torstai 30. maaliskuuta 2017

Viiskymppiä sinne tai tänne


Raha puhututtaa aina. Se aiheuttaa monenmoisia tunteita ihmisen elämässä. Myönnän itse ajattelevani pankkitiliäni päivittäin. Käyn töissä rahan vuoksi, elättääkseni itseni ja perheeni. Taatakseni meille kaikille samalla huolettoman elämän. Ja kyllä. Raha tekee ihmisen onnelliseksi.

Hyvä palkka, huono palkka. Missä se raja menee? Itselläni ei tuttavapiirissä ole yltiörikkaita, rahoillaan leveileviä ihmisiä. Tiedän heissä olevan ihmisiä, jotka pystyisivät ostamaan talon tai uuden auton käteisellä koska vain, mutta naputtelevat mielummin uutta permantoa keittiöön ja ajelevat allekirjoittaneen ikäisillä autonrotiskoilla. Joku puolestaan on ikänsä saanut kituuttaa leivänmurenan pöydällensä ja silti vastaa kuulumisten kyselyihin aina elämässä menevän oikein hyvin. 

Itse saan tuloni kahdesta työstä. Tienaan saman verran tai vähemmän kuin keskiverto perhe, jossa molemmat vanhemmat käy säännöllisesti töissä. Päälle elatusmaksu, lapsilisät yksinhuoltajakorotuksilla ja kilometrikorvaukset. Rehellisesti sanottuna tämä riittää kaikkeen mitä elämässäni tarvitsen. Omistan auton, maksan asuntolainaa, pystyn valitsemaan luomua ruokapöytään ja maksamaan laskuni. En edes koskaan huomaa tilipäivän olleen tai tulevan, jonka olen laskenut merkiksi siitä, että saamiseni riittävät vallan mainiosti perheemme tarpeisiin. 

Olen aina ollut tarkka rahan kanssa. Vuosi vuodelta enemmän. Kulutustottumukset on kaventuneet vuosien saatossa ja rahaa jää säästöön kuin suklaakarkkeja laatikon pohjalle pikkutyttönä. Joskus toivoisin osaavani haaskata rahaa, törsätä ja kuluttaa. Olla sellainen ihminen, jolle viiskymppisen maksaminen sinne tai tänne on ihan yhdentekevää. Tarkasta linjasta huolimatta panostan laadukkaaseen ja samalla arvokkaaseen materiaan silloin harvoin, kun kauppaan astelen. Lasten tai itseni ei tarvitse kärsiä nuukuudesta. 

Olen nähnyt aidosti köyhiä ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti ole varaa edes siihen jauhelihapakettiin Prismasta tai uusiin topparukkasiin vanhojen hajonneiden tilalle. Sitten olen nähnyt niitä "köyhiä", joiden on pakko viedä vuosikas hoitoon maksaakseen hulppean omakotitalon ja uudenkarhean perhefarmarin jokaviikkoiset pesut ja puunaukset. Monesti aidosti köyhällä ihmiselläkin suurin ongelma on kuitenkin elämänhallinnassa; ehkä pohja mistä raha-asioita hoitelee on jo lapsuudesta asti puutteellinen, malli kulutukseen ja elämiseen on opittu jo kotoa. Suomeksi sanottuna siis ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla saanut. Sijoitusiltojen sijaan kansalle pitäisi kenties järjestää oppia järkevään rahankäyttöön.

Olen onnekas, etten ole koskaan ollut köyhä. Rahaa ei ole koskaan ollut tuhlattavaksi, muttei jokaista senttiä ole riviin tarvinnut asetella kaupassa maitotölkkien määrää pähkäillessä. Saan olla onnellinen, etten ole menettänyt yöuniani maksamattomista laskuista, en lainannut koskaan keneltäkään rahaa tai itkenyt rahojen riittämättömyyttä. Pitkälti sanoisin rahan riittämisen olevan kiinni myös ihmisen kulutustottumuksista. Perhekin elää todella vähällä, kunhan asiat on priorisoitu kohdilleen. On turha rutista tyhjiä tilejä, jos pihassa seisoo tuhansien eurojen autot, asuinneliöitä on satoja, perjantaisin levitetään somessa kuvia ravintola-annoksista, emännät räpsyttelee tekoripsiään tai kätösessä komeilee uusimman malliston älylaite. Mikäpä olen puhumaan, kun ajelen kuraisella loppukäyttöautolla, pärjäisin pienemmälläkin asunnolla, someen jaan kototekoisien annoksien kuvia, ripset on ehtaa tavaraa kaikessa lyhykäisyydessä ja älylaitteistokin on äitini hylkäämää vanhaa mallistoa. En väitäkään olevani köyhä, mutta rikkaudetkin antaa odottaa.

Hakiessani asuntolainaa pankin herra nyökytellen toivoi jokaisen nuoren ihmisen hoitavan raha-asiansa samaan tapaan. Hyväksi todetulla kaavalla olen jatkanut liki kaksi vuotta ja uusi aika pankkiin odottaa. Aiemmin haaveilin lainattomasta elämästä, joka mahdollistuisi muutamassa vuodessa. Hiljalleen olen oppinut elämään asuntolainani kanssa, näkemään lainan omistajan elämässä myös positiivisia puolia. En enää haluakaan olla lainaton. 

Etsin uutta polkua. Jokainen haluaa saada rahan poikimaan. Olen katsellut sijoitusasuntoa, mutta kyseltyäni alaa tuntevilta tuttavilta yksikään ei suositellut. Saadakseen rahoilleen vastinetta pitää tehdä töitä, hyvä ja tunnollinen vuokralainen on peräti harvinaisuus. Tie ei sovi kiltille ihmiselle. 

En aio sijoittaa säästöjä autoon, en asuntoihin, en keittiö- tai lattiaremonttiinkaan. Juuri nyt omistan kaiken sen mitä elämääni tarvitsen. Pankkiin astellessa olen vakaissa aikeissa tutustua rahastoihin, joista olen saanut kuulla paljon hyvää. En ole se neiti, joka astelee pankkiin pikkumekossa ja korkokengissä huulet punattuna vaan tennareissa ja farkuissa tukka sotkunutturalla täräytän alipalkatun yhden aikuisen talouden elättäjänä ryhtyväni sijoittajaksi!

Yhdestä asiasta olen varma. Raha tekee ihmisen onnelliseksi monellakin tapaa. On aivan sama onko tilillä viisikymppiä euroina vai tonneina, yhtä onnellinen jokainen on vanhan takin povitaskusta löydetystä 50e setelistä. Tuo löytöni ropsahtakoon ensimmäisiin aaltoihin sijoittajan urallani.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Riittääkö ihmiselle ok elämä?

 

Laitettuani asuntoni hiljaiseen myyntiin, mietittyäni lähes vuoden työkuvioita olin vakaasti sitä mieltä, että elämässäni ei kaikki ole hyvin. En elä sitä elämää, jota haluaisin elää. Unelmani on jossain muualla, tuolla jossakin liihottaa tiettömillä teillänsä. 

Mennyt kuukausi on kääntänyt aivotoimintani ylösalaisin. Tiedä johtuuko se kevätauringosta, vilkastuneista ihmiskontakteista vai kohonneesta terveydentilasta. Ehkä kaikkien yhteinen summa. Olo on ollut kevyt, viikot virranneet ohi kuin huomaamatta. 

Asunnon myynti-ilmoituksen jälkeen aloin miettiä vakavasti vaihtoehtoa, jossa ostaja marssisi sisään ja sanoisi tekevänsä allekirjoittaneesta kodittoman. Tililläni toki komeilisi kiitettävä summa rahaa, mutta olisin jälleen tyhjän päällä. Etsimässä kotia, väliaikaista todennäköisesti. Ne ajatukset alkoi pelottaa.

Aloin miettiä miksi päädyin asuntooni. Mitkä on ne asiat, joista täällä pidän, mikä sai tänne tulemaan. Selaillessani myynti-ilmoituksia alueen vastaavista asunnoista löydän itseni umpikujasta. Jos tämän myyn, en saa vastaavaa koskaan. En saa niitä asioita, joita tässä arvostin; remontoituja pesutiloja, käytännöllisiä neliöitä, loistavaa sijaintia pihamaalla, maalämpöä, mukavaa naapurustoa, lähikoulua kivenheiton päässä, suuria ikkunoita aamuaurinkoon ja takapihalle aukeavaa peltomaisemaa. Ennen kaikkea täällä pystyn hengittämään. 

Olen käynyt tutkimuksissa. Terveydentila on kohonnut huomattavasti, mutta ongelmat ei häviä. Pohjalta on hiljalleen noustu ylöspäin ja viime viikkojen surullisien uutisten, ystävien vakavien sairauksien ohella tunnen suurta kiitollisuutta jokaisesta hyvästä ja terveeksi luettavasta päivästä.

Sairastumisen myötä kadotin paljon itsestäni. Hiljalleen olen pystynyt palaamaan takaisin kirpputoreille, pienissä määrin entiseen verrattuna. Olen etsinyt, löytänytkin. Saanut sen uskomattoman fiiliksen monesti. Olen vienyt myyntiin tyhjistä kaapeistani huomaamatta sata tavaraa, laskenut jälleen lakanapinot ja pyyheliinat, viikkaillut kevätvarusteet riittämään kolmen ulkoilijan aktiiviseen käyttöön. 

Kyselin työpaikkaa. Hakemusta en lähettänyt. Aloin ajatella omaa työtäni. Kaikkea sitä hyvää mitä siitä saankaan; säännöllisen riittävän palkan, säännöllisen työajan, hyvän tiimin, hyvät työkaverit, suuria haasteita ja oppimisia jokaiseen päivään. Puolen vuoden työ kantaa hedelmää, toukokuussa itken jälleen päättäjäisissä.

Olen ymmärtänyt. Tämä tylsä elämä on oikeastaan hyvinkin elettävää. Viikkosiivous vie aikaa nykyään puolisen tuntia, kaupassa käyminen pari tuntia. Näiden jälkeen viikossani on jäljellä noin vuorokauden verran omaa aikaa. Juuri sitä aikaa, jonka käytän nykyään lähinnä laiskotteluun. Siihen, etten suorita mitään. Teen vain asioita, joita milloinkin haluan.

On aikaa tavata ystäviä, tutustua uusiin ihmisiin, makoilla sohvalla, käydä lenkillä, kulkea metsissä, istua vaikka porealtaassa tuntikausia. On aikaa vain olla. Se on ihmeellistä, käsittämätöntä.

Tämä elämä, jota nyt elän mahdollistaa nuo rentouttavat tunnit. Se mahdollistaa illat, jolloin lasten nukahdettua vietän kirjaimellisesti omaa aikaa rentoutuen. Vihdoin elämässäni on aikaa rauhoittumiselle. 

Elän ihan ok elämää. Vieläpä nautin siitä. Arvostan niitä asioita, jotka on nauttimisen arvoisia. Pian on kesä; luonto, sosiaaliset suhteet ja talkoohenki vetää jälleen puoleensa. Juuri tällä hetkellä en kaipaa vapaatunteihini purettavia lastulevyseiniä, punamullattavia ulkorakennuksia tai paikkailtavaa tiilikattoa. 

Annan elämän viedä, etsin paikkaani ja aikaani. Juuri tänään, 27-vuotiaana olen onnellisimmillani näiden seinien sisällä, tässä ammatissani ja näiden läheisten, ystävien ympäröimänä. Oikeasti kaikki elämässä on enemmän kuin hyvin. Nyt on hyvä olla.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Minimoitu elämäntapa


Olen jo aiemmin turissut tiestäni kohti päivä päivältä minimoituvampaa materiani määrää. Tavaroiden tuloliikenne on muodostunut todella pieneksi, joten taas kirpputorille raakatut kolme suurta kassillista tavaraa luo selkeästi uutta tilaa kotiin ja mieleen.

En kutsu itseäni minimalistiksi kuitenkaan. Olen nähnyt hätkähdyttäviä kapselivaatekaappeja, mutta todennut ettei se ole omassa elämässäni toimiva valinta. En pystyviikkaa vaatteita Konmarin opeilla, koska se ei itselleni ole luonteva ratkaisu. En järjestä paitoja henkariin värien mukaan, koska itselle sopiva järjestys tulee muulla tavoin. Tämä on oma tapani elää, itselle sopivaksi todettu ja tilaa mielelle tuova. Juuri se hyvältä tuntuva tie helpottaa huomiseen heräämistä. 

Konmarin kirjat lukeneena hätkähdyttävin huomio itselle oli juuri kotiin jäävästä materiasta välittäminen. Yltäkylläisessä maailmassa on kaikkea tarjolla, liiaksikin. Ei pidä kiintyä asioihin, jotka ei tunnu lopulta kuitenkaan juuri omaan elämään kuuluvilta. Sen ei pidä riittää, että joku muki on ihan jees tai kuiva-aine kaappi nyt vain on luotu epämääräiseen järjestykseen. Tavaroita pitää rakastaa, oman käden työtä pitää ihailla. Myönnän olevani koukussa kaappien järjestelyyn sen sijasta, että ennen mielummin käytin periaatetta "poissa silmistä, poissa mielestä".

Tuo edellä mainittu teoria pätee kaikkeen elämässä. En ole niitä ihmisiä, joka pystyy poistamaan elämän sotkut ja epäselvyydet mielestään vain sulkemalla oven perässään. Olen minimoinut sosiaalisen median suhteita, jotka aiheuttaa toistuvasti mietteitä tai ärsytystä. Saatan olla päiviä kiinnostumatta pätkääkään muiden elämästä. Arvostan rehellistä ja suoraa puhetta, pöydän pyyhkimistä säännöllisin väliajoin. En itse enää sulje mielipahaa ja omia ajatuksia sisälleni vain sanon herkemmin kuinka itse asiat näen tai koen. Tämä on helpottanut paljon esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumista; tutustutaan, puhutaan suoraan asioista ja ovi suljetaan tarvittaessa vasta kun pöytä on pyyhitty puhtaaksi.

Elämässäni on valitettavan usein kiireistä. Se lienee selvääkin yhden aikuisen taloudessa päivätöiden lisäksi perhehoitajan vastuita hoitaessa. Menneet kuukaudet on osoittanut, että kiireet ei tule elämästäni katoamaan, todennäköisesti vuosi toisensa perään lisääntyy. Usein kysytään miten hallitsen tämän kaiken.

En ehkä hallitsisikaan, jos en olisi ihminen, joka haluaa pitää kaikki langat käsissään. Siinäkin kohdassa, kun itkee keittiön lattialla raivoavan eskarilaisen käytökselle, pitää löytää vain se naru, jota pitkin nousta ylös. Pitää hallita hetki. En tiedä miten hallitsisin arkeni, jos kodissani olisi edelleen ne muutama tuhat ylimääräistä tavaraa järjesteltävänä tai mieltä painavat ihmissuhteet sydämessä kuormana. Tuskin onnistuisin. 

Minimoidusta elämästä joutuu osalliseksi myös lapset. Meidän perheessä ei harrasteta. Siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Tulevaisuuden pulmia ja suuria mietteitä todennäköisesti. Harrastan itse silloin kun ehdin, tiukkapipoisuuteen ei ole varaa. Lapset ei kulje uutena ostetuissa vaatteissa, istu uudessa puunatussa autossa eivätkä saa kauppakäynneiltä leluja kotiin vietäviksi. Elämä on valintoja.

Kotitalouden menot on myös minimoitu. Laskuja tulee todella harvoin, vain muutamalta taholta. Sähkö-, vesi-, puhelin-, isännöitsijä- ja vakuutuslaskut ovat ainoat säännöllisesti laatikkoon putoavat. Laskut maksan aina yhdessä erässä; tonni vakuutuksiin vuodessa kirpaisee muutaman numeron näppäilyn ajan, mutta asia ei piinaa mielessä ja aiheuta kiukutteluja useaan otteeseen vuoden aikana. Ilolla maksaisin kaikki muutkin laskut kerralla vuoden pommina jos se suinkin olisi itsestäni kiinni. 

Kasoja meillä ei ole. Siis niitä epämääräisiä paperikasoja, joihin syyllistyin toistuvasti edellisessä asumuksessa. Kaikki paperit oli aina hukassa, maksamaton lasku piiloutui milloin mihinkin puhumattakaan korvauksista, joista ei tiennyt mikä on hakematta ja mikä ei. Nykyään kaikki menee suoraan kansioon. Kaikelle on paikkansa, kansiot luokiteltu ymmärrettävästi ja jopa ne vastenmielisesti näpyteltävät laskut ei häviä mihinkään matkalla postilaatikolta maksuun.

Tavaran minimoitumisen myötä on auennut aivan uusia ovia sosiaaliseen elämään. Tässä maailmassa on ihmisillä tarve omistaa kaikkea mahdollista. Kaikkea lopulta täysin turhaa ja tilaa vievää, ahdistusta syvimmiltään aiheuttavaa. Itselläkin oli ennen tähän voimakas tarve. Enää en omista ylimääräisiä leipälautasia suuria pitoja varten, joita ei ehkä koskaan edes tule, en omista kananmunanleikkuria vaan yleispätevän keittiöveitsen. En hankkinut lämpömittaria paistaakseni elämäni ensimmäisen ja ties kuinka moneen vuoteen viimeisen kinkkuni enkä suuntaa ostamaan kairaa satunnaista pilkkimistä varten. On ilahduttavaa sukulaisille ja ystäville saada puhelu tai viesti mahdollisesta lainasta. Samalla se tuo itselle syyn ottaa yhteyttä, lähteä kylään ja lopulta käydä vielä toiseenkin kertaan, kun se mokoma lainattava lettupannu nyt sattuikin jäämään kyydistä. 

Minimoituani kirjahyllyni muutamaan tärkeään kirjaan olen löytänyt lasten kanssa tieni kirjastoon yhä useammin. Tykkään lukea paljon lapsille, itsekseni luenkin vähemmän. Kirjastosta kannetaan kassillinen säännöllisesti kotiin ja taas palautellaan. Äärettömän näppärää, kuka nyt jaksaa samaa kirjaa monesti lukea? Ei aikuinen ainakaan, tuskin lapsikaan.

En lopulta tiedä mihin minimoitu elämä johtaa. Arjessa se tarkoittaa tilanteen hallintaa, mahdollisuutta pitää sata lankaa edes jotenkin käsissä. Yksin vietettävissä päivissä se on osoittautunut turhauttavaksi; ei ole mitään tekemistä kotona. Eilen illalla odottaessa vierasta saapuvaksi nojailin ovenpieleen, katsoin timerissa väheneviä minuutteja kananmunien kiehuessa liedellä, koska ei ollut kertakaikkisesti mitään tekemistä. Vieraan saapuessa naurahdin ja sanoin tätä olevan kaupunkilaisten elämän, tylsiä minuutteja toisensa perään vailla tekemistä. 

Tylsyysden tunne. Se on piinaavan ihanaa ne harvat tunnit viikossa. Se, että kaikki on hetken valmista, ei ole hommaa mihin tarttua. Materialistin elämässä olisi takaraivolla jyskyttänyt koko leppoisaksi ja iloiseksi muovautuneen illan ahdistus aamulla odottavista tavararöykkiöistä, pursuilevista kaapeista ja sekaisista paperikasoista. Minimalistisemmassa elämässä heräsin hämärän rajamailla, makoilin sängyllä kauan, venyttelin ja lopulta nousin tekemään aamiaista kotiin, jossa kaikki oli juuri niin mallillaan kuin tarve on.