lauantai 11. maaliskuuta 2017

Riittääkö ihmiselle ok elämä?

 

Laitettuani asuntoni hiljaiseen myyntiin, mietittyäni lähes vuoden työkuvioita olin vakaasti sitä mieltä, että elämässäni ei kaikki ole hyvin. En elä sitä elämää, jota haluaisin elää. Unelmani on jossain muualla, tuolla jossakin liihottaa tiettömillä teillänsä. 

Mennyt kuukausi on kääntänyt aivotoimintani ylösalaisin. Tiedä johtuuko se kevätauringosta, vilkastuneista ihmiskontakteista vai kohonneesta terveydentilasta. Ehkä kaikkien yhteinen summa. Olo on ollut kevyt, viikot virranneet ohi kuin huomaamatta. 

Asunnon myynti-ilmoituksen jälkeen aloin miettiä vakavasti vaihtoehtoa, jossa ostaja marssisi sisään ja sanoisi tekevänsä allekirjoittaneesta kodittoman. Tililläni toki komeilisi kiitettävä summa rahaa, mutta olisin jälleen tyhjän päällä. Etsimässä kotia, väliaikaista todennäköisesti. Ne ajatukset alkoi pelottaa.

Aloin miettiä miksi päädyin asuntooni. Mitkä on ne asiat, joista täällä pidän, mikä sai tänne tulemaan. Selaillessani myynti-ilmoituksia alueen vastaavista asunnoista löydän itseni umpikujasta. Jos tämän myyn, en saa vastaavaa koskaan. En saa niitä asioita, joita tässä arvostin; remontoituja pesutiloja, käytännöllisiä neliöitä, loistavaa sijaintia pihamaalla, maalämpöä, mukavaa naapurustoa, lähikoulua kivenheiton päässä, suuria ikkunoita aamuaurinkoon ja takapihalle aukeavaa peltomaisemaa. Ennen kaikkea täällä pystyn hengittämään. 

Olen käynyt tutkimuksissa. Terveydentila on kohonnut huomattavasti, mutta ongelmat ei häviä. Pohjalta on hiljalleen noustu ylöspäin ja viime viikkojen surullisien uutisten, ystävien vakavien sairauksien ohella tunnen suurta kiitollisuutta jokaisesta hyvästä ja terveeksi luettavasta päivästä.

Sairastumisen myötä kadotin paljon itsestäni. Hiljalleen olen pystynyt palaamaan takaisin kirpputoreille, pienissä määrin entiseen verrattuna. Olen etsinyt, löytänytkin. Saanut sen uskomattoman fiiliksen monesti. Olen vienyt myyntiin tyhjistä kaapeistani huomaamatta sata tavaraa, laskenut jälleen lakanapinot ja pyyheliinat, viikkaillut kevätvarusteet riittämään kolmen ulkoilijan aktiiviseen käyttöön. 

Kyselin työpaikkaa. Hakemusta en lähettänyt. Aloin ajatella omaa työtäni. Kaikkea sitä hyvää mitä siitä saankaan; säännöllisen riittävän palkan, säännöllisen työajan, hyvän tiimin, hyvät työkaverit, suuria haasteita ja oppimisia jokaiseen päivään. Puolen vuoden työ kantaa hedelmää, toukokuussa itken jälleen päättäjäisissä.

Olen ymmärtänyt. Tämä tylsä elämä on oikeastaan hyvinkin elettävää. Viikkosiivous vie aikaa nykyään puolisen tuntia, kaupassa käyminen pari tuntia. Näiden jälkeen viikossani on jäljellä noin vuorokauden verran omaa aikaa. Juuri sitä aikaa, jonka käytän nykyään lähinnä laiskotteluun. Siihen, etten suorita mitään. Teen vain asioita, joita milloinkin haluan.

On aikaa tavata ystäviä, tutustua uusiin ihmisiin, makoilla sohvalla, käydä lenkillä, kulkea metsissä, istua vaikka porealtaassa tuntikausia. On aikaa vain olla. Se on ihmeellistä, käsittämätöntä.

Tämä elämä, jota nyt elän mahdollistaa nuo rentouttavat tunnit. Se mahdollistaa illat, jolloin lasten nukahdettua vietän kirjaimellisesti omaa aikaa rentoutuen. Vihdoin elämässäni on aikaa rauhoittumiselle. 

Elän ihan ok elämää. Vieläpä nautin siitä. Arvostan niitä asioita, jotka on nauttimisen arvoisia. Pian on kesä; luonto, sosiaaliset suhteet ja talkoohenki vetää jälleen puoleensa. Juuri tällä hetkellä en kaipaa vapaatunteihini purettavia lastulevyseiniä, punamullattavia ulkorakennuksia tai paikkailtavaa tiilikattoa. 

Annan elämän viedä, etsin paikkaani ja aikaani. Juuri tänään, 27-vuotiaana olen onnellisimmillani näiden seinien sisällä, tässä ammatissani ja näiden läheisten, ystävien ympäröimänä. Oikeasti kaikki elämässä on enemmän kuin hyvin. Nyt on hyvä olla.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Minimoitu elämäntapa


Olen jo aiemmin turissut tiestäni kohti päivä päivältä minimoituvampaa materiani määrää. Tavaroiden tuloliikenne on muodostunut todella pieneksi, joten taas kirpputorille raakatut kolme suurta kassillista tavaraa luo selkeästi uutta tilaa kotiin ja mieleen.

En kutsu itseäni minimalistiksi kuitenkaan. Olen nähnyt hätkähdyttäviä kapselivaatekaappeja, mutta todennut ettei se ole omassa elämässäni toimiva valinta. En pystyviikkaa vaatteita Konmarin opeilla, koska se ei itselleni ole luonteva ratkaisu. En järjestä paitoja henkariin värien mukaan, koska itselle sopiva järjestys tulee muulla tavoin. Tämä on oma tapani elää, itselle sopivaksi todettu ja tilaa mielelle tuova. Juuri se hyvältä tuntuva tie helpottaa huomiseen heräämistä. 

Konmarin kirjat lukeneena hätkähdyttävin huomio itselle oli juuri kotiin jäävästä materiasta välittäminen. Yltäkylläisessä maailmassa on kaikkea tarjolla, liiaksikin. Ei pidä kiintyä asioihin, jotka ei tunnu lopulta kuitenkaan juuri omaan elämään kuuluvilta. Sen ei pidä riittää, että joku muki on ihan jees tai kuiva-aine kaappi nyt vain on luotu epämääräiseen järjestykseen. Tavaroita pitää rakastaa, oman käden työtä pitää ihailla. Myönnän olevani koukussa kaappien järjestelyyn sen sijasta, että ennen mielummin käytin periaatetta "poissa silmistä, poissa mielestä".

Tuo edellä mainittu teoria pätee kaikkeen elämässä. En ole niitä ihmisiä, joka pystyy poistamaan elämän sotkut ja epäselvyydet mielestään vain sulkemalla oven perässään. Olen minimoinut sosiaalisen median suhteita, jotka aiheuttaa toistuvasti mietteitä tai ärsytystä. Saatan olla päiviä kiinnostumatta pätkääkään muiden elämästä. Arvostan rehellistä ja suoraa puhetta, pöydän pyyhkimistä säännöllisin väliajoin. En itse enää sulje mielipahaa ja omia ajatuksia sisälleni vain sanon herkemmin kuinka itse asiat näen tai koen. Tämä on helpottanut paljon esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumista; tutustutaan, puhutaan suoraan asioista ja ovi suljetaan tarvittaessa vasta kun pöytä on pyyhitty puhtaaksi.

Elämässäni on valitettavan usein kiireistä. Se lienee selvääkin yhden aikuisen taloudessa päivätöiden lisäksi perhehoitajan vastuita hoitaessa. Menneet kuukaudet on osoittanut, että kiireet ei tule elämästäni katoamaan, todennäköisesti vuosi toisensa perään lisääntyy. Usein kysytään miten hallitsen tämän kaiken.

En ehkä hallitsisikaan, jos en olisi ihminen, joka haluaa pitää kaikki langat käsissään. Siinäkin kohdassa, kun itkee keittiön lattialla raivoavan eskarilaisen käytökselle, pitää löytää vain se naru, jota pitkin nousta ylös. Pitää hallita hetki. En tiedä miten hallitsisin arkeni, jos kodissani olisi edelleen ne muutama tuhat ylimääräistä tavaraa järjesteltävänä tai mieltä painavat ihmissuhteet sydämessä kuormana. Tuskin onnistuisin. 

Minimoidusta elämästä joutuu osalliseksi myös lapset. Meidän perheessä ei harrasteta. Siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Tulevaisuuden pulmia ja suuria mietteitä todennäköisesti. Harrastan itse silloin kun ehdin, tiukkapipoisuuteen ei ole varaa. Lapset ei kulje uutena ostetuissa vaatteissa, istu uudessa puunatussa autossa eivätkä saa kauppakäynneiltä leluja kotiin vietäviksi. Elämä on valintoja.

Kotitalouden menot on myös minimoitu. Laskuja tulee todella harvoin, vain muutamalta taholta. Sähkö-, vesi-, puhelin-, isännöitsijä- ja vakuutuslaskut ovat ainoat säännöllisesti laatikkoon putoavat. Laskut maksan aina yhdessä erässä; tonni vakuutuksiin vuodessa kirpaisee muutaman numeron näppäilyn ajan, mutta asia ei piinaa mielessä ja aiheuta kiukutteluja useaan otteeseen vuoden aikana. Ilolla maksaisin kaikki muutkin laskut kerralla vuoden pommina jos se suinkin olisi itsestäni kiinni. 

Kasoja meillä ei ole. Siis niitä epämääräisiä paperikasoja, joihin syyllistyin toistuvasti edellisessä asumuksessa. Kaikki paperit oli aina hukassa, maksamaton lasku piiloutui milloin mihinkin puhumattakaan korvauksista, joista ei tiennyt mikä on hakematta ja mikä ei. Nykyään kaikki menee suoraan kansioon. Kaikelle on paikkansa, kansiot luokiteltu ymmärrettävästi ja jopa ne vastenmielisesti näpyteltävät laskut ei häviä mihinkään matkalla postilaatikolta maksuun.

Tavaran minimoitumisen myötä on auennut aivan uusia ovia sosiaaliseen elämään. Tässä maailmassa on ihmisillä tarve omistaa kaikkea mahdollista. Kaikkea lopulta täysin turhaa ja tilaa vievää, ahdistusta syvimmiltään aiheuttavaa. Itselläkin oli ennen tähän voimakas tarve. Enää en omista ylimääräisiä leipälautasia suuria pitoja varten, joita ei ehkä koskaan edes tule, en omista kananmunanleikkuria vaan yleispätevän keittiöveitsen. En hankkinut lämpömittaria paistaakseni elämäni ensimmäisen ja ties kuinka moneen vuoteen viimeisen kinkkuni enkä suuntaa ostamaan kairaa satunnaista pilkkimistä varten. On ilahduttavaa sukulaisille ja ystäville saada puhelu tai viesti mahdollisesta lainasta. Samalla se tuo itselle syyn ottaa yhteyttä, lähteä kylään ja lopulta käydä vielä toiseenkin kertaan, kun se mokoma lainattava lettupannu nyt sattuikin jäämään kyydistä. 

Minimoituani kirjahyllyni muutamaan tärkeään kirjaan olen löytänyt lasten kanssa tieni kirjastoon yhä useammin. Tykkään lukea paljon lapsille, itsekseni luenkin vähemmän. Kirjastosta kannetaan kassillinen säännöllisesti kotiin ja taas palautellaan. Äärettömän näppärää, kuka nyt jaksaa samaa kirjaa monesti lukea? Ei aikuinen ainakaan, tuskin lapsikaan.

En lopulta tiedä mihin minimoitu elämä johtaa. Arjessa se tarkoittaa tilanteen hallintaa, mahdollisuutta pitää sata lankaa edes jotenkin käsissä. Yksin vietettävissä päivissä se on osoittautunut turhauttavaksi; ei ole mitään tekemistä kotona. Eilen illalla odottaessa vierasta saapuvaksi nojailin ovenpieleen, katsoin timerissa väheneviä minuutteja kananmunien kiehuessa liedellä, koska ei ollut kertakaikkisesti mitään tekemistä. Vieraan saapuessa naurahdin ja sanoin tätä olevan kaupunkilaisten elämän, tylsiä minuutteja toisensa perään vailla tekemistä. 

Tylsyysden tunne. Se on piinaavan ihanaa ne harvat tunnit viikossa. Se, että kaikki on hetken valmista, ei ole hommaa mihin tarttua. Materialistin elämässä olisi takaraivolla jyskyttänyt koko leppoisaksi ja iloiseksi muovautuneen illan ahdistus aamulla odottavista tavararöykkiöistä, pursuilevista kaapeista ja sekaisista paperikasoista. Minimalistisemmassa elämässä heräsin hämärän rajamailla, makoilin sängyllä kauan, venyttelin ja lopulta nousin tekemään aamiaista kotiin, jossa kaikki oli juuri niin mallillaan kuin tarve on.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Sattumankauppa


Elämä ja sen yllätyksellisyys. Asia, jota en kyllästy pohdiskelemaan. Etenkin, kun se elämä jaksaa yllättää. Aina kerta toisensa jälkeen. 

Onhan ihmiset huolissaan siitä miten haaskaan elämäni yksin olemiseen. Puhumattakaan siitä, että nautin tästä enkä tavoittele miestä elämääni. Koettuani Tinderin pariutumisen maailmaa mullistavan ilmiön kertaalleen olin varma, etten toista kertaa erehdy. Menin kuitenkin, selailin läpi ja petyin. En löytänyt samaa fiilistä, halua tutustua ja tavata uusia ihmisiä. Ensimmäisellä kierroksella olin todennut homman olevan neulan etsimistä heinäsuovasta, en usko Tinder-rakkauteen. Jokainen keskustelun avauskin oli alkujaan kuollut ja lopulta suljin koko sovelluksen.

En tiedä uskonko loppuelämän jatkuvaan rakkauteen yleensäkään. Jos rakkaus loppuu niin se loppuu. Ei siinä muttia. Ehkä pelkäänkin rakastuvani vielä jonakin päivänä. Ehkä pelkään kohtaavani ihmisen, joka vie mennessään. Ehkä pelkään pettyväni jälleen itseeni ja ihmisiin. Myönnän olevani kovemman luokan pessimisti näissä asioissa.

En usko rakkauden etsimiseen. Onni tulee eläen, niin uskon rakkaudellekin käyvän. Ja se meneekin eläen. Pessimisti perkele. Sen tietää ensimmäisestä katseesta, ensimmäisestä lauseesta, koko olemuksesta. Juuri sen, kun edessä on ihminen, johon voisi rakastua. Omalla kohdallani näiden määrä on luettu noin yhden käden sormin. Ja lopulta ennemmin tai myöhemmin olen pettynyt, itseeni tai toiseen.

Silti ihminen kaipaa sitä huumaavaa tunnetta. Joka pistää veret virtaamaan ja mielen piristymään. Sydämen tykyttämään viestejä lukiessa ja jännityksen tiivistymään puhelimen soidessa. Sen tunteen, kun sanoo ensin ei todellakaan ja minuutin jälkeen joo sittenkin. Siinä tuntee, että nyt viedään puolin jos toisinkin. 

Kaikki on niin ihmeellistä, hämmästyttävääkin. Kun katselee ikkunaruudun läpi valtavia tukkikasoja, mittailee maita silmänkantamattomiin, ympärille aukeavaa näkymää. Siinä on se kaikki, jota tämä ihmismieli elämäänsä tarvitsee. Se kaikki mikä on lopulta kaikkea muuta kuin täydellistä ja unelmaa. Siinä toisella puolella pöydän istuu ihminen, joka on itse täydellisyys. Suurine virheineen, vikoineen ja ajatuksineenkin. Se, jonka kanssa puhuu samaa kieltä ymmärtämättä lopulta sanaakaan, jota tukee tietämättä oikeasti mitään, joka on niin tuttu ollakseen samalla vieras. 

Ehkä se on juuri se houkutuksensa. Se elämän tosiasia, että liekin on pakko toisinaan palaa hetki sammuakseen. On saatavan tuntea sydämen vielä lämpiävän, iskevän hetken kipinää. Olla kuin kotonaan vieraan pöydän äärellä, vieraan ihmisen kodissa. Juuri siinä pisteessä, johon päätymiselle ei voi kuin ääneen yhdessä nauraa. 

Olen helpottunut. Siitä, että liekki kohta himmenee, lopulta sammuu. Siitä, etten tule rakastumaan, elämä ei tule muuttumaan. Siitä, että kohta kuljen mukanani kauniit muistot näistä hetkistä, jotka antoi uskoa siihen, että vielä jonakin päivänä saatan rakastua. Tämä elämän mittainen seikkailu on yhtä sattumankauppaa, tässä sattumassa kaikki kortit on lopulta tyhjiä. Ehkä onni näin. Elämän on hyvä jatkua ennallaan.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Rakastettu


Kun on riisuttu kaikki
Ihmeen hyvä minun on
Eipä tarvitse mitään
Mies tarpeeton

Minä leijun ja vajoan
Unessani näin kiven valkoisen,
Tuulessa keinuvat verhot
Ja sinun äänesi kuulen sen

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan

Juha Tapio - Rakastettu

Kevättä rinnassa sanoisin. Sen huomaa töissä lapsista, vapaa-ajalla aikuisten jutuista, pienenä pilkkeenä omassa silmäkulmassa. Uuvuttavan pimeän talven jälkeiset keväiset auringonsäteet saa silmät aukeamaan myös ympärillä oleville uusille ja ihmeellisille tuttavuuksille, miehille juurikin. 

Makoillessani eräänä iltana hiljaisen asuntoni sohvalla, tunsin miten hetken maailma on tässä pisteessä, rauhassa lipuen eteenpäin. Samalla tunsin miten jotain arvaamatonta tulee tapahtumaan. En tiennyt mitä, mutta ajatus tuntui kiehtovalta. Jännitti ja melkein pisti kihertelemään.

Yksi katse sinisiin silmiin, pieni uteliaisuuden poikanenkin. Yksi viesti johtaa toiseen ja toinen kolmanteen, kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Saavutaan siihen pisteeseen, jossa nyplään virkatun päiväpeittoni pylväitä pieni puna poskilla helottaen. Kuluu minuutteja, lopulta tuntikin. Juttu lentää kuin vanhoilla tuttavilla, yhteinen sävel löytyy lapsuudesta tähän päivään.

Yhtäkkiä koen olevani etuoikeutettu. Koitan lauseissani selitellä, ettei puhuta pikkujutuista. Asia, jota työstetään vielä vuosienkin päästä. Se rikkoo kaksi aikuista, päälle vielä lapsiakin. Se vie jokaiselta perheenjäseneltä mahdollisuuden ehjään huomiseen. Siihen perinteiseen perheeseen, jossa isä ja äiti herää aamulla samasta sängystä, kaikilla on yhteinen sukunimi ja lapset kutsuu kodikseen vain yhtä osoitetta. Lapset eroaa viikottain toisesta vanhemmastaan, vanhempien välit muuttuu pariskunnasta parhaassa tapauksessa kavereiksi, pahimmillaan vihamiehiksi. Lapset eivät näe isän ja äidin halailevan tai pussailevan, jakavan toisilleen kauniita sanoja ja tekoja. Niiden lasten elämään hyppää mahdollisesti tulevaisuudessa kasapäin uusia, hyviä tai huonoja läheisiä ihmiskontakteja. Nämä kylmät totuudet, särkyneet haaveetkin olen aikoinaan työstänyt itsekin. Puhutaan suuresta möykystä nimeltä ero.

Olen hiljaa ja kuuntelen, koitan keksiä rakentavaa sanottavaa. Välillä olen sanaton, olen mielummin hiljaa kuin heitän tiskiin perinteisen "tiedän kyllä miltä susta tuntuu". Kuuntelen, koitan tukea olematta puolueellinen. Välillä annan itkun tulla, ollaan molemmat hiljaa.

Sen kaiken keskellä tunnen itseni tavattoman onnelliseksi. Nuo samat kysymykset ja ajatukset olen joutunut itse käymään läpi, valitsemaan tieni tulevaisuuteen. En pysty sanomaan, että aina kannattaa yrittää. Voi yrittää kerran, toisenkin muutosta ja todeta lopulta vuosien päästä rämpivänsä samassa suossa. Kauanko parisuhteessa pitää yrittää ja olla onneton?

Olin kuulemma rento ja luottavainen. Olenkin. Siihen, että rakkautta ei löydy etsimällä vaan elämällä. Tällä hetkellä rakastan elää vapaana, mennä miten lystää ja olla riippumaton yhdestäkään parisuhteesta. Ehkä asia muuttuu vielä tänään, kenties kuukauden kuluttua. Ehkä vastaani kävelee ihminen, johon rakastun. Koskaan ei tiedä mihin elämä kuljettaa.

Ei enää tarvita parisuhdetta kuten vuosikymmeniä sitten. Taloudellisesti pärjäävät ihmiset, joilla on tarkoituksena elää vain tämä yksi elämä jättää usein sitoutumatta. Sen kaiken ihanuuden keskellä jättää käyttämättä kortin, jossa on myös kääntöpuolensa. Heitä saatetaan kutsua nirsoiksi, ronkeleiksi tai täydellistä etsiviksi. Heiltä kuvitellaan puuttuvan elämästä juuri se jokin kultainen kruunu, jota puolisoksikin kutsutaan. En allekirjoita. Ei se ole koko totuus.

Viikko sitten vietettiin Onnellisten sinkkujen päivää. Puhelu herätti jälleen ajattelemaan omaa onnellisuutta, tyytyväisyyttä menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Hän, joka koki olevansa pinteessä, parisuhteensa päässä, irrallaan arvosti jokaista sanaani. Lopulta kysyen kadunko mitään. Yhdellä sanalla rehellisesti vastaten; en. Sanoin anteeksi, hän sanoi kiitos. 

Lopulta suljin puhelimen, nauroin punaisien poskieni kanssa ääneen, laitoin tärisevin käsin viestiä ystäville. Oli hölmö olo, vähän kuin rakastuneena. Koin olevani vapaa, arvostettu, ihailtukin. Siinä samassa hetkessä toisessa päässä puhelua oltiin elämän suurimpien päätösten äärellä yhä syvemmin. 

Ehkä puhuin kaunistelematta asioista; siitä kuinka voin aurinkoisella kesäisellä kalliollani vierestä seurata miten toveri räpiköi kaulaansa myöten suossaan, johon itsensä vetää tai mistä ylös koittaa selvitä. Kuinka voin huudella ympäripyöreitä neuvojani jättäen lopulta kaiken auki, yksin selviytymään. Kukaan ei selviä erosta voittajana hellillä halauksilla tai lämpöisellä kädellä poskea vasten, taistelu on käytävä itsensä kanssa. Rakastaa ja olla rakastettu. Siinä haastetta ihmiselämälle.

En tiedä soittaako hän vielä. Olen askeleen edellä. Melkoisen suuren askeleen. En soita, en ota yhteyttä, sanoin sen tiukasti. Elän elämääni eteenpäin yksin sohvalla makoillen, nauttien hetkistä, joissa päivät lipuu hiljalleen eteenpäin.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Myydään 93 neliötä


Viiden kuukauden kuluttua tulee kuluneeksi kaksi vuotta ensimmäisen oman asuntoni ostosta. Tänään oli se päivä, jolloin imuroin ja moppasin lattiat, petasin lasten sängyt ja siivosin suurimmat sotkut tyttären työpöydältä järjestykseen. Oli päivä, jolloin laitoin asuntoni myyntiin.

Siivoillessa mietin mitä asuntoni oli ostohetkellä ja mitä se on nyt. Kirjoittaessani ilmoitusta pohdin matkaa tähän hetkeen. Tullessani roskien valtaamaan asuntoon, avatessani kesäkuisessa lämmössä muhivan allaskaapin, kurkatessani jääkaappiin, nähdessäni saastaisten sukkien kuukausia kahnaaman makuuhuoneen seinän, pahasti irvistelevän keittiön laminaatin ja uskomattoman useassa huoneessa roikkuvat kamalat jonkin tietyn huonekaluvalmistajan halvimman kannakkeettomat seinähyllyt olin varma, että olin tullut juuri itselleni kuuluvaan asuntoon. Tässä ei voisi epäonnistua, ei ole mitään menetettävää. Alkoi tonnien tinkaaminen alkuperäisesti alhaisesta myyntihinnasta, joka päätyi viikon kuluttua voitokseni.

On remontoitu vessa, uusittu keittiön lattia, laatoitettu ja saumattu, taisteltu silikonien kanssa, tuhrattu seiniin litroittain maalia, annettu hiomakoneen laulaa, taisteltu edellisessä myyntiesitteessä olleelle "keittiö huonossa kunnossa"-lausahdukselle muutamia vuosia lisäaikaa. Jätän laskematta ne siivoukseen kuluneet tuntikaudet, sadat perkeleet ja epäonnistumiset. Remontin tiimellyksessä on naurettu milloin ilosta, milloin epätoivosta. On opittu, oivallettu ja kantapään kautta onnistuttu. Olen tehnyt kaiken lopulta itselleni, oman näköiseksi. Kettukarkki-paperista valittu keittiön seinän väri ei ehkä ole myyvin, mutta toivon mahdollisen uuden asukkaan osaavan edes pensseliin tarttua. Nyt olen saanut päätökseen kaikki remontit, joita alunperin suunnittelin. Takki on tyhjä, ideat loppu ja tiemme alkaa olla selkeästi lopuillaan.

Napsiessani kuvia kodistani en tuntenut haikeutta, en liioin onneakaan. Valitettavasti en kauniista ajatuksestani huolimatta sopeutunut elämään rivitalossa, helpossa arjessa ystävällisten naapureiden avustaessa pihapuuhissakin. Yhä enemmän kaipaan omaa rauhaa, maaseutua, metsiä, kotiseutuja, omakotitaloa. Napsauttaessani ensimmäisen myynti-ilmoituksen menemään en tuntenut juuri mitään. Täällä on ympärilläni uskomattoman hyvät naapurit, hyvä taloyhtiö, kaunis ympäristö, koulu vieressä, peltomaisemat takapihalla ja lenkkireitit lähellä. Muuttaessani pelkäsin riitaisia naapureita, rikkonaista taloyhtiötä ja velkataakkoihin kaatuilevia osakkaita. Mitään näistä en ole asuessani kohdannut. Onneksi. Silti on aika jatkaa matkaa.

Täällä on hyvä asua ja elää. Pääni sanoo, että pitäisi jäädä, juurtua ja opetella hyväksymään. Sydämeni sanoo, että on lähdettävä. Etsittävä sitä kotia, jota ei ole valmis myymään, ei valmis luopumaan mistään hinnasta. Sitä kotia, jolla on vielä enemmän annettavaa. On annettava virran viedä ja sydämen johdattaa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Kaunista katsottavaa


Menneellä viikolla katselin juuri sitä taulua, jonka ei koskaan kotiini pitänyt päätyä. Ihan vain, koska inhoan sisustustekstejä. Se kuitenkin päätyi, sanomansa vuoksi. Muistuttamaan itseä siitä kovin tärkeästä ja tavoittelemisen arvoisesta asiasta, onnellisuudesta. Alakulossa meinasin paiskata mokoman lässytyksen kirpputorikuormaan.

Loppuvuodesta tuntui siltä, ettei missään ole mitään järkeä. Oman terveyden lisäksi painoi huoli ympärillä olevista ihmisistä. Tapahtui ikäviä asioita; oli vakavia ja pitkäaikaisia sairauksia, riitoja, hajonneita perheitä, kurjia sattumuksia. Välillä teki mieli sulkea kaikki yhteydenpidot kehenkään, kun aina satoi surullisia uutisia. Tuntui, ettei uskalla edes kuulumisia kysyä. 

Vuoden vaihteessa juttelin kummityttöni kanssa hänen huoneessaan, järjestelin vaatteita ja tavaroita hiljalleen muuttokasojen keskeltä vuosisataisten ikkunoiden takaa kylänraitin liikennettä katsellen. Tuo tyttö oli niin rentoutunut, innostunut ja onnellinen. Hänellä oli se ensimmäinen oma huone, uusi koulumatka vanhaan tuttuun kouluun, ystävät lähellä ja vanha tuttu talo, jota nyt kodiksi saisi kutsua. Ei ollut enää ihmeteltävää tai mietittävää. Siinä me kaksi, sängyn reunalla tyytyväisinä ja onnellisina istuttiin ja hassuteltiin, pieni ison kylkeen painautuneena.

Kummalliset oireet, epämääräiset kiputilat, selittämätön uupumus. Kuinka monesti ajattelinkaan illalla nukkumaan mennessä ystävääni. Oma sairaus mielessä kummitellen pelkäsin pahinta monet kerrat. Mieli oli tumma kuin jouluinen sää, kunnes maailma hiljalleen kirkastui. Löytyi syy, selitys, lääkekin. Tuli helpotusta kipuihin, koko elämään. Hän nukkui yönsä ja luin ilolla viestin, jossa kaikki näytti jälleen kirkkaalta ja valoisalta.

Istuin eilen teekupposen äärellä toisen ystävän luona. Niin monet tunnit ollaan saman pöydän äärellä naurettu sairasteluillemme, heitetty mustaakin mustempaa huumoria aiheella, jaettu kokemuksia niin työstä kuin omista maailmoistamme, menneisyydestä tuohon hetkeen. Eli siihen pisteeseen, jossa molemmilla menee "v*ttu päin persettä". On pelastettu elämiämme eri teelajeista suolahuoneen kautta antioksidantteihin saakka. Juuri eilen hänen silmistä, kasvoista, koko olemuksesta vihdoin näki miten pienetkin askeleet eteenpäin on suuri voitto. Hän näytti siltä kuin vuosi sitten, työkykyisenä ja terveenä. Hän jaksaa, pystyy ja uskaltaa, pieni ja hitain askelin lähteä eteenpäin elämässä rautaisella tahdonvoimalla. Annan toivon elää, että me vielä joskus samoilla käytävillä huomenet heitetään!

Se oli miesten saunavuoro. Kuuntelin seinän toisella puolella kuinka isäni opetti poikaani heittämään löylyä. Tuo pieni poika, joka niin kovasti miehen malleja elämäänsä kaipaa. Siinä tovia aiemmin olivat yhdessä autotallissa, tutkivat pakoputkia ja toisinaan keskustelivat ilman äänen korotuksia tai painoituksia kummankaan toimesta. Hymähdin asiaa, oli jotenkin niin kevyt olla. Siinä talossa sinä iltana asiat vain soljui eteenpäin. Tuo pieni poika ei olisi montaakaan kertaa joutunut veistelemään puu-ukkoja verstashuoneeseensa. Niinhän se on, sen isomman miehen elämässä uusi vuosi on alkanut aivan eri merkeissä kuin mennyt raskas ja stressaava vuosi. Ehkä on löytynyt tasapaino yhteen jos toiseenkin asiaan, hyvältä vaikuttava tulevaisuus. Nyt viimeinkin meidän ukilla on aikaa ottaa aikaa itselleen ja nauttia!

Kiskoin rattikelkkaa perässäni. Kyytiläinen halusi ruokkia lehmät, kiertää nurkat ympäri, tutkia koneet ja esittää kymmeniä kysymyksiä joihin en osannut vastata. Siinä hän istui lupaa odottaen kelkan kyydissä, kuunteli juttujani enomiehen kanssa. Edessäni oli uusi mies, uudessa elämässään. Se mies, jonka otsalta oli pari ryppyä silottunut, suupielet oli alati ylöspäin ja lauantaisessa pakkasillassa oli aikaa tovi kummitytön kanssakin rupatella. Laskin muutamat laskut mäestä, lentelin kaarteissa pois kelkan kyydistä ja nauroin pojan kanssa makoisasti. Tulin niin onnelliseksi, niistä hetkistä ja keskusteluista. 

Entä se perhe, jonka lapsi on ollut niin sairas, että itseäkin itkettää. Se lapsi, jonka tuntemuksiin olen samaistunut ja jonka perhettä olen parhaani mukaan koittanut auttaa käytännön asioissa. Tänään puhelimen toisessa päässä oli iloiselta kuulostava kolmen lapsen äiti, pää pyörällä kaikesta hulinasta, remontista ja arjesta. Kun kaikki on kesken, mikään ei valmista eikä tulevaisuudesta vielä tietoa. Silti niin tyytyväisenä siihen, että suunta ei voi olla kuin valoisampaa huomista kohti. Lämmöllä ajattelen myös jokaista heistä, joka on pystynyt omalla panoksellaan auttamaan tätä perhettä, joka kirjaimellisesti menetti lattian jalkojensa alta. Silti hän oli niin onnellinen, uudesta tulevaisuudesta itselleen ja perheelle. Se puhelumme oli niin... uskomaton.

Tänään avasin sähköpostin. Järkyttyneet, onnelliset ja kiitolliset kyyneleet valui pitkin poskia. Se posti oli lukijaltani. Häneltä, jolle oli auennut uusi ihmeellinen vuosi, uusi elämä ja uudet tuntemukset. Kiitos, että olet lukenut, kiitos, että olen auttanut tietämättäni, kiitos, että olet jaksanut läpi vaikeiden aikojen. Jos olen antanut paljon lukialleni niin paljon sain myös tuon viestin myötä itselleni. Onnellisia aikoja hänelle toivotan.

Ei olla saatu edes tammikuuta päätökseen ja ympärillä aurinko alkaa pilkahdella ihmisten elämään kirkkain sätein. Äitini tapaa sanoa, että asioilla on tapana järjestyä. Viikko ja kuukausi toisensa jälkeen olen päättänyt uskoa näin. Vuosi on vasta aluillaan, mutta jo ympärillä olevien ihmisten avustuksella tiedän siitä tulevan edeltäjäänsä parempi. Monelta on ilo kysyä viimein mitä kuuluu ja onnellisuus jokaisen kasvoilla laskee myös omalta sydämeltäni pienen murenan huolta pois. 

Katsoessani tuota taulua uudelleen ymmärrän sen ansaitsevan paikkansa kodissani. Koitan muistaa, koitan muistuttaa itseäni ja muita tekemään elämässään juuri niitä asioita, joista suurimman onnen voi löytää.

Muoks. Oho. Kun onnea tulvii joka puolelta, joku jää tohinassa puuttumaan. Lisätty lisää onnellisia <3

lauantai 21. tammikuuta 2017

Piste, jossa on annettava vain elämän viedä


Olen ollut kaksi päivää sairauslomalla. On ollut aikaa miettiä metsissä kulkiessa. Pohtia elämää tällä hetkellä. Herätä siihen todellisuuteen, jonka olen sulkenut salaa mielestäni. Kipeään totuuteen, että ainut parannus sairasteluun on suuri muutos elämässä. 

Jokaisena maanantaina. Parin päivän kotona olemisen jälkeen olen töihin mennessä pirteä, innoissani, halailen lapsia ja jaksan aidosti olla läsnä. Muisti toimii, niin tämän kuin seuraavienkin päivien tapahtumien osalta. Merkitystä ei ole onko takana hyvin vai huonosti nukuttu yö. On mukava olla töissä, lasten luona. 

Menee tunti tai kaksi. Aloitan haukottelun. Pilvet ilmaantuu työviikkooni. Haukottelen päivän aikana kymmeniä kertoja, olo on tokkurainen ja väsynyt. Unohtelen asioita paljon, en muista puoliakaan siitä mitä pitäisi. Tarvitsen kalenteria muistuttamaan pukukopin seinälle ja silti unohdan mitä iltapäivällä tapahtuu. 

Ulkoiltuani pari tuntia aamupäivällä haukottelu alkaa vähentyä, pilvet kadota näkökentältäni. Hetken on kirkasta, kunnes palaan kolmen tunnin kuluttua sisälle. Syön vatsani täyteen ja istun lepohetkellä lapsen vieressä tai luen kirjaa. Usein tuntuu siltä, ettei happi yksinkertaisesti riitä. Seinät kaatuu päälle, henki salpaantuu. Availen ovia ja ikkunoita, etsin tauolla tilaa, jossa olisi hyvä olla. Haukottelu jatkuu ja välipalalta rappuset ylös kiivetessä jalat on kuin valettuna betoniin. Ihminen, joka juoksee kepeästi kymmenen kilometriä ei jaksa puuskuttamatta kävellä pariakymmentä porrasta.

Ilman kirjanpitoa en pysyisi iltapäivisin laskuissani. En muista puoliakaan päivän tapahtumista ja kertoakseni yksityiskohtia tarvitsen työkavereiden muistuttelua. Silti unohdan asian, josta on puhuttu vain hetki aiemmin. Viikon edetessä muistikapasiteettini pienenee päivä päivältä, sumu pään sisällä sakenee ja perjantaina iltapäivällä on turha edes ajatella mitä seuraavalla viikolla tapahtuu.

Eilen asioita pohtiessa heräsin kauhuun. En muistanut viimeisimmän työpäiväni iltapäivästä mitään. Istuin töissä ulkosalla penkillä, koitin päästä yli pesuaineen aiheuttamasta hengenahdistuksesta ja "jalattomuudesta". Kohtauksen jälkeisistä hetkistä ei ole muistikuvia. En muista mitä olen puhunut, en miten olen tullut kotiin tai selvinnyt illasta. Se on pelottavaa. Erityisesti tässä työssä ja elämässä.

Eilen istuin lääkärin tuolilla. Painon tunnetta keuhkoissa, hengenahdistuskohtauksia, tykytystä, muljahteluja, näköhäiriöitä, tuntopuutoksia, pyörrytystä, ajoittaisia ohimeneviä ihoreaktioita, muistikatkoja. Ontelot täynnä, kurkku ärtynyt, veren maku suussa, ääni käheä, hengitysäänissä hieman häikkää. Kysyi vielä miltä tuntuu.

Lääkäri sanoi sen ääneen, jonka itsekin tiedän. Tästä sairaudesta en parane, se seuraa elämäni loppuun asti. Työssäni en voi jatkaa, se on todettu. Olen sairastunut ihmisistä, ympäröivästä maailmasta, rakennuksista. Sairaus pahenee nykyisessä työssänikin ja lopulta sulkee kokonaan yhteiskunnasta. 

Moni on sen sanonut ennenkin, itsekin tiennyt vaikken halua asiaa hyväksyä. Siinä hetkessä tippui lattia jalkojen alta. Ajoin tuttuun ja turvalliseen paikkaan, keskelle hiljaisuutta. Pysäytin auton, itkin ja huusin käheällä kurkullani minkä jaksoin. Avasin oven, nousin keskelle metsää ja hengitin syvään. Parinkymmenen minuutin kuluttua olin rentoutunut, ympärilläni oli ilmaa, jota on helppo hengittää. Monien tuntien kuluttua, useiden lumisten polkujen kulkemisen jälkeen koin olevani hetkellisesti terve, hyvinvoiva ja oma itseni. Tuon tunteen, kun pystyisi säilyttämään.

Lääkärin sanoin; olet nuori, vaihda työtä vaikkei se helppoa olekaan, lähde opiskelemaan jotain aivan muuta, tee elämästäsi sellainen missä on hyvä olla. Olen lähellä päätepistettä, jossa on vain annettava elämän osoittaa mihin tulevaisuus johtaa.