torstai 29. joulukuuta 2016

Ojasta allikkoon ja sieltä takaisin - asiaa ehkäisystä


On asioita, joista ei puhuta ääneen. On itsestään selvää, että melkoisen moni maamme kansalainen on saanut alkunsa silkkana onnenpotkuna tai vahingonlaukauksena, kuinka sen nyt muotoileekaan. On myös perin tavallista ja suositeltavaakin, että pariskunnat tai peräti yksin elelevät vannoutuneet "en kyllä ikinä hanki parisuhdetta"-ihmiset käyttävät ehkäisyä mikäli ei jälkeläisiä tähän maailmaan halua saattaa tai köyttää pöksyjään piukasti paalinarulla umpisolmuun. Miksi näistä asioista ei saa puhua ääneen?

Omalla kohdallani olen läpi käynyt ennen lapsen syntymää liki kaikki mahdolliset ehkäisymenetelmät. Nähty on kaikki luonnolliset ja luonnottomatkin vaihtoehdot, kerta toisensa jälkeen hormonit pisti koko kehon sekaisin. Lopulta aikansa odotettuaan tytär ilmoitteli tulosta ja elämä raskauden kanssa oli yhtä juhlaa. Ei kipuja, ei kärsimyksiä. Niitä kuukausia jäin tottavie kaipaamaan.

Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, täysimetyksestä huolimatta podin jälleen ensimmäiset päivien pituiset sängyssä itkemiset silkasta kivusta. Olenkin monesti ajatellut, että synnytys oli itselleni helppo ja supistukset oli kuin entuudestaan tuttuja. Oikeita hengitystekniikoita olin käyttänyt tiedostamatta jo vuosia rentouttaakseni lantion seutuvia. Yhdet kuukautiset pyörittyäni, kirottuani ne ihmiset alimpaan helvettiin, jotka vannoivat kipujen jäävän synnytyssaliin olin valmis koittamaan hormonikierukkaa.

Olen paljon keskustellut niin naisten kuin miestenkin kanssa ehkäisyasioista. Huolestuttavan vähän miehet jaksavat asialla päätään vaivata, lähinnä naisten hoidettavaksi homma tuppaa kallistumaan. En puhu nyt ainoastaan kymmenen vuoden avioliiton nähneistä miehistä vaan myös viikottaisia yökavereita hakevista Tinder-saalistajista. Lopputulemalta on ollut melko yhdentekevää onko miehellä ollut lapsia vai ei. Keskusteluissa on monesti puhuttu nimenomaan raskaudenehkäisystä, hyppykupat ja kuudet kaverit on unohdettu lähes täysin. Kaikkia miehiä moittimatta on joukossa myös niitä valveutuneita yksilöitä, joilla yöpöydän laatikko on yhtä säntillisesti varustettu kuin tärkeimmän työkalupakin sisältö. 

Toki miehillä on omat murheensa, mutta monesti on saanut puhista tätä luojan lykkyä syntyä naiseksi. Samojen asioiden kanssa puhisee valtaosa tuttavapiiristäni enkä ole suinkaan ollut yksin ehkäisypulmien kanssa. Hyvin harvalle tuntuu löytyneen sitä oikeaa ja keholle sopivaa ehkäisyä. Sivuvaikutukset tuntuu olevan toinen toistaan hurjempia ja melkoisen usein lopulta sallittu raskaus on yhtä suuri helpotus kuin itselleni oli aikoinaan. 

Ensimmäinen hormonikierukkani tuli keväällä tiensä päähän, tai no aikaansaamattomuuteni vuoksi vasta tänään. Monelle kaverille naureskelin, että alkuperäisessä suunnitelmassani juuri nyt tarkoitukseni oli hankkia itseni raskaaksi toiseen kertaan. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä tämä ajatus... Pohdittuani rapiat viisi vuotta Mirenan hyviä ja huonoja puolia, elämää kierukan kanssa ja ilman en ollut lainkaan varma vielä odotustilassakaan vaihdetaanko kierukka vai otetaanko kokonaan pois. Oven avautuessa, kutsun käydessä kuin salamana olin varma päätöksestäni. 

Hormonikierukka on itselleni sopinut vaikka monelle muulle senkin sisältämä hormonimäärä on liikaa. Ensimmäisen vaikean vuoden jälkeen elämä on ollut suorastaan helppoa ja huoletonta. Luonnollinen ehkäisymenetelmä olisi toki herne polvien välissä, mutta kiusanani olevia kiputiloja se ei valitettavasti korjaa.

Iskin takapuoleni lääkärin penkkiin ja päästin suustani sen lauseen, jota olin parin vuoden ajan pohtinut ja kyseenalaistanut. Vartin kuluttua olin ulkona ovesta, kevein mielin ja helpottuneena. Nyt voin sulkea silmäni asialta, elää helppoa ja huoletonta elämää seuraavat viisi vuotta. Ja onnekkaana sanoa ihmisille, että olen löytänyt ehkäisymenetelmän, jonka kanssa on sinut niin keho kuin mielikin.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Kaksi yksinäistä / Korteniemen perinnetila


Mieli huusi hiljaisuuteen. Joulukuun jatkunut itsestä riippumaton hulabaloo purkautui joulupäivän aamuna. En omista joulukoristeita, -verhoja enkä juuri joulumieltäkään. Muutaman paketin päälle kietaisin juuttinarut, ärsyynnyin päivä toisensa jälkeen naapuruston valosirkuksesta, niukin naukin selvisin töissä joulujuhlasta. Ruokakaupoissa ei ole uskaltanut kuin silmät puolittain kiinni juosta läpi enää viikkoihin. En kestä joulua, en tottavie. 

Tallustin jalan alla pakastuvaa sammalikkoa pitkin. Ritisi rentouttavasti korvaani, jääriisteet kenkien alla järvellä puhui omaa kieltään. Kuuntelin Korteniemen perinnetilan hiljaisuutta, jutustelin joulupukkia muistuttavan retkiluistelijan kanssa, nautin yksinäisyydestä. Näky oli niin toinen kuin kesällä, luonto oli hiljaa ja ilta tummui aikaisin. Nurkat nukkui horroksessa, kukaan ei toivottanut tervetulleeksi.

Saavuin lopulta nuotiolle. Hiljattain saapunut retkeilijä tervehti hiljaa, näytti kaipaavan yksinäisyyttä. Istuin toiselle puolen nuotiota kuin anteeksi pyydellen vaikka kuulin olevani tervetullut. Huokaisin hiljaa, kerroin miten pääni on niin kaivannut hiljaisuutta. Hän naurahti, viikon matkalla ollut oli tankannut mielensä luonnon äänillä ja yksinäisyydellä ajatuksena palata pian kaupunkiin. Muutamassa lauseessa lukot murtuivat, puhuimme samaa kieltä.

Kului tunti, lopulta kolmas ja neljäskin. Kaksi toisilleen tuntematonta jouluahdistunutta saman nuotion äärellä. Hiljaisesta miehestä kuoriutui ajatteleva ja opettavainen toveri. Naurettiin monet kerrat, ymmärrettiin toistemme ajatuksia ja tuntemuksia, puhuttiin samalla kielellä. Harvoin saa kokea mitään tällaista tuntemattoman ihmisen kanssa. Lopulta termospullosta tippui viimeiset tipat kuppiin, oli aika pakata kimpsut ja kampsut.

Se hetki oli haikea. Siinä vierellä oli tunteja ollut ihminen, joka jäi varmasti iäksi mieleeni. Sellainen ihminen, jonka oppi muutamassa tunnissa tuntemaan paremmin kuin toisia oppii vuosiin. Tyyppi meni sydämeen asti, jonne harva yltää. Iloisten heippojen jälkeen, parin kysymyksen saattelemana lupasin ensi kesänä olla takuulla samassa paikassa niin monena viikonloppuna.

Pois päin kävellessä jäin seisomaan metsän reunalle. Toinen yksinäinen istui pimeässä illassa räiskyvän nuotion äärellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Hymyilin ja jatkoin matkaani. Sammal ritisi jalkojen alla illan pimentämässä metsässä. Jatkoin jälleen yksin, omia polkujani kulkien. Onnellisena ja rentoutuneena, hyvästä seurasta nauttineena. Ehkä me ensi kesänä jälleen tavataan.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Ensimmäiset kaverisynttärit eskarilaiselle

 

Olen kuullut vanhempien sanovan kaverisynttäreitä maanpäälliseksi helvetiksi. Enkä ihmettele, eiliset juhlat hirvitti hieman jopa ammattikasvattajaa. Pari viikkoa sitten hammasta purren ostin tyttären kanssa Frozen-kutsukortteja Prismasta. Ynnäsin askartelutarvikkeiden hintoja ja omaa jaksamistani. 4,20e maksava kahdeksan kutsun paketti sujahti kärryyn. 

Suunniteltiin yhdessä tulevaa. Kauhukuvissani näin hirveät määrät tyhjiä pillimehupurkkeja, hajonneita leluja, kermalla lähmittyjä seiniä ja tahmaisia lattioita. Lapsi sai ostaa pillejä ja servettejä kaupasta, pussillisen ilmapalloja ja sydänkoristeita mokkapaloille. Kaikkien prinsessojen suruksi näissä juhlissa ei syötäisi kertakäyttöastioilta, se oli ehdoton raja hömpötyksille. 

Kaupat pursuaa synttärikrääsää. On viirinauhaa, tiaraa, hattuja, lahjapusseja, kiitoksia ja kutsuja jos jonkinmoisia. Katsellessani hyllyjä viherpiipertäjäsilmin, totesin lapseni saavan melko minimalistiset syntymäpäivät. En nähnyt mieltä hankkia tavaraa, joka on yksien juhlien jälkeen silkkaa jätettä. Puhumattakaan miten mauttomilta kaikki hyllyssä lojuva krääsä näyttikään. 

Yksi toisensa jälkeen tyttöjä tupsahteli huusholliin. Lopulta eteisessä oli kahdeksan vierasta paria kenkiä, kotiseinien sisällä kymmenen lasta. Vartin kuluttua juhlien alkamisesta kurkistin kelloa huokaisten; pesuhuoneessa pissatettiin vauvanukkeja, nukkekodissa oli järjestys vaihtunut ja ensimmäisen sukkapöksyjä ripusteltiin patterille kuivumaan. 

Lahjapaketeista kuoriutui pikkutyttöjen ihanuuksia; barbeja, prinsessoja, Frozeneja, laukkuja, poneja... Lapsi oli onnessaan, itseä lähinnä kauhistutti kääreiden tuoma pussillinen pvc-jätettä ja materian määrän lisääntyminen kodissa. Katsoessani onnellista tytärtä unohdin kaikki rumat ajatukseni vanhojen lelujen karsimisesta uusien tieltä.

Lopulta kaksi tuntia meni nopeasti. Kukaan ei itkenyt tai ikävöinyt, kaikki innostui yhteisleikeistä, oli jännittävää syödä olohuoneen lattialla herkkuja niin paljon kun napaan mahtuu ja jokaisen suusta vanhemman astuessa ovesta sisälle tuli tyypillinen "emmä halua vielä lähteä kotiin"-vastaus. Yllättäin jopa itse selvisin ilman suurempia henkisiä traumoja, yksikään esine ei hajonnut eikä seiniltäkään löytynyt kuorrutteita. 

Lapseni syntymäpäivistä jäi jäljelle pussillinen sekajätettä, liiaksi uutta materiaa, iso kasa herkkuja, väsynyt äiti, iloinen päivänsankari ja tyytyväiseltä vaikuttavia kavereita. Ei ollut satojen eurojen kemuja, ohjelmaa ja aktiviteettia, kotiin vietäviä nyssyköitä tai hienoja teemoja. Eilisen jälkeen vakuutan itselleni, ettei moisia tarvita jatkossakaan.

Tulen varmasti hakemaan lapsiani monilta syntymäpäiviltä, joissa on ollut jotain paljon hienompaa ja hohdokkaampaa. Siinä kohdassa lupaan kiittää lapsille tarjotusta elämyksestä ja toivon, että jokainen muukin vähemmällä yrittävä vanhempi ja lapsi saa rauhan järjestää juuri sellaiset juhlat, kun itselleen sopivimmaksi kokee.