokaista. 

Tämän tekstin mukana vilautan flanellisen yöpaidan ja miesten osastolta ostettujen villakalsareiden raosta kehoni suurimman ongelman eli vatsani. Ennen näin sen lihavana, roikkuvana ja ällöttävänä. Nyt se on osa itseäni, pehmeä ja tiukasti mukana pysyvä. Ehkä suurinta rakkautta itseäni kohtaan voikin olla juuri omaan napaani tuijottelu.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Kirves kaivossa



Liki vuosi sitten tallustelin naapurikunnan syrjäseuduilla autiotalon pihalla. Samanmoista tunnetta ei ole ollut koskaan aiemmin, ei ole saapunut jälkeenkään. Ehkä onneksi, toisaalta valitettavasti.

Viimeisen vuoden aikana olen käynyt vain muutamissa asuntonäytöissä. Myytäviä kiinteistöjä seuraan jatkuvasti, pidän liikkuessani silmät auki. Tutustuminen kiinteistöihin puolestaan on muuttunut, syynä puhdas ärsytys kiinteistönvälittäjiä kohtaan. En kaipaa ketään lätisemään ruusuisia tapetteja nortilta tuoksuviin pinkopahveihin tai tuhansia mahdollisuuksia upotettuna kellarin mätäneviin puurakenteisiin.

Edelleen uskon tunteeseen, yhteenkuuluvuuteen. Siihen, että jonakin päivänä edessäni on talo, jota voisin kodiksi jonakin päivänä kutsua. Vuosi vuodelta niin tietämyksen kuin terveydentilankin puolesta vaatimuslista on tarkentunut ja selkiytynyt. Tiedän mitä haluan, mitä en ainakaan halua. Luulisi olevan helppoa.

Perinteinen lausahdukseni talon löytymisestä on kiteytynyt yhteen lauseeseen; en ole löytänyt sopivalla tontilla olevaa sopivaa taloa sopivaan hintaan. Tiedän etsiväni ruostunutta neulaa heinäsuovasta. Teoreettinen mahdollisuushan on onnistua tehtävässä...

Kuukaudet ja vuodet juoksee. Olen huomannut olevani melko kompromissikyvytön ihminen elämän suurissa valinnoissa. Tällä menolla olen vielä nelikymppisenäkin pakkaamassa omiin koteihinsa lentävien lapsukaisten matkaan kirppislautasiani tässä samassa rivitaloasunnossa, saman kulahtaneen pirttipöydän äärellä.

Lienee totuus, etten saa ajan pysäyttämää hirsitaloa vailla mukavuuksia suurella tontilla, syrjäisellä sijainnilla ja ulkorakennuksilla varustettuna ostettua säästöilläni vaikka kuinka jokaisen liikenevän roposen pistäisin patjan rakoon. Silti voin unelmoida siitä päivästä, jolloin saan sanoa taloni olevan oma ja maksettu. Suorastaan hunajainen ajatuskin.

Missä vaiheessa on aika tehdä kompromissi? Olenko valmis vaihtamaan hirsirungon lautarakenteiseen rintamamiestaloon, ottamaan vastaan sen omasta mielestäni ihan jees olevan rakennuksen? Etsinkö timanttia vai tyydynkö siihen, jonka saan? Maksanko vuosikertamuovimatoista ja tusina-timpurin laittamista lastulevyistä repiäkseni asumukseni alastomaksi heti kauppakirjan luovutuksen jälkeen? Ostanko tupani savimaalta vaikka haaveilen kalliosta permannon alla? Olisiko kotini talossa, jonka tontin rajalle naapuri rakentaa uutta autotallia? Nautinko ysäri-tiilitakan lämmittämisestä vanhassa talossa tiedostaessani, että alunperin paikalla on ollut jotain aivan muuta?

Taannoin tutustuin omatoimisesti, tiedostaen lakeja ja sääntöjä rikkoen jälleen yhteen autioituneeseen kaunokaiseen. Myyntihintana kun komeilee liki tuoreen kattoremontin hinta, ei juuri ole jätetty arvoa tontille, navetalle, rakennuksesta puhumattakaan. Takapihalle avautuu marjamaat, sijainti on rauhallinen ja pihakokonaisuus villiintyneine puutarhoineen ja rinnetontteineen kolahtaa yksiin ajatusmaailman kanssa. Tämänkin hiekkatien varrella oli kuoppia, syvyyden kertoisi vain lähempi tutustuminen.

Se oli sitä mitä halusin, ajattelinkin. Silti siitä puuttui se jokin. Se, joka saisi valmiiksi häiriintyneen sydämensykkeen jättämään muutaman lyönnin jälleen välistä. Se ei ollut unelmani, hiekkatie oli todellisuudessa kuoppaisempi kun uskoinkaan. Kenties kaivossa oli jo jonkun toisen kirves paiskattuna. Ennen omani paiskaamista perään annan vielä mahdollisuuden itselleni, unelmalleni. Ja kompromisseille.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Itsekkään onnellinen ihminen



Ruuhkavuodet. Helvettiläinen vihaan sitä sanaa. Inhoan sanoja kiire, stressi, aikataulu. Menneen syksyn aikana olen ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni kalenterin eikä ruuhkavuosiini ihan taskukalenteri riittäisikään.

Kaiken pyörityksen keskellä pitää tehdä päätöksiä, valintoja. Kaikkea ei ehdi, ei tarvitsekaan. Kaikkeen ei pysty, eikä tarvitsekaan. On osattava nauttia pienistä hetkistä. Niistä merkityksellisistä hyvän olon tunteista, jotka saa tuntemaan olon onnelliseksi. 

En ole katsonut uutisia, seurannut iltapäivälehtien lööppejä tai lukenut paikallislehteä laajemmin lehtiä vuosiin. Olen sulkenut itseni ulos sosiaalisesta mediasta. Olen rajannut internetin käytön muutamiin blogeihin, neuleohjeisiin ja myytäviin asuntoihin. Olen ahminut kirjastosta lukuisia kirjoja perinnerakentamisesta aina hirrenveistoon asti.

Olen opetellut pärekaton valmistusta, pystyttänyt riukuaitaa. En ole unohtanut suojata vaurioituneita hengitysteitäni kontatessani hirsitalon lattian alla. Olen suurennuslasin kanssa etsinyt tuntikausia tuholaisia vanhan rakennuksen seinistä. En ole haudannut unelmaani, se elää kirkkaammin päivä toisensa jälkeen.

Olen saanut uudessa arkityössäni mahdollisuuden pärjätä kemikaaliärsykkeiden täyttämässä maailmassa edes siedettävästi. Saan viettää työpäivästäni suurimman osan ulkoillen. Koen päivittäin suuria haasteita, onnistumisen elämyksiä. Olen tavattoman onnellinen työtiimistäni, huipputyypeistä.

Olen opetellut kuuntelemaan kehoa, sen avunhuutoja ja tarpeita. En ole kuukauteen juossut, en edes lenkkeillyt. Olen antanut keholle aikaa, lepoa ja armoa. Olen kulkenut kosteissa metsissä, saappaat jalassa pitkin jokien varsille kuihtuvia heinikoita, itkenyt epätoivoni terveydentilasta katsellen tyynen järven pintaa.

On luettu satuja, rapsuteltu ja silitelty. Sanottu monesti tykkäävämme, rakastavamme. Ollaan yritetty kestää toinen toisiamme niin vaikeaa kuin se välillä onkin. Olen heikolla hetkellä ajatellut, että perkele kyllä meistä vielä ihmisiä kasvaa.

Olen makoillut sohvalla, katsellut jopa televisiota. Neulepuikoilta on tippunut töitä toinen toisensa perään. Lukulamppu on syttynyt sängyn vierellä lukuisina iltoina. Jokaisena iltana olohuoneen pöydällä on palanut yksi kynttilä. 

En ole valmis kompromisseihin, rakkauteen, suhteeseen. En juuri kaipaa kainaloon, en miestä rinnalleni. En näiden vuosien jälkeenkään. Luotan vaistoavani miltä rakkaus tuntuu, miten tunteet kohtaa, millaisen katseen takana on itselle kuuluva ihminen. 

Olen kävellyn toisen yksinäisen rinnalla pitkin kuuraista metsää tyhjä marjaämpäri kädessä. Olen toivonut kellojen pysähtyvän syksyisessä yössä kokon äärellä tärkeiden ihmisten ympäröimänä. Olen avannut silmäni pärekaton lomasta pilkistävään aamuun ystävän viereltä olkikasojen päältä. En ole hermostunut koko yön vierellä rapistaneisiin hiiriin vaan jakanut ilolla yhteisen makuusijamme. 

Olen herännyt useisiin aamuihin ulkoa, raikkaudesta. Olen kaivannut valtavasti yksinäisyyttä, hiljaisuutta, rauhaa. Hiljalleen olen herännyt itsekkyyteeni, haluun huolehtia ja rakastaa tätä ainutlaatuista tärkeää elämääni. 

Se yksi elämä, jonka jokainen saa. Se on liian lyhyt murehtimiseen, vihaan ja paremman odotteluun. Unelmat ei toteudu tänään, tuskin huomennakaan. Tärkeintä on muistaa elää jokainen päivä mahdollisimman onnellisesti, tehdä asioita, joita itse rakastaa, jotka on itselle tärkeitä. Olla itsekäs, rakastaa ja kunnioittaa. Tehdä enemmän niitä asioita, joista tulee onnelliseksi.