torstai 30. huhtikuuta 2015

Vaappen


Tänä vappuna..

.. olin töissä puoli tuntia liian aikaisin.
.. kuulin pukeutuneeni mädäntyneeksi porkkanaksi.
.. sain halauksia ja halasin.
.. pidin sylissä ja välitin. 
.. hyvästelin työtoverin.
.. liikutuin kyyneliin.
.. söin neljä munkkia.
.. hypin trampoliinissa.
.. näin riemun maalle kotiutuneen vaihto-oppilaan kasvoilla.
.. nautin hyvästä säästä.
.. tutkin uusia retkeilyreittejä.
.. haaveilin yöstä metsässä.
.. huomasin jälleen sydämeni kuuluvan maaseudulle. 
.. lapseni nukahti ennen kuin ehti peiton vetää päälleen.
.. söin näkkileipää ja join kuohuviiniä. Yhdessä.
.. olin yökunnissa Somerolla.
.. koin eläväni onnellisia aikoja. 

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Näkkyy Korteniemessä!


Toukokuun koittaessa ovet aukeaa, nurkat heräävät henkiin ja tapahtumat alkavat. Pappadiippa piikoo tulevan kesän lähes kaikki tapahtumat läpi aamusta ehtooseen. Tervetuloa mukaan pystyttämään riukuaitaa, korjaamaan satoa ja saunomaan päivän työt niskasta savusaunan lempeissä löylyissä! Tavataan jälleen lauantaina 23.5 Leivontapäivässä!

Kuvat otettu 26.4.2015

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Endorfiinien puutteessa


"Elimistö tuottaa endorfiineja etenkin unen aikana. Endorfiineja vapautuu myös esimerkiksi pitkäkestoisen liikunnan, musiikin kuuntelun, nauramisen, itkemisen ja seksin yhteydessä. Myös auringonpaiste ja voimakkaat mausteet sekä kaakao lisäävät endorfiinien eritystä.

Etenkin pitkäkestoiseen liikuntaan liitetään käsite "endorfiinihumala", joka tarkoittaa liikunnan yhteydessä kohoavien endorfiinitasojen aiheuttamaa hyvänolontunnetta. Käsite liitetään etenkin juoksuun ja se tunnetaan englannin kielessä nimellä "runner's high". Endorfiinihumalan termi kehitettiin 1970-luvulla, kun havaittiin, että liikunta lisää veren endorfiinitasoja. Vuonna 2008 kyettiin osoittamaan mittausten avulla, että liikunta nostaa myös aivojen endorfiinipitoisuutta." Wikipedia

Vietin iltapäivän sohvalla rötväten, jakaen palan itsestäni, saaden vastaavan palan uudelta tuttavuudelta, pulloon lykättävältä yksilöltä. Lopun iltaa jatkoin toisen talouden sohvalla kaukosäädin kädessä vilttiin kietoutuneena. Toimettomana, joutilaana. Pyydettiin olemaan. Osaisinko oikeasti vain Olla?

Olen ollut puolitoista viikkoa juoksematta, tekemättä asiaa, josta saan valtavat endorfiiniryöpyt. Maratonin mittaiset viikkokilometrit kostautui kantapäissä. Olen yrittänyt korvata, mutta perinteeksi muodostunut iltajumppa tuntuu mitättömyydeltä. Kiipeilen lähes seinille, astelen kepeästi kuin balettitanssija, kevätmieli yltää lähes samoille mittareille kuin aamuyöstä huutavilla fasaaneilla. Janoan endorfiineja.

Nukun yön huonosti, jo kahdelta kurkkaan joko saa nousta. Edellisen päivän vetelehtiminen ei selkeästi sopinut keholleni. 5:37 annan itselleni luvan venytellä, 6:08 sinkoan ylös pediltä. Huomaan ulkona satavan kaatamalla enkä voi pidätellä enää itseäni. Vermeet niskaan, napit korviin, tossut jalkaan ja juoksemaan. Aristaa, mutta annan mennä. Koitan hillitä vauhdin, vähentää matkaa. Kotona vielä punnerran, kyykkään ja lankutan hiki valuen. Rojahdan selälleni lattialle ja olen viimein tyytyväinen, endorfiinien huipulla. Suihkunraikkaana kurkkaan peiliin ja totean jälleen ihmisen olevan parhaimmillaan kunnon rääkin jälkeen, suurta hormonit liikkeelle pistävää mielihyvää nauttineena.

Mitä tulee kantapäihin. Kipeät ovat. Endorfiinipuutos uhkaa tulevaakin viikkoa. Kenties saan aavistuksen mielihyvää munkkien syömisestä, sosiaalisista kontakteista, hymyistä ja katseista, lakatuista varpaankynsistä, keväisistä tuulista ja pienoisista auringon pilkahduksista. Annan itselleni luvan nauttia täysillä eilisestä, tästä päivästä ja huomisesta.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Osaa ken tahtoo


Kuljen Tokmannin peränurkassa. Kierrän ja etsin. Tiedän mitä tarvitsen, mutta en vain löydä. Hermostuttaa. Miehet ympärillä katselee kummissaan, en kuulu joukkoon. Löydän etsimäni, vertailen ja koitan päättää. En ymmärrä mitään polttimoista. Longlife kuulostaa kestävämmältä kuin se halvin versio, mutta onko lopulta kyseessä mainoskikka, sama tuote eri paketissa? Entä jos on vielä kalliimpi vaihtoehto, se lienee jo ikuinen. Kuka näistä nyt mitään tajuaa? Olen kuin mies sukkahousuja ostamassa, toivottavasti vaimolleen.

Ihminen osaa mitä haluaa, lähestulkoon. Usein perheen askareet jaotellaan edelleen miesten ja naisten hommiin, etenkin maaseudulla. Monesti huusholli jää naisten kontolle, miehet hallitsee pihan perällä kopsottelut. Entä, jos taloudessa oleskeleekin vain yksi aikuinen henkilö? Ovatko he silloin kaiken hallitsevia superihmisiä? No eivät, onneksi. 

Epätäydellisessä maailmassa saa ja pitää epäonnistua. En ole koskaan onnistunut kääretortun leivonnassa. En vain osaa tehdä hyvää täytettä, en löydä sopivaa kypsyyttä. Yritän kerta toisensa jälkeen, päätän onnistua ja taas epäonnistun. Tulee keskiviikko, sairausloma silmätulehduksessa. "Työtätejäkin" pitäisi vastaanottaa. Ei parhaat edellytykset onnistua, mutta yritän. Täytteeseen upotan kovettuneet kermakaramellit, perunajauhoa hujahtaa epähuomiossa runsaamman sorttisesti, korjataan virhe maidolla, vielä hiukan kermaa, joskos tuorejuustoa... Lopulta en edes tiedä mitä kaikkea mössö sisältää. Kierrän rullalle ja kahvipöydässä huomaan onnistuneeni. Ensimmäisen kerran. Osasin, vihdoin.

Mitä tulee polttimon vaihtoon. Osasin. Kädet verillä, perkeleet lennellen ja 40 minuutin taistelun jälkeen rottelo on vihdoin katsastuskuntoinen. 

Yllätä itsesi. Tee jotain mitä et kuvitellut hallitsevasi. Osaisitko kuitenkin?

Psst.. Ehkä vielä jonakin päivänä osaan noudattaa nopeusrajoituksia. Lupaan tehdä parhaani onnistuakseni.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Aamupalaksi


Kiehauta vesi kattilassa, lisää kaurahiutaleet. Ota lehti. Leikkaa sanoja, älä mieti liikoja. Käytä tunnetta, mielikuvitusta. Sekoita puuroa. Ota paperi, pahvi tai kartonki. Rypistä se. Sekoita puuroa, lisää suola. Liimaa sanat. Kehystä. Lappaa puuro lautaselle, lisää marjat ja maito. Syö ja hymyile.

Resepti testattu toimivaksi.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Epätäydellinen elämä


Poikkesin Timanttisille, asiani kovin mitätön. Edelläni asioi mies, äveriään oloinen kivikasvo. Kieritteli ja pyöritteli timanttisormuksia kädessään, vähäpätöisen oloisesti päätyi yhteen lukuisista vaihtoehdoista. Kokoon kyseli myyjältä vinkkejä ja tokaisi perään "no kai se johonkin sormeen sopii". Loppusummana  veloitettiin 1790e. Ihanan täydellistä?

Olen epätäydellinen. Aina ollut. Kun muut haikaili timanttisormuksia, ulkomaanmatkoja ja rikkaita prinssejä, Pappadiippa vaihtoi mielikuvissaan sormukset pyykinpesuvuoroihin, ulkomaat metsäretkiin ja ökymiehet tavallisiin duunareihin. Rakkautta, tunnetta, arvostusta ja kunnioitusta ei rahalla voi saavuttaa.

Sijaislapsen kolkutellessa ovelle eräs tuttava kysyi miksi haluan epätäydellisen lapsen. Pienen ihmisen, jolla on pätkä elettyä elämää ja menneisyys takataskussaan. Hänet, jonka elämästä en koskaan voisi tietää kaikkea, menneisyys täynnä kysymyksiä joihin ei ole vastausta. Mahdollisesti saan kourallisia ongelmia tulevaisuudessa. Pitää kiintyä ja rakastaa, mutta ennalta en tiedä kestääkö yhteinen taipaleemme kuukausia vai vuosia. En tarjonnut kysyjälle vastausta, koska tiesin olevani liian epätäydellisyyttä tavoitteleva vastaamaan täydellisyyteen pyrkivälle.

Elämässä on paljon epäkohtia. Pistäähän se harmittamaan kun huomaa katsastuspäivänä ajovalon pimentyneen, sadekelillä toteaa lapsen kurahousut revenneeksi tai postipoika kantaa kotiin tonnin edestä vakuutusmaksuja. Tulevaisuus on mittaamaton mysteeri enkä tiedä missä talossa tai kylässä elämääni elän vuoden kuluttua. On viisainta elää hetkessä, tässä päivässä.

Pienet asiat tekee elämästäni täydellistä. Elämässäni on kaksi tavattoman tärkeää ja tunteita herättävää pientä ihmistä, työssäni koko tulevaisuus käsissä. Saan elää omakotitalossa enkä joudu tekemään henkistä kuolemaan vuokrakämpässä. Olen fyysisesti ja henkisesti vahvempi ja eheämpi kuin vuosiin. Kykenen maksamaan laskut, tuomaan leivän pöytään ja säästämään tulevaisuuden unelmiin. Annan itselleni luvan elää tunteella, suurella empatialla ja täydellä sydämellä. Voin vuodattaa onnellisia kyyneliä lasten leikkejä katsellessa, liikuttua kaupan vihannesosastolla tekstiviestistä tai hakata suutuspäissäni koirien repimän terassin kirveellä kappaleiksi.

Timanttisilla ajattelin tekeekö mies naisen onnelliseksi, elämästä täydellistä. Kenties hetkeksi, katoavaksi sellaiseksi. Enemmän tunnetta, rakkautta ja välittämistä olisi tarjonnut työviikon päätteeksi kattilallinen perunasoppaa, lämmin halaus, kuuma sauna ja puhtaat lakanat. Tililtäkin olisi huvennut noin 1778e vähemmän.

Ps. Tarjoan kahvit ja perunakeitot sille, joka tuo koirille kuormalavan tai kaksi. Nyt saa huutaa hep!

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Ainutlaatuinen

 
On yksilöitä, jotka menee ihon alle, suoraan sydämeen. Tunne syttyy pian, salamana. Usein jo ensimmäisistä katseista, ilmeistä, eleistä ja keskusteluista, yhteisistä hetkistä. He eivät ole "oppikirjasta", täydellisiä ja virheettömiä. He ovat pieniä sankareita, periksiantamattomia taistelijoita, äärettömän herkkiä ja haavoittuvia. Heidän vuokseen uhraa, kestää ja ottaa vastaan mitä annettavana on. He tarvitsevat paljon, mutta antavat myös itselle valtavasti ja vielä enemmän. He ovat jännittäviä, mielenkiintoisia ja haastavia, tunnetilat vaihtuvat pyörremyrskystä vuoristorataan. He ovat unohtumattomia yksilöitä, juuri heiltä saan voimaa arkisiin aamuihin.

Avaan oven. Yllätyn iloisesti. Halaan, katson silmiin ja toivotan huomenet. Ehdotan, pyydän, kehoitan ja lopulta käsken. Tiedän nostavani myrskyn ilmoille, juuri sen mihin jokaisella meistä on lupa ja oikeus. Olen kuullut olevani ihana, paras, kiva ja lemppari. Hetkessä tiedän pyyhkiväni kaikki herttaisuudet taivaan tuuliin. Teen sen silti, koska tehtäväni maailmassa on tuottaa toisinaan pettymyksiä. Olen odottanut tätä hetkeä, ensimmäistämme. 

Kuulen kunniani, otan vastaan kaiken mitä siinä hetkessä ansaitsen. Salaa nautin tilanteesta, pieni ihminen uskaltaa näyttää tunteensa ja purkaa pahaa oloaan. Sovittelen, mutta en jousta. Kuuntelen, en väitä vastaan tai kyseenalaista. Pidän sylissä kun sallitaan, silitän ja halaan. Haluan koskea, olla lähellä ja turvana.

Tuuli tyyntyy, tilanne rauhoittuu. Silitän päätä, halaan tiukasti ja annan vihdoin omille kyynelilleni vapauden. Juuri niille kyynelille, joita en pysty kätkemään ammatillisuuden taakse vielä vuosienkaan jälkeen. Puhun rauhoittavasti ja hyräilenkin, kunnes meinaan saada vielä viimeisen nyrkin rintalastaan. Ilmaisen selkeästi, että otan vastaan kaiken mitä hänellä annettavana on, hyvässä ja pahassa.  Kerron miten paljon välitän ja arvostan häntä, miten valtavan tärkeä hän on juuri omana itsenään. 

Hän kääntyy katsomaan, katsoo syvälle silmiin kysyen tykkäänkö vieläkin vaikka hän olikin tuhma. Kyyneleet valuu pitkin poskiani, halaan lasta, jolle juuri aiheutin valtavan tunteiden pyörremyrskyn ja vakuutan tykkääväni hetki hetkeltä enemmän.

Hän hyppää sylistäni, käy aamiaiselle miettivänä. Suljen oven perässä hymyillen. Aamupäivän elämme hiljaiseloa. Välillä saan hymyn, toisinaan käännetään selkä. En pakota, annan aikaa miettiä. Tunteja myöhemmin käsi tarttuu käteeni, pyydetään leikkiin ja saan kuulla olevani kiva, lemppari ja maailman paras käyttämään rautalapiota. Halaan ja saan onnellisen hymyn päivän parhaaksi palkkioksi.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Se ensimmäinen


Rauhallinen aamu tyhjästä talosta heräten. Aamiainen olohuoneen lattialla istuen ja fasaanien pörhistelyjä katsellen. Ensimmäinen aidosti lämmin päivä. Kukkapenkin kääntämistä, hiekkakakkujen leipomista, terassin siivoilua ja avajaisten viettämistä kotiin saapuneiden lasten kanssa makaronilaatikolla ja maidolla juhlistaen. Yökyläilyä mummilla ja ukilla. Kottikäryllinen kikattelevia lapsukaisia. Kevään ensimmäisten vasikoiden laskemista navetalla.

Onni on pienestä kiinni.