sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Vappu onnellisuuden kuplasta


Onnellisuus, se elämää ohjaava voima. Eteenpäin työntävä kipinä. Hetkessä kohdattava tunne. 

Itselle vappu on ilon juhla. Vuosiin en erityisemmin ole vappua juhlistanut, mutta heräävä luonto, lähestyvä suvi ja valoistuvat aamut luo vapun korvilla fiilistä pitkän talven jälkeen, että jumalauta tässä ollaan edelleen elossa. Ja onnellisia. 

Tänä vappuna olen saanut huomata kuinka monia tärkeitä ihmisiä olen saanut lähelleni, useammassa sukupolvessa. Olen tuntenut kuinka kaipaan takaisin kotikonnuille, suvun ja läheisten keskelle. Tuntenut, kuinka tärkeiden ystävien kanssa olen tekemisissä lähes päivittäin, kuinka kaivetaan kuopasta ylös ja vedetään pilvistä alas vuorottain toinen toisiamme.

Olen viime viikkona itkenyt monet itkut nykyiselle kodilleni, ensimmäiselle ihan omalle asunnolleni. Sen, jonka eteen olen vuodattanut monet itkut, kironnut monet perkeleet, kaatunut ja noussut jälleen. Sille kodille, joka on antanut, kasvattanut ja opettanut. Se asunto, jota remontoidessa olen näyttänyt pärjääväni, uskaltavani ja hallitsevani. Tämä asunto on nähnyt avoliiton jälkeisen elämän rallattelut, pari kadonneiden rukkasten täyttämää aamuäreää talvea, yhden keuhkokuumeromahduksen ja tämän uuden valoisan kevään. Sen kenties viimeisen keväämme.

Tänä vappuna olen saanut lapseni kikattamaan sydämensä kyllyydestä, halannut monta kertaa, saanut pusuja, hermostunutkin. Joka ainoana päivänä mietin miten onnekas olen saattaessani tyttären syksyllä alkavalle koulutielle ja kuullessani sijaispojan suusta "sä oot maailman ihanin äiti". Siitä huolimattakin, etten ostanut lapsille serpentiiniä tänäkään vappuna.

Vappu on tuonut mukanaan myös ilon työhön. Mennyt viikko oli täynnä myrkyä ja selkeämpää säätä. Tunnetiloja laidasta laitaan, kostuneita silmiä ja syvempää pohdintaa. Tuntikausia ulkona, avotulilla ja metsässä. Heräävä luonto tuo voimaa työhön, mahtava työtiimi tukee kireinäkin päivinä. Haikeudella huokaan toisinaan olevani juuri nyt siellä mihin kuulun, parempaa en toivoa saata.

Tämä vappu jääköön mieleen ikuisesti. Tänä vappuna ei ole kiire mihinkään. On vain aikaa olla. Salaa ennakoin jo ensi talven pakkasia villasukkaurakoinnilla, korjailen huushollia kuntoon ensimmäistä asuntonäyttöä varten, mietin tulevan viikon tapahtumia samalla innoissani ja kauhuissani. Juuri nyt osaan arvostaa sitä, että on vain aikaa. Voi laiskotella ja lepäillä, nukkua hyvin ja harrastaa.

Ensi viikolla tuulet yltyy, tiedän sen. Ne henkäisee kevyesti ohi, säilyttäen kaiken ennallaan tai pyöräyttää pyörremyrkyn tavoin elämän ylösalaisin. Kävi miten kävi, onnekas olen joka tapauksessa. Siitä kaikesta mitä elämässä on ja mitä sillä vielä on antaa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

"Puhu rumia ja anna kahvia" - kuinka säilyttää viherkasvit elossa?


Vuosia sitten tempaisin talvipakkaseen terassille edellisen kotini seinältä valtavan kultaköynnöksen. Se oli ruma. Kahdeksan vuotta sitten samaisessa olohuoneessa kukki komeasti viimeistä kertaa kiinanruusu punaisin kukkasin. En muista, en edes halua muistaa mitä kaikkia muita silloisen ajatusmaailmani kuvainnoimia hirvityksiä edellinen omistaja oli ruukuissa jättänyt paikoilleen.

Vuosia kului, entinen anoppikokelaani säännöllisesti toi purnukkaa jos toistakin. Ei auttanut mikään konsti, kaikki kuihtui tai mätäni aikanaan. Heitin hanskat tiskiin heti kättelyssä ja huokaisin jo saadessani viherkasvin käteeni. Tiesin mitä tuleman pitää..

Lapsuudenkodissani ikkunalaudalla eli korkeintaan kituvia marraskaktuksia tai saintpaulioita, joita lienee mahdoton kukistaa hengiltä. Olettaisin näin, koska äidilläni on totisesti viherpeukalo keskellä kämmentä. Omena ei kauas puusta pudonnut.

Muuttaessani pari vuotta sitten mietin kiinanruusun kohtaloa, mutta jättää en sitä halunnut. Se mokoma oli selvinnyt hengissä ainoana kasvina kaikki menneet vuodet. Oltiin kasvettu yhteen, sellaisella viha-suhteella ennemminkin. Kukka parka oli nähnyt saharan autiomaata muistuttavat olot paahteisella ikkunalla kenenkään huomioimatta vesipisarallakaan aikoihin, tiputellut keltaisia lehtiä säännöllisesti, mutta aina vain siinä henki pihisi. Toisinaan keväisin anoppikokelas kävi saksimassa kaiken kurjuuden aikaansaamia vuosikasvuja pois, joten pöyristelen kovasti ihmisten väitteitä kiinanruusun vaikeasta hoidosta. Tosin ei tuo jättiläiskukka ole kukkinut sen ainokaisen kertansa jälkeen.. 

Yllä olevat kuvat kertoo, että jokin on muuttunut. Aika paljonkin. Olen pelastanut kuihtuneita rönsyliljoja bioastian reunalta työpaikalta, napannut pari alkua työpaikan kukkien multien vaihdossa, vaihtanut naapurin palmuvehkan multia vohkien puolet kasvista omaan purkkiin, saanut muutamia lahjaksi, juurruttanut uusia alkuja kiinanruususta itselle ja lahjaksi, pelastanut mamman eteisestä tuhoon tuomitun kirjovehkan äitienpäiväaamun kahvitteluilla. 

Yhtään en ole ostanut. Sanotaan, että kukka pitää varastaa tai saada lahjaksi. Silloin sillä on mahdollisuus. Ehkä kasvin rahjukseni on niin lohduttomassa tilassa ollut, että uusi mahdollisuus on saanut ne pysymään hengissä. Loistosta ei taidoillani voi puhua, mutta säännöllisesti pilkottavat rönsyliljan pienet kukinnotkin on suuri ilon aihe.

Sen lisäksi, että viherkasveilla on merkittävä muutos myös asunnon huoneilmaan ja raikkauteen, ne toimii stressin lievittäjänä. Verraten halonhakkuuseen, kukkien kastelu ja nyppiminen lievittää ärtynyttä mieltä ja tyynnyttää. Hetkeksi saa heittää aivot narikkaan ja antaa vain veden lorista. Kiukuspäissään on hyvä kiskaista pari kuivunutta lehteä irti, kuin voodoo-nukkea pistelisi. Kodissani pärjää yllättäin paremmin rönsyliljat kuin kuivuudesta nauttivat kasvit, vettä kun lotrataan ja usein...

Kiinanruusumestari aikoinaan juotti kukillensa kahvipannun ylijäämät. Vedellä lantrattua vahvaa kahvia, kylmänä toki. Toisinaan täällä taloudessakin keitellään kahvia nimenomaan kukille. Lehdet suurenee, kasvu kiihtyy ja ainuttakaan putelia ravinteita en ole tarjonnut. En käy väittämään, etteikö nämä ravinteita kaipaisi, mutta kahvilla tuntuvat ainakin elossa säilyvän.

Työpaikallani on yksi huonekasvi. Juuri se, joka kuolemaan ivattiin jo ennen ruukkuun saattamista. Koko vuoden se on pöydän kulmalla värjötellyt ja kevään myötä uutta lehteä alkanut pukkaamaan. Työkaverini ihmeteltyään asiaa tokaisin kasvien elävän rumilla puheilla ja säännöllisellä kahvituksella. Kahvinkeitintä siivoava koneen takana istuva iltavuorolainen lorauttaa pannun pohjat kukalle, huokaisee päivän ärsytykset juurille ja jättää kasvin ottamaan vastaan jälleen seuraavan päivän puhinat lehdilleen.

Älä ryntää kauppaan vaan toivo lahjaa. Kukkaa lahjaksi. Ehkä niilläkin, joiden peukalo ei luonnostaan viherrä on vielä uusi mahdollisuus. Varastamisesta en mene takuuseen, sillä kahdesti sairaalasta nyysitty ja kertaalleen uimahallista napattu kultaköynnöksen alku on kuollut jokaisella kerralla ennen juurtumistaan. Ja jälleen tunnen puukon kääntyvän sydämeni pohjilla, kun ajattelen pakkaseen paleltunutta valtavaa kultaköynnöstäni takavuosilta. Ihminen muuttuu, ajatuksilta ja asenteilta. Myös kasvien hoidon osalta.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Elämän mitalta toivoa ja pettymistä



Ensimmäinen tunti laivan tiloissa. Uteluita ensimmäiseltä humalaiselta mikä tyttö olen, miksi olen yksin, minne olen menossa. Toiselta juopuneelta lähdenkö mukaan, mennäänkö yhdelle. Kolmannelta maahanmuuttajataustaiselta vain tervehdys. Onneksi. Illan mittaan näin useita sormus sormessa vieraita vokottelevia naisia ja miehiä aavalla merellä. Parin päivän kuluttua näin kaupan hyllyllä kasvot, joilta olin saanut kevään mittaan tervehdyksiä työpaikan tienoilla. Tuo mies tervehti ja hymyili jälleen samalla tarttuen kultasormus nimettömässään myslipakettiin. Voi perk...

Samalla viikolla avasin kahden eri omakotitalon oven. Pitkästä aikaa olin näytöillä. Haistelin, tutkin ja fiilistelin. Millainen tunne tulee ensimmäisestä askeleesta sisäpuolelle, miten tilat luontuisi omiin tarpeisiini, miltä tuntuu astua lopulta rapulle ja kuvitella tässä olevan se oma koti. Taloilla oli eroa iässä puoli vuosisataa ja hinnassa puolisataa. Tunne veti toiseen suuntaan, järki vastakkaiseen. Ja taas olin, että voi perk...

Maanantaina juoksulenkki päättyi ukkoskuuroon ja nilkan ympäri pyörähdykseen. Tiistaina tunsin epäonnistuvani jokaisessa yrityksessä lentopallokentällä. Keskiviikoksi suunnittelin kevään ensimmäisen kovemman juoksutreenin. Sellaisen, että kaikki perk...et katoaa päästä. Vartti töissä ja päiväkodista soitetaan oksentelevasta lapsesta. VOI PERK...

Usko miehiin, sellaisiin rehellisiin, osaaviin, pärjääviin, terveisiin, liikkuviin, mukaviin riman ylittäjiin on kieltämättä kadotettu jo ajat sitten. Usko on niin pohjalla, ettei treffeille tuntemattomien kanssa jaksa edes vaivautua. Viime viikkoiset näkemykset ja kokemukset ei muuttanut mielipidettä ainakaan positiiviseen suuntaan. Onneksi kaikki maamme miehet ei uponnut tuohon samaan suohon. En suinkaan ole unohtanut isän pesemää autoa, huoltamia jarruja, korjaamaa pyörää, tekemää ruokaa, lämmittämää saunaa, tarjoamaa lastenhoitoapua. En unohtanut poikamiesystävää, joka uhrasi kallisarvoisen perjantainsa kyydikseni lentokentälle lasta vastaan. En unohtanut naapurin nuorta miestä, joka kutsusta tulee pumppaamaan pyörien renkaat, lainaa porakonetta oman unohduttua työpaikalle, tarjoaa toisinaan sapuskat ja nostaa mielialaa surkealla huumorilla märehtiessäni murheita. Myönnän näiden olevan uhanalaisia tapauksia. Siltipä, toivo eläköön!

Isäni on tehnyt sukututkimukseen verrattavaa historian kartoitusta taloista, joihin tutustuin. Olen viime vuosien aikana tutustunut kymmeniin ja jälleen kymmeniin vanhoihin taloihin, uskonut unelmani löytymiseen. Perjantaina myönsin itselleni, että unelmista on osattava luopua. Perinnerakentamisen nimeen vannovana seisoin hiljattain itseäni nuoremmassa talossa ja koin sen olevan parempi hengittää kuin yksikään vanhoista taloista, joiden näytöissä olin vieraillut. Täysin hajuton talo kaikkien esteettisien virheidensä kera tuntui yllättäin pieneltä mahdollisuudelta. En anna toivon liekin sammua, löydän vielä taloni!

Pitäisi muistaa ottaa rennosti. Liikkua silloin, kun huvittaa, onnistua kun on fiilis kohdillaan, epäonnistua ja sallia sille tilansa huonoissa päivissä. Olla iloinen siitä, että juoksen edelleen pitkiä lenkkejä, liikun viikottain muutoinkin, kehoni pelaa, ruokailut rullaa ja koen olevani jälleen iskussa. Yleensäkin pitäisi muistuttaa itseään miten arvokasta on olla terve, hyvinvoiva ja jaksava. Vuosi sitten kuntoni oli pohjalla, nyt se on jälleen kohdillaan. En menettänyt toivoa, enkä menetä!

Ystäväni tapaa sanoa, että paskan määrä elämässä on vakio, se vain muuttaa muotoaan. Tätä omaa napaa ja muiden maailmaa tutkiskelleena voin vakaasti allekirjoittaa väitteen. Ei siedä uskoa pelkkiin ruusuisiin haaveisiin. Pitää sallia epäonnistumiset, pettymykset ja vastoinkäymiset. Unelmat toteutuu, onni potkaisee ja elinpäiviä riittää taatusti!

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Fluorilla vai ilman?


Työskennellessäni pian koulua starttaavien lasten maailmassa olen hätkähtänyt hammaslääkärireissuista kantautuviin kuulumisiin. Olen yllättynyt useasti kuinka alle kouluikäisiltä paikkaillaan reikiä hampaista.

Torstaina pelon sekaisin tuntein vein omaa esikoululaistani hammaslääkäriin. Sitä lasta, jonka hammashoidon olen laiminlyönyt koko lapsen eliniän. En ole tehnyt kuten neuvolassa ohjattiin, en kuten hammaslääkärit paasaavat. Lapseni suuta ei ole tiettävästi kertaakaan pesty fluoria sisältävällä hammastahnalla. Lisäksi hampaat pestään vain satunnaisesti aamuisin. Viimeiseksi mainitun myönsin rehellisesti hammaslääkärille, mutta ensimmäistä en. 

Kehuja sateli. Siitä kuinka siistit ja hyvin hoidetut hampaat lapsella on, ei reikiä, ei reiän alkujakaan. Tämän lääkärin mielestä jopa purenta ok, toisin kuin aiemman lääkärin mielestä. Kädet ristissä toivon, ettei tyttö joutuisi samaa vuosien oikomishoitoa käymään läpi kuin itse kouluaikoina kuullen lopulta kaksvitosena, että suurimmat purentavirheet oli jätetty vieläpä korjaamatta.

Pari vuotta sitten itseltäni poistettiin pari viisaudenhammasta. Niihin aikoihin ahkerasti hammaslääkärissä juostessa kuulin jatkuvasti siitä kuinka harvinaislaatuiset nuoren ihmisen hampaat omistin. Reikiä nolla vielä tänäkin päivänä. 

Tuolle hammaslääkärille tunnustin kaikki syntini. Jätin leikkauksen jälkeisen tulehduksia ehkäisevän antibiootin syömättä, korvasin mokoman turhuuden purskuttelemalla kolot vodkalla puhtaaksi aamuin illoin. Vanha mies nauroi ja sanoi, ettei voi suositella ammattilaisena, mutta toimiva keinohan se oli. Sama mies sanoi hammastahnan puhumattakaan fluorista olevan hampaiden hoidossa toisarvoinen asia; tärkeintä on harjata säännöllisesti ja syödä oikein.

Fluorista puhutaan valtavasti, samoin xylitolista. Pastilleita ja purkkaa meillä käytetään silloin kun muistetaan niitä kotiin kantaa ja pussista vielä suuhunkin heittää. Luontaistuotteen fluorittomiin hammastahnoihin siirryin itse seitsemän vuotta sitten, kumpikaan lapsista ei ole koskaan saanut omakseen kaupassa ihailtuja kauniita tuubeja. 

Meillä kaikilla on reikiä nolla. Me syömme kuten mikä tahansa normaali suomalainen perhe. Me emme ole natseja hampaiden pesun kanssa eikä maailma kaadu pastillin unohdukseen tai iltapesun väliin jättämiseen. Miksi fluorittoman perheen jäsenillä hampaat säilyy ehjänä vuodesta toiseen, kun ohjeita noudattavien perheiden lapsilta paikkaillaan reikiä pienestä pitäen? Puhumattakaan niistä aikuisista. Onko fluori lopulta hyvä vai paha? Miksi hammashoidossa painotetaan käyttämään ainetta, jonka tutkimisesta on saatu ristiriitaistakin tulosta?

Googlaa jos uskallat. Etsi tietoa, ole kiinnostunut. Niin tein itsekin vuosia sitten, valiten oman puoleni. Jopa lasteni hampaiden kustannuksella.