sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Vappu onnellisuuden kuplasta


Onnellisuus, se elämää ohjaava voima. Eteenpäin työntävä kipinä. Hetkessä kohdattava tunne. 

Itselle vappu on ilon juhla. Vuosiin en erityisemmin ole vappua juhlistanut, mutta heräävä luonto, lähestyvä suvi ja valoistuvat aamut luo vapun korvilla fiilistä pitkän talven jälkeen, että jumalauta tässä ollaan edelleen elossa. Ja onnellisia. 

Tänä vappuna olen saanut huomata kuinka monia tärkeitä ihmisiä olen saanut lähelleni, useammassa sukupolvessa. Olen tuntenut kuinka kaipaan takaisin kotikonnuille, suvun ja läheisten keskelle. Tuntenut, kuinka tärkeiden ystävien kanssa olen tekemisissä lähes päivittäin, kuinka kaivetaan kuopasta ylös ja vedetään pilvistä alas vuorottain toinen toisiamme.

Olen viime viikkona itkenyt monet itkut nykyiselle kodilleni, ensimmäiselle ihan omalle asunnolleni. Sen, jonka eteen olen vuodattanut monet itkut, kironnut monet perkeleet, kaatunut ja noussut jälleen. Sille kodille, joka on antanut, kasvattanut ja opettanut. Se asunto, jota remontoidessa olen näyttänyt pärjääväni, uskaltavani ja hallitsevani. Tämä asunto on nähnyt avoliiton jälkeisen elämän rallattelut, pari kadonneiden rukkasten täyttämää aamuäreää talvea, yhden keuhkokuumeromahduksen ja tämän uuden valoisan kevään. Sen kenties viimeisen keväämme.

Tänä vappuna olen saanut lapseni kikattamaan sydämensä kyllyydestä, halannut monta kertaa, saanut pusuja, hermostunutkin. Joka ainoana päivänä mietin miten onnekas olen saattaessani tyttären syksyllä alkavalle koulutielle ja kuullessani sijaispojan suusta "sä oot maailman ihanin äiti". Siitä huolimattakin, etten ostanut lapsille serpentiiniä tänäkään vappuna.

Vappu on tuonut mukanaan myös ilon työhön. Mennyt viikko oli täynnä myrkyä ja selkeämpää säätä. Tunnetiloja laidasta laitaan, kostuneita silmiä ja syvempää pohdintaa. Tuntikausia ulkona, avotulilla ja metsässä. Heräävä luonto tuo voimaa työhön, mahtava työtiimi tukee kireinäkin päivinä. Haikeudella huokaan toisinaan olevani juuri nyt siellä mihin kuulun, parempaa en toivoa saata.

Tämä vappu jääköön mieleen ikuisesti. Tänä vappuna ei ole kiire mihinkään. On vain aikaa olla. Salaa ennakoin jo ensi talven pakkasia villasukkaurakoinnilla, korjailen huushollia kuntoon ensimmäistä asuntonäyttöä varten, mietin tulevan viikon tapahtumia samalla innoissani ja kauhuissani. Juuri nyt osaan arvostaa sitä, että on vain aikaa. Voi laiskotella ja lepäillä, nukkua hyvin ja harrastaa.

Ensi viikolla tuulet yltyy, tiedän sen. Ne henkäisee kevyesti ohi, säilyttäen kaiken ennallaan tai pyöräyttää pyörremyrkyn tavoin elämän ylösalaisin. Kävi miten kävi, onnekas olen joka tapauksessa. Siitä kaikesta mitä elämässä on ja mitä sillä vielä on antaa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

"Puhu rumia ja anna kahvia" - kuinka säilyttää viherkasvit elossa?


Vuosia sitten tempaisin talvipakkaseen terassille edellisen kotini seinältä valtavan kultaköynnöksen. Se oli ruma. Kahdeksan vuotta sitten samaisessa olohuoneessa kukki komeasti viimeistä kertaa kiinanruusu punaisin kukkasin. En muista, en edes halua muistaa mitä kaikkia muita silloisen ajatusmaailmani kuvainnoimia hirvityksiä edellinen omistaja oli ruukuissa jättänyt paikoilleen.

Vuosia kului, entinen anoppikokelaani säännöllisesti toi purnukkaa jos toistakin. Ei auttanut mikään konsti, kaikki kuihtui tai mätäni aikanaan. Heitin hanskat tiskiin heti kättelyssä ja huokaisin jo saadessani viherkasvin käteeni. Tiesin mitä tuleman pitää..

Lapsuudenkodissani ikkunalaudalla eli korkeintaan kituvia marraskaktuksia tai saintpaulioita, joita lienee mahdoton kukistaa hengiltä. Olettaisin näin, koska äidilläni on totisesti viherpeukalo keskellä kämmentä. Omena ei kauas puusta pudonnut.

Muuttaessani pari vuotta sitten mietin kiinanruusun kohtaloa, mutta jättää en sitä halunnut. Se mokoma oli selvinnyt hengissä ainoana kasvina kaikki menneet vuodet. Oltiin kasvettu yhteen, sellaisella viha-suhteella ennemminkin. Kukka parka oli nähnyt saharan autiomaata muistuttavat olot paahteisella ikkunalla kenenkään huomioimatta vesipisarallakaan aikoihin, tiputellut keltaisia lehtiä säännöllisesti, mutta aina vain siinä henki pihisi. Toisinaan keväisin anoppikokelas kävi saksimassa kaiken kurjuuden aikaansaamia vuosikasvuja pois, joten pöyristelen kovasti ihmisten väitteitä kiinanruusun vaikeasta hoidosta. Tosin ei tuo jättiläiskukka ole kukkinut sen ainokaisen kertansa jälkeen.. 

Yllä olevat kuvat kertoo, että jokin on muuttunut. Aika paljonkin. Olen pelastanut kuihtuneita rönsyliljoja bioastian reunalta työpaikalta, napannut pari alkua työpaikan kukkien multien vaihdossa, vaihtanut naapurin palmuvehkan multia vohkien puolet kasvista omaan purkkiin, saanut muutamia lahjaksi, juurruttanut uusia alkuja kiinanruususta itselle ja lahjaksi, pelastanut mamman eteisestä tuhoon tuomitun kirjovehkan äitienpäiväaamun kahvitteluilla. 

Yhtään en ole ostanut. Sanotaan, että kukka pitää varastaa tai saada lahjaksi. Silloin sillä on mahdollisuus. Ehkä kasvin rahjukseni on niin lohduttomassa tilassa ollut, että uusi mahdollisuus on saanut ne pysymään hengissä. Loistosta ei taidoillani voi puhua, mutta säännöllisesti pilkottavat rönsyliljan pienet kukinnotkin on suuri ilon aihe.

Sen lisäksi, että viherkasveilla on merkittävä muutos myös asunnon huoneilmaan ja raikkauteen, ne toimii stressin lievittäjänä. Verraten halonhakkuuseen, kukkien kastelu ja nyppiminen lievittää ärtynyttä mieltä ja tyynnyttää. Hetkeksi saa heittää aivot narikkaan ja antaa vain veden lorista. Kiukuspäissään on hyvä kiskaista pari kuivunutta lehteä irti, kuin voodoo-nukkea pistelisi. Kodissani pärjää yllättäin paremmin rönsyliljat kuin kuivuudesta nauttivat kasvit, vettä kun lotrataan ja usein...

Kiinanruusumestari aikoinaan juotti kukillensa kahvipannun ylijäämät. Vedellä lantrattua vahvaa kahvia, kylmänä toki. Toisinaan täällä taloudessakin keitellään kahvia nimenomaan kukille. Lehdet suurenee, kasvu kiihtyy ja ainuttakaan putelia ravinteita en ole tarjonnut. En käy väittämään, etteikö nämä ravinteita kaipaisi, mutta kahvilla tuntuvat ainakin elossa säilyvän.

Työpaikallani on yksi huonekasvi. Juuri se, joka kuolemaan ivattiin jo ennen ruukkuun saattamista. Koko vuoden se on pöydän kulmalla värjötellyt ja kevään myötä uutta lehteä alkanut pukkaamaan. Työkaverini ihmeteltyään asiaa tokaisin kasvien elävän rumilla puheilla ja säännöllisellä kahvituksella. Kahvinkeitintä siivoava koneen takana istuva iltavuorolainen lorauttaa pannun pohjat kukalle, huokaisee päivän ärsytykset juurille ja jättää kasvin ottamaan vastaan jälleen seuraavan päivän puhinat lehdilleen.

Älä ryntää kauppaan vaan toivo lahjaa. Kukkaa lahjaksi. Ehkä niilläkin, joiden peukalo ei luonnostaan viherrä on vielä uusi mahdollisuus. Varastamisesta en mene takuuseen, sillä kahdesti sairaalasta nyysitty ja kertaalleen uimahallista napattu kultaköynnöksen alku on kuollut jokaisella kerralla ennen juurtumistaan. Ja jälleen tunnen puukon kääntyvän sydämeni pohjilla, kun ajattelen pakkaseen paleltunutta valtavaa kultaköynnöstäni takavuosilta. Ihminen muuttuu, ajatuksilta ja asenteilta. Myös kasvien hoidon osalta.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Elämän mitalta toivoa ja pettymistä



Ensimmäinen tunti laivan tiloissa. Uteluita ensimmäiseltä humalaiselta mikä tyttö olen, miksi olen yksin, minne olen menossa. Toiselta juopuneelta lähdenkö mukaan, mennäänkö yhdelle. Kolmannelta maahanmuuttajataustaiselta vain tervehdys. Onneksi. Illan mittaan näin useita sormus sormessa vieraita vokottelevia naisia ja miehiä aavalla merellä. Parin päivän kuluttua näin kaupan hyllyllä kasvot, joilta olin saanut kevään mittaan tervehdyksiä työpaikan tienoilla. Tuo mies tervehti ja hymyili jälleen samalla tarttuen kultasormus nimettömässään myslipakettiin. Voi perk...

Samalla viikolla avasin kahden eri omakotitalon oven. Pitkästä aikaa olin näytöillä. Haistelin, tutkin ja fiilistelin. Millainen tunne tulee ensimmäisestä askeleesta sisäpuolelle, miten tilat luontuisi omiin tarpeisiini, miltä tuntuu astua lopulta rapulle ja kuvitella tässä olevan se oma koti. Taloilla oli eroa iässä puoli vuosisataa ja hinnassa puolisataa. Tunne veti toiseen suuntaan, järki vastakkaiseen. Ja taas olin, että voi perk...

Maanantaina juoksulenkki päättyi ukkoskuuroon ja nilkan ympäri pyörähdykseen. Tiistaina tunsin epäonnistuvani jokaisessa yrityksessä lentopallokentällä. Keskiviikoksi suunnittelin kevään ensimmäisen kovemman juoksutreenin. Sellaisen, että kaikki perk...et katoaa päästä. Vartti töissä ja päiväkodista soitetaan oksentelevasta lapsesta. VOI PERK...

Usko miehiin, sellaisiin rehellisiin, osaaviin, pärjääviin, terveisiin, liikkuviin, mukaviin riman ylittäjiin on kieltämättä kadotettu jo ajat sitten. Usko on niin pohjalla, ettei treffeille tuntemattomien kanssa jaksa edes vaivautua. Viime viikkoiset näkemykset ja kokemukset ei muuttanut mielipidettä ainakaan positiiviseen suuntaan. Onneksi kaikki maamme miehet ei uponnut tuohon samaan suohon. En suinkaan ole unohtanut isän pesemää autoa, huoltamia jarruja, korjaamaa pyörää, tekemää ruokaa, lämmittämää saunaa, tarjoamaa lastenhoitoapua. En unohtanut poikamiesystävää, joka uhrasi kallisarvoisen perjantainsa kyydikseni lentokentälle lasta vastaan. En unohtanut naapurin nuorta miestä, joka kutsusta tulee pumppaamaan pyörien renkaat, lainaa porakonetta oman unohduttua työpaikalle, tarjoaa toisinaan sapuskat ja nostaa mielialaa surkealla huumorilla märehtiessäni murheita. Myönnän näiden olevan uhanalaisia tapauksia. Siltipä, toivo eläköön!

Isäni on tehnyt sukututkimukseen verrattavaa historian kartoitusta taloista, joihin tutustuin. Olen viime vuosien aikana tutustunut kymmeniin ja jälleen kymmeniin vanhoihin taloihin, uskonut unelmani löytymiseen. Perjantaina myönsin itselleni, että unelmista on osattava luopua. Perinnerakentamisen nimeen vannovana seisoin hiljattain itseäni nuoremmassa talossa ja koin sen olevan parempi hengittää kuin yksikään vanhoista taloista, joiden näytöissä olin vieraillut. Täysin hajuton talo kaikkien esteettisien virheidensä kera tuntui yllättäin pieneltä mahdollisuudelta. En anna toivon liekin sammua, löydän vielä taloni!

Pitäisi muistaa ottaa rennosti. Liikkua silloin, kun huvittaa, onnistua kun on fiilis kohdillaan, epäonnistua ja sallia sille tilansa huonoissa päivissä. Olla iloinen siitä, että juoksen edelleen pitkiä lenkkejä, liikun viikottain muutoinkin, kehoni pelaa, ruokailut rullaa ja koen olevani jälleen iskussa. Yleensäkin pitäisi muistuttaa itseään miten arvokasta on olla terve, hyvinvoiva ja jaksava. Vuosi sitten kuntoni oli pohjalla, nyt se on jälleen kohdillaan. En menettänyt toivoa, enkä menetä!

Ystäväni tapaa sanoa, että paskan määrä elämässä on vakio, se vain muuttaa muotoaan. Tätä omaa napaa ja muiden maailmaa tutkiskelleena voin vakaasti allekirjoittaa väitteen. Ei siedä uskoa pelkkiin ruusuisiin haaveisiin. Pitää sallia epäonnistumiset, pettymykset ja vastoinkäymiset. Unelmat toteutuu, onni potkaisee ja elinpäiviä riittää taatusti!

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Fluorilla vai ilman?


Työskennellessäni pian koulua starttaavien lasten maailmassa olen hätkähtänyt hammaslääkärireissuista kantautuviin kuulumisiin. Olen yllättynyt useasti kuinka alle kouluikäisiltä paikkaillaan reikiä hampaista.

Torstaina pelon sekaisin tuntein vein omaa esikoululaistani hammaslääkäriin. Sitä lasta, jonka hammashoidon olen laiminlyönyt koko lapsen eliniän. En ole tehnyt kuten neuvolassa ohjattiin, en kuten hammaslääkärit paasaavat. Lapseni suuta ei ole tiettävästi kertaakaan pesty fluoria sisältävällä hammastahnalla. Lisäksi hampaat pestään vain satunnaisesti aamuisin. Viimeiseksi mainitun myönsin rehellisesti hammaslääkärille, mutta ensimmäistä en. 

Kehuja sateli. Siitä kuinka siistit ja hyvin hoidetut hampaat lapsella on, ei reikiä, ei reiän alkujakaan. Tämän lääkärin mielestä jopa purenta ok, toisin kuin aiemman lääkärin mielestä. Kädet ristissä toivon, ettei tyttö joutuisi samaa vuosien oikomishoitoa käymään läpi kuin itse kouluaikoina kuullen lopulta kaksvitosena, että suurimmat purentavirheet oli jätetty vieläpä korjaamatta.

Pari vuotta sitten itseltäni poistettiin pari viisaudenhammasta. Niihin aikoihin ahkerasti hammaslääkärissä juostessa kuulin jatkuvasti siitä kuinka harvinaislaatuiset nuoren ihmisen hampaat omistin. Reikiä nolla vielä tänäkin päivänä. 

Tuolle hammaslääkärille tunnustin kaikki syntini. Jätin leikkauksen jälkeisen tulehduksia ehkäisevän antibiootin syömättä, korvasin mokoman turhuuden purskuttelemalla kolot vodkalla puhtaaksi aamuin illoin. Vanha mies nauroi ja sanoi, ettei voi suositella ammattilaisena, mutta toimiva keinohan se oli. Sama mies sanoi hammastahnan puhumattakaan fluorista olevan hampaiden hoidossa toisarvoinen asia; tärkeintä on harjata säännöllisesti ja syödä oikein.

Fluorista puhutaan valtavasti, samoin xylitolista. Pastilleita ja purkkaa meillä käytetään silloin kun muistetaan niitä kotiin kantaa ja pussista vielä suuhunkin heittää. Luontaistuotteen fluorittomiin hammastahnoihin siirryin itse seitsemän vuotta sitten, kumpikaan lapsista ei ole koskaan saanut omakseen kaupassa ihailtuja kauniita tuubeja. 

Meillä kaikilla on reikiä nolla. Me syömme kuten mikä tahansa normaali suomalainen perhe. Me emme ole natseja hampaiden pesun kanssa eikä maailma kaadu pastillin unohdukseen tai iltapesun väliin jättämiseen. Miksi fluorittoman perheen jäsenillä hampaat säilyy ehjänä vuodesta toiseen, kun ohjeita noudattavien perheiden lapsilta paikkaillaan reikiä pienestä pitäen? Puhumattakaan niistä aikuisista. Onko fluori lopulta hyvä vai paha? Miksi hammashoidossa painotetaan käyttämään ainetta, jonka tutkimisesta on saatu ristiriitaistakin tulosta?

Googlaa jos uskallat. Etsi tietoa, ole kiinnostunut. Niin tein itsekin vuosia sitten, valiten oman puoleni. Jopa lasteni hampaiden kustannuksella.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Viiskymppiä sinne tai tänne


Raha puhututtaa aina. Se aiheuttaa monenmoisia tunteita ihmisen elämässä. Myönnän itse ajattelevani pankkitiliäni päivittäin. Käyn töissä rahan vuoksi, elättääkseni itseni ja perheeni. Taatakseni meille kaikille samalla huolettoman elämän. Ja kyllä. Raha tekee ihmisen onnelliseksi.

Hyvä palkka, huono palkka. Missä se raja menee? Itselläni ei tuttavapiirissä ole yltiörikkaita, rahoillaan leveileviä ihmisiä. Tiedän heissä olevan ihmisiä, jotka pystyisivät ostamaan talon tai uuden auton käteisellä koska vain, mutta naputtelevat mielummin uutta permantoa keittiöön ja ajelevat allekirjoittaneen ikäisillä autonrotiskoilla. Joku puolestaan on ikänsä saanut kituuttaa leivänmurenan pöydällensä ja silti vastaa kuulumisten kyselyihin aina elämässä menevän oikein hyvin. 

Itse saan tuloni kahdesta työstä. Tienaan saman verran tai vähemmän kuin keskiverto perhe, jossa molemmat vanhemmat käy säännöllisesti töissä. Päälle elatusmaksu, lapsilisät yksinhuoltajakorotuksilla ja kilometrikorvaukset. Rehellisesti sanottuna tämä riittää kaikkeen mitä elämässäni tarvitsen. Omistan auton, maksan asuntolainaa, pystyn valitsemaan luomua ruokapöytään ja maksamaan laskuni. En edes koskaan huomaa tilipäivän olleen tai tulevan, jonka olen laskenut merkiksi siitä, että saamiseni riittävät vallan mainiosti perheemme tarpeisiin. 

Olen aina ollut tarkka rahan kanssa. Vuosi vuodelta enemmän. Kulutustottumukset on kaventuneet vuosien saatossa ja rahaa jää säästöön kuin suklaakarkkeja laatikon pohjalle pikkutyttönä. Joskus toivoisin osaavani haaskata rahaa, törsätä ja kuluttaa. Olla sellainen ihminen, jolle viiskymppisen maksaminen sinne tai tänne on ihan yhdentekevää. Tarkasta linjasta huolimatta panostan laadukkaaseen ja samalla arvokkaaseen materiaan silloin harvoin, kun kauppaan astelen. Lasten tai itseni ei tarvitse kärsiä nuukuudesta. 

Olen nähnyt aidosti köyhiä ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti ole varaa edes siihen jauhelihapakettiin Prismasta tai uusiin topparukkasiin vanhojen hajonneiden tilalle. Sitten olen nähnyt niitä "köyhiä", joiden on pakko viedä vuosikas hoitoon maksaakseen hulppean omakotitalon ja uudenkarhean perhefarmarin jokaviikkoiset pesut ja puunaukset. Monesti aidosti köyhällä ihmiselläkin suurin ongelma on kuitenkin elämänhallinnassa; ehkä pohja mistä raha-asioita hoitelee on jo lapsuudesta asti puutteellinen, malli kulutukseen ja elämiseen on opittu jo kotoa. Suomeksi sanottuna siis ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla saanut. Sijoitusiltojen sijaan kansalle pitäisi kenties järjestää oppia järkevään rahankäyttöön.

Olen onnekas, etten ole koskaan ollut köyhä. Rahaa ei ole koskaan ollut tuhlattavaksi, muttei jokaista senttiä ole riviin tarvinnut asetella kaupassa maitotölkkien määrää pähkäillessä. Saan olla onnellinen, etten ole menettänyt yöuniani maksamattomista laskuista, en lainannut koskaan keneltäkään rahaa tai itkenyt rahojen riittämättömyyttä. Pitkälti sanoisin rahan riittämisen olevan kiinni myös ihmisen kulutustottumuksista. Perhekin elää todella vähällä, kunhan asiat on priorisoitu kohdilleen. On turha rutista tyhjiä tilejä, jos pihassa seisoo tuhansien eurojen autot, asuinneliöitä on satoja, perjantaisin levitetään somessa kuvia ravintola-annoksista, emännät räpsyttelee tekoripsiään tai kätösessä komeilee uusimman malliston älylaite. Mikäpä olen puhumaan, kun ajelen kuraisella loppukäyttöautolla, pärjäisin pienemmälläkin asunnolla, someen jaan kototekoisien annoksien kuvia, ripset on ehtaa tavaraa kaikessa lyhykäisyydessä ja älylaitteistokin on äitini hylkäämää vanhaa mallistoa. En väitäkään olevani köyhä, mutta rikkaudetkin antaa odottaa.

Hakiessani asuntolainaa pankin herra nyökytellen toivoi jokaisen nuoren ihmisen hoitavan raha-asiansa samaan tapaan. Hyväksi todetulla kaavalla olen jatkanut liki kaksi vuotta ja uusi aika pankkiin odottaa. Aiemmin haaveilin lainattomasta elämästä, joka mahdollistuisi muutamassa vuodessa. Hiljalleen olen oppinut elämään asuntolainani kanssa, näkemään lainan omistajan elämässä myös positiivisia puolia. En enää haluakaan olla lainaton. 

Etsin uutta polkua. Jokainen haluaa saada rahan poikimaan. Olen katsellut sijoitusasuntoa, mutta kyseltyäni alaa tuntevilta tuttavilta yksikään ei suositellut. Saadakseen rahoilleen vastinetta pitää tehdä töitä, hyvä ja tunnollinen vuokralainen on peräti harvinaisuus. Tie ei sovi kiltille ihmiselle. 

En aio sijoittaa säästöjä autoon, en asuntoihin, en keittiö- tai lattiaremonttiinkaan. Juuri nyt omistan kaiken sen mitä elämääni tarvitsen. Pankkiin astellessa olen vakaissa aikeissa tutustua rahastoihin, joista olen saanut kuulla paljon hyvää. En ole se neiti, joka astelee pankkiin pikkumekossa ja korkokengissä huulet punattuna vaan tennareissa ja farkuissa tukka sotkunutturalla täräytän alipalkatun yhden aikuisen talouden elättäjänä ryhtyväni sijoittajaksi!

Yhdestä asiasta olen varma. Raha tekee ihmisen onnelliseksi monellakin tapaa. On aivan sama onko tilillä viisikymppiä euroina vai tonneina, yhtä onnellinen jokainen on vanhan takin povitaskusta löydetystä 50e setelistä. Tuo löytöni ropsahtakoon ensimmäisiin aaltoihin sijoittajan urallani.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Riittääkö ihmiselle ok elämä?

 

Laitettuani asuntoni hiljaiseen myyntiin, mietittyäni lähes vuoden työkuvioita olin vakaasti sitä mieltä, että elämässäni ei kaikki ole hyvin. En elä sitä elämää, jota haluaisin elää. Unelmani on jossain muualla, tuolla jossakin liihottaa tiettömillä teillänsä. 

Mennyt kuukausi on kääntänyt aivotoimintani ylösalaisin. Tiedä johtuuko se kevätauringosta, vilkastuneista ihmiskontakteista vai kohonneesta terveydentilasta. Ehkä kaikkien yhteinen summa. Olo on ollut kevyt, viikot virranneet ohi kuin huomaamatta. 

Asunnon myynti-ilmoituksen jälkeen aloin miettiä vakavasti vaihtoehtoa, jossa ostaja marssisi sisään ja sanoisi tekevänsä allekirjoittaneesta kodittoman. Tililläni toki komeilisi kiitettävä summa rahaa, mutta olisin jälleen tyhjän päällä. Etsimässä kotia, väliaikaista todennäköisesti. Ne ajatukset alkoi pelottaa.

Aloin miettiä miksi päädyin asuntooni. Mitkä on ne asiat, joista täällä pidän, mikä sai tänne tulemaan. Selaillessani myynti-ilmoituksia alueen vastaavista asunnoista löydän itseni umpikujasta. Jos tämän myyn, en saa vastaavaa koskaan. En saa niitä asioita, joita tässä arvostin; remontoituja pesutiloja, käytännöllisiä neliöitä, loistavaa sijaintia pihamaalla, maalämpöä, mukavaa naapurustoa, lähikoulua kivenheiton päässä, suuria ikkunoita aamuaurinkoon ja takapihalle aukeavaa peltomaisemaa. Ennen kaikkea täällä pystyn hengittämään. 

Olen käynyt tutkimuksissa. Terveydentila on kohonnut huomattavasti, mutta ongelmat ei häviä. Pohjalta on hiljalleen noustu ylöspäin ja viime viikkojen surullisien uutisten, ystävien vakavien sairauksien ohella tunnen suurta kiitollisuutta jokaisesta hyvästä ja terveeksi luettavasta päivästä.

Sairastumisen myötä kadotin paljon itsestäni. Hiljalleen olen pystynyt palaamaan takaisin kirpputoreille, pienissä määrin entiseen verrattuna. Olen etsinyt, löytänytkin. Saanut sen uskomattoman fiiliksen monesti. Olen vienyt myyntiin tyhjistä kaapeistani huomaamatta sata tavaraa, laskenut jälleen lakanapinot ja pyyheliinat, viikkaillut kevätvarusteet riittämään kolmen ulkoilijan aktiiviseen käyttöön. 

Kyselin työpaikkaa. Hakemusta en lähettänyt. Aloin ajatella omaa työtäni. Kaikkea sitä hyvää mitä siitä saankaan; säännöllisen riittävän palkan, säännöllisen työajan, hyvän tiimin, hyvät työkaverit, suuria haasteita ja oppimisia jokaiseen päivään. Puolen vuoden työ kantaa hedelmää, toukokuussa itken jälleen päättäjäisissä.

Olen ymmärtänyt. Tämä tylsä elämä on oikeastaan hyvinkin elettävää. Viikkosiivous vie aikaa nykyään puolisen tuntia, kaupassa käyminen pari tuntia. Näiden jälkeen viikossani on jäljellä noin vuorokauden verran omaa aikaa. Juuri sitä aikaa, jonka käytän nykyään lähinnä laiskotteluun. Siihen, etten suorita mitään. Teen vain asioita, joita milloinkin haluan.

On aikaa tavata ystäviä, tutustua uusiin ihmisiin, makoilla sohvalla, käydä lenkillä, kulkea metsissä, istua vaikka porealtaassa tuntikausia. On aikaa vain olla. Se on ihmeellistä, käsittämätöntä.

Tämä elämä, jota nyt elän mahdollistaa nuo rentouttavat tunnit. Se mahdollistaa illat, jolloin lasten nukahdettua vietän kirjaimellisesti omaa aikaa rentoutuen. Vihdoin elämässäni on aikaa rauhoittumiselle. 

Elän ihan ok elämää. Vieläpä nautin siitä. Arvostan niitä asioita, jotka on nauttimisen arvoisia. Pian on kesä; luonto, sosiaaliset suhteet ja talkoohenki vetää jälleen puoleensa. Juuri tällä hetkellä en kaipaa vapaatunteihini purettavia lastulevyseiniä, punamullattavia ulkorakennuksia tai paikkailtavaa tiilikattoa. 

Annan elämän viedä, etsin paikkaani ja aikaani. Juuri tänään, 27-vuotiaana olen onnellisimmillani näiden seinien sisällä, tässä ammatissani ja näiden läheisten, ystävien ympäröimänä. Oikeasti kaikki elämässä on enemmän kuin hyvin. Nyt on hyvä olla.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Minimoitu elämäntapa


Olen jo aiemmin turissut tiestäni kohti päivä päivältä minimoituvampaa materiani määrää. Tavaroiden tuloliikenne on muodostunut todella pieneksi, joten taas kirpputorille raakatut kolme suurta kassillista tavaraa luo selkeästi uutta tilaa kotiin ja mieleen.

En kutsu itseäni minimalistiksi kuitenkaan. Olen nähnyt hätkähdyttäviä kapselivaatekaappeja, mutta todennut ettei se ole omassa elämässäni toimiva valinta. En pystyviikkaa vaatteita Konmarin opeilla, koska se ei itselleni ole luonteva ratkaisu. En järjestä paitoja henkariin värien mukaan, koska itselle sopiva järjestys tulee muulla tavoin. Tämä on oma tapani elää, itselle sopivaksi todettu ja tilaa mielelle tuova. Juuri se hyvältä tuntuva tie helpottaa huomiseen heräämistä. 

Konmarin kirjat lukeneena hätkähdyttävin huomio itselle oli juuri kotiin jäävästä materiasta välittäminen. Yltäkylläisessä maailmassa on kaikkea tarjolla, liiaksikin. Ei pidä kiintyä asioihin, jotka ei tunnu lopulta kuitenkaan juuri omaan elämään kuuluvilta. Sen ei pidä riittää, että joku muki on ihan jees tai kuiva-aine kaappi nyt vain on luotu epämääräiseen järjestykseen. Tavaroita pitää rakastaa, oman käden työtä pitää ihailla. Myönnän olevani koukussa kaappien järjestelyyn sen sijasta, että ennen mielummin käytin periaatetta "poissa silmistä, poissa mielestä".

Tuo edellä mainittu teoria pätee kaikkeen elämässä. En ole niitä ihmisiä, joka pystyy poistamaan elämän sotkut ja epäselvyydet mielestään vain sulkemalla oven perässään. Olen minimoinut sosiaalisen median suhteita, jotka aiheuttaa toistuvasti mietteitä tai ärsytystä. Saatan olla päiviä kiinnostumatta pätkääkään muiden elämästä. Arvostan rehellistä ja suoraa puhetta, pöydän pyyhkimistä säännöllisin väliajoin. En itse enää sulje mielipahaa ja omia ajatuksia sisälleni vain sanon herkemmin kuinka itse asiat näen tai koen. Tämä on helpottanut paljon esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumista; tutustutaan, puhutaan suoraan asioista ja ovi suljetaan tarvittaessa vasta kun pöytä on pyyhitty puhtaaksi.

Elämässäni on valitettavan usein kiireistä. Se lienee selvääkin yhden aikuisen taloudessa päivätöiden lisäksi perhehoitajan vastuita hoitaessa. Menneet kuukaudet on osoittanut, että kiireet ei tule elämästäni katoamaan, todennäköisesti vuosi toisensa perään lisääntyy. Usein kysytään miten hallitsen tämän kaiken.

En ehkä hallitsisikaan, jos en olisi ihminen, joka haluaa pitää kaikki langat käsissään. Siinäkin kohdassa, kun itkee keittiön lattialla raivoavan eskarilaisen käytökselle, pitää löytää vain se naru, jota pitkin nousta ylös. Pitää hallita hetki. En tiedä miten hallitsisin arkeni, jos kodissani olisi edelleen ne muutama tuhat ylimääräistä tavaraa järjesteltävänä tai mieltä painavat ihmissuhteet sydämessä kuormana. Tuskin onnistuisin. 

Minimoidusta elämästä joutuu osalliseksi myös lapset. Meidän perheessä ei harrasteta. Siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Tulevaisuuden pulmia ja suuria mietteitä todennäköisesti. Harrastan itse silloin kun ehdin, tiukkapipoisuuteen ei ole varaa. Lapset ei kulje uutena ostetuissa vaatteissa, istu uudessa puunatussa autossa eivätkä saa kauppakäynneiltä leluja kotiin vietäviksi. Elämä on valintoja.

Kotitalouden menot on myös minimoitu. Laskuja tulee todella harvoin, vain muutamalta taholta. Sähkö-, vesi-, puhelin-, isännöitsijä- ja vakuutuslaskut ovat ainoat säännöllisesti laatikkoon putoavat. Laskut maksan aina yhdessä erässä; tonni vakuutuksiin vuodessa kirpaisee muutaman numeron näppäilyn ajan, mutta asia ei piinaa mielessä ja aiheuta kiukutteluja useaan otteeseen vuoden aikana. Ilolla maksaisin kaikki muutkin laskut kerralla vuoden pommina jos se suinkin olisi itsestäni kiinni. 

Kasoja meillä ei ole. Siis niitä epämääräisiä paperikasoja, joihin syyllistyin toistuvasti edellisessä asumuksessa. Kaikki paperit oli aina hukassa, maksamaton lasku piiloutui milloin mihinkin puhumattakaan korvauksista, joista ei tiennyt mikä on hakematta ja mikä ei. Nykyään kaikki menee suoraan kansioon. Kaikelle on paikkansa, kansiot luokiteltu ymmärrettävästi ja jopa ne vastenmielisesti näpyteltävät laskut ei häviä mihinkään matkalla postilaatikolta maksuun.

Tavaran minimoitumisen myötä on auennut aivan uusia ovia sosiaaliseen elämään. Tässä maailmassa on ihmisillä tarve omistaa kaikkea mahdollista. Kaikkea lopulta täysin turhaa ja tilaa vievää, ahdistusta syvimmiltään aiheuttavaa. Itselläkin oli ennen tähän voimakas tarve. Enää en omista ylimääräisiä leipälautasia suuria pitoja varten, joita ei ehkä koskaan edes tule, en omista kananmunanleikkuria vaan yleispätevän keittiöveitsen. En hankkinut lämpömittaria paistaakseni elämäni ensimmäisen ja ties kuinka moneen vuoteen viimeisen kinkkuni enkä suuntaa ostamaan kairaa satunnaista pilkkimistä varten. On ilahduttavaa sukulaisille ja ystäville saada puhelu tai viesti mahdollisesta lainasta. Samalla se tuo itselle syyn ottaa yhteyttä, lähteä kylään ja lopulta käydä vielä toiseenkin kertaan, kun se mokoma lainattava lettupannu nyt sattuikin jäämään kyydistä. 

Minimoituani kirjahyllyni muutamaan tärkeään kirjaan olen löytänyt lasten kanssa tieni kirjastoon yhä useammin. Tykkään lukea paljon lapsille, itsekseni luenkin vähemmän. Kirjastosta kannetaan kassillinen säännöllisesti kotiin ja taas palautellaan. Äärettömän näppärää, kuka nyt jaksaa samaa kirjaa monesti lukea? Ei aikuinen ainakaan, tuskin lapsikaan.

En lopulta tiedä mihin minimoitu elämä johtaa. Arjessa se tarkoittaa tilanteen hallintaa, mahdollisuutta pitää sata lankaa edes jotenkin käsissä. Yksin vietettävissä päivissä se on osoittautunut turhauttavaksi; ei ole mitään tekemistä kotona. Eilen illalla odottaessa vierasta saapuvaksi nojailin ovenpieleen, katsoin timerissa väheneviä minuutteja kananmunien kiehuessa liedellä, koska ei ollut kertakaikkisesti mitään tekemistä. Vieraan saapuessa naurahdin ja sanoin tätä olevan kaupunkilaisten elämän, tylsiä minuutteja toisensa perään vailla tekemistä. 

Tylsyysden tunne. Se on piinaavan ihanaa ne harvat tunnit viikossa. Se, että kaikki on hetken valmista, ei ole hommaa mihin tarttua. Materialistin elämässä olisi takaraivolla jyskyttänyt koko leppoisaksi ja iloiseksi muovautuneen illan ahdistus aamulla odottavista tavararöykkiöistä, pursuilevista kaapeista ja sekaisista paperikasoista. Minimalistisemmassa elämässä heräsin hämärän rajamailla, makoilin sängyllä kauan, venyttelin ja lopulta nousin tekemään aamiaista kotiin, jossa kaikki oli juuri niin mallillaan kuin tarve on.