torstai 30. lokakuuta 2014

Syksyn tunnelmat Korteniemestä


Pää sitä kaipasi. Korteniemeä. Kaksi kuukautta aiemmin poistuin haikeilla mielin. Uskomatonta, että siitä on jo kaksi kuukautta. Olo on kuin se olisi ollut eilinen. Kesän lämpö palaa muistoihin. 

Ei ollut maisemat samat. Talo oli hiljaa, pihassa vihmoi syyssateet. Kaatuneet riukuaidat kertoi viestiään, että meikäläisellekin on tehtävänsä taas ensi kesänä.  Viimeiselle mäenharjalle noustessa tuli itku. Itkin muutaman minuutin, enempään en pystynyt vaikka halunnut olisin. Luonnolla on vaikutuksensa. Olen varma, että monet masennuslääkereseptit voisi korvata "luontoterapialla". 

Seisoin niemennokassa, tuuli vasten kasvoja. Hengitin, hengitin uudelleen syvempään. Satoi vasten kasvoja, aaltojen ja metsän humina kaikui korvissa. Hetkessä koko maailma, ajatukset ja tunteet katosi. Olin yksin, tuulessa ja sateessa. Paikassa, joka on opettanut niin valtavasti, pistänyt ajattelemaan asioita. Muuttanut maailmaa ja elämääni.

Asioilla on tapana järjestyä, ajattelen. Olen varmasti äidiltäni perinyt palan optimistista asennetta. Sitä ei kukaan vielä tiedä miten pitkä ja tuiskuisa talvi on edessä, mutta ensi keväänä taatusti aurinko paistaa taas pilvien takaa.

Hämärässä, pimeän rajamailla lähdin takaisin autolle. Ruispellolta pelästyi kolme peuraa, kaikki eri suuntaan lähtien. Ehkä ne vielä pimeydessä kohtaavat, ehkä etsivät uudet tiet. Luonnolla on tapana hoitaa asiat.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Elämäni kallein sosekeitto


Tein linssikeittoa. Edullista perusruokaa. Noin periaatteellisella tasolla. Vaan ahneen lopun kaikki tietää. On kova nälkä, ulkoa puuttuu lumihanki jäähdyttelyyn. Ei muuta kuin lasikannu täyteen ja mylly pyörimään. Onhan se nyt ennenkin kestänyt vaikka ja mitä... Ei aikaakaan kun korviin kantautui pieni napsahdus. Hyvin pieni ja vaimea, viattomalta kuulostava. Sanoma sen oli niin kovin selvä. 

Olenhan tuota Wilfaa rapian vuoden rakastanut ja vihannut. Hinta ja tehot kulkee käsikädessä varsin hyvin, vaan ei ne terät todellisuudessa ole pähkinöitä kestäneet. Välipalapatukoita tehdessä ei voi välttyä pettymyksiltä. Nyt jälkikäteen harmitellessa kuitenkin se on vajaan sadan euron hintansa maksanut enemmän kuin hyvin. Mylly pyörii päivittäin, yleensä useampaan kertaan. Teen sillä sosekeitot, kasvistahnat, smoothiet, välipalat, banaanilettutaikinan, jopa kasvonaamioita. En pärjää ilman, uusi on saatava HETI. 

Pidän myyjiä maailmanluokan huijareina, joten ei auta vain marssia kauppaan. Vitamixiin olisin valmis rahani laittamaan, mutta kahden vuoden takuu ei vakuuta. Rapiat kuusisataa on kuitenkin kohtalaisesti enemmän kuin satanen mikäli vehje päättääkin sanoa sopimuksen irti juuri takuun umpeuduttua. Muita varteenotettavia vaihtoehtoja ei juuri ole vastaan tullut. Wilfan kannu kesti vuoden, terät ei sitäkään, moottori murisee jo siihen malliin, että viimeisiään vetelee sekin. Eipä vakuuta omatuntoa ostaa uutta tehosekoitinta vuoden välein vaikka hinta-laatu-suhde kohdillaan olisikin.

Nyt on hyvät neuvot tarpeen, mikä tehosekoitin itselläsi pyörii tai mitä tietäisit suositella? Pessimistisellä asenteellani ottaisin etenkin Vitamixista negatiivisia kokemuksia mielelläni vastaan, moisia kun ei tahdo löytyä...

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

3,18


Tänään, seitsemässä tunnissa

- Juoksin Liesjärven metsissä tunnin ja 27 minuuttia päälle, kilometrejä nelisentoista, askelia en lopulta jaksanut laskea. Loppumatkasta potutti, kun kiviä ja kaatuneita puita oli polulla liian vähän, pelästyin nähdessäni ihmisen ja sain viisikymmentäkuusikiloisella massallani sillasta laudan katkeamaan. Maisemat oli kauniita, maasto erinomaista. Suota, metsää ja järveä. Olisin taatusti itkenyt, jos itkeminen ja juokseminen olisi mahdollista yhtäaikaisesti. Kuka ei usko niin sopii kokeilla.

- Istuin kaksi tuntia persuksellani. Yllättävää sinänsä. Luin Raipala-Cormieria, ryystin avokadobanaaniviinimarjakarviaisnokkosmantelikananmunaashwagandhachlorellahamppuproteiinikakaonibs-smoothien. Join kupposen kahvia. Sekin melko erikoista.

- Ajelin pikkuteitä, yksin, hämärästyvässä illassa, määränpää selvillä. Miksi mennä suorinta reittiä, kun voi kiertääkin.. Rammarissa pauhasi Leevi and the Leavings, mulle tulee siitä niin lapsuus mieleen, alkaa hymyilyttää.

- Eksyin markettiin. Ihan vain shoppailemaan. Ostin piimän ja kerman. Kahdesta kassasta valitsin sen, jossa oli pidempi jono, koska mulla oli aikaa ja koska myyjä oli komeampi. Miestä nauratti, totesi "olet varmaan siksi niin iloisen näköinen tyttö, kun sulla on niin hauskat kengät". Menin hämilleni joko kommentista tai syvän ruskeista silmistä, naurahdin ja maksoin 3,18e. Autossa tajusin maksaneeni aletuotteista täyden hinnan. Palasin takaisin ja vaadin itselleni hämmennykselle menetetyt 0,95e.

- Kello raksutti. Tilasin vielä pehmiksen, ajatella. Sehän sisältää sokeria ja taatusti myös lisäaineita. Istuin shoppailuni tulosten kanssa pöytään ja kuuntelin miten naapuripöydissä puhuttiin traktorin renkaiden vaihdosta ja krapulasta. Hymyilytti, ehkä liiaksikin.

- Kirjapörssissä käsiini osui Arpi-kirja. Selasin läpi, näin kaverini kuvat. Nuori ja rintasyöpä, taistelussa voitolle jääminen, muistona arvet ja sadat kyyneleet. Nyt ne kyyneleet nousi silmiin, kuinka olinkaan unohtanut...

- Istuin autoon, nauratti. En edes tiedä mikä. Ehkä se miten päämäärätön päivä oli ollut, kuinka elin vailla huolta ja stressiä. Elin itselleni, näille tunneille ja tälle päivälle. En murehtinut tulevaa tai mennyttä. Parin mutkan kautta päämääränä jälleen koti.

Kiitos näistä tunneista, kiitos erilaisista hetkistä. Ehkä kiitän itseäni, ehkä puolituttuja, ehkä täystuntemattomia. Pienen hetken elämä tuntui tavattoman kevyeltä, liian kevyeltä ollakseen todellista.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Tuulen tyttärenä


Ehkä tähän vielä tottuu. Oppii nauttimaankin. Pukee päälleen tarpeeksi villapaitoja, yrittää keksiä jotain hyvää. Nielen pettymyksen ja yritän nauttia tästä mitä on. Punaisista poskista, kupposesta kuumaa. Kenties kevätkin vihertää nopeammin, jos ei hangoittele vastaan.

Joskus on hyvä elää hetkessä, juuri kuten tänään on eletty. Veli tyttärineen mummilassa, naurua ja hassuttelua. Ja mitä huominen tuo tullessaan. Se lienee arvoitus, meistä jokaiselle.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Ei niin kristillistä...


Lupauduin lähes kymmenen vuotta sitten antamaan kristillistä kasvatusta pienelle tytölle. Kuluneiden vuosien aikana en ole velvollisuuksiani sanallakaan täyttänyt. Liekö lopulta ketään haitannutkaan..

Edessäni oli ilta, silkkaa vapaa-aikaa. Päätin kuitata velvollisuuksiani, antaa neitokaiselle unohtumattoman kokemuksen. Kurvasin kummitytön kyytiin ja suunnattiin Hämeen luontokeskuksen Tähti-iltaan. Nuoremman neidin sanojen mukaan kummitädin kaahattua pitkin Härkätietä oltiinkin tuntia etuajassa paikalla. Kierreltiin metsiä, muisteltiin menneitä yhteisiä reissuja ja opetettiin toinen toistamme. 

Juotiin kupposet kuumaa, tehtiin tehtäviä, käytiin kurkistelemassa Mörrimöykyn kololla, joka oli vielä koululaisenkin mielestä jännittävä paikka, keksittiin uusia lintulajeja metsässä kulkiessa ja ääniä kuunnellessa, etsittiin annettuja tehtäviä illan pimeydessä, kurkittiin kaukoputkilla tähtitaivaalle. 

Kävellessä takaisin autolle kummityttö tarrasi tiukasti kädestä kiinni, painautui kiinni kylkeen ja sanoi "onneksi oot kummitäti siinä mun kanssa niin mun ei tarvitse yksin olla täällä pimeessä. Mulla on ollut tosi kivaa tänään, ihan niinkun sillon kesällä kun oltiin yhdessä Korteniemessä. Mää tykkään susta ihan hirmuisen kovaa". Nappasin tytön kainaloon ja tunsin miten tärkeitä hetkiä olimme eläneet muutaman tunnin ajan. Luulen, ettei ne tähdet olleet lainkaan tärkeitä meistä kummallekaan.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Maria Montessorin jalanjäljillä


Toukokuussa 2008 muutama päivä ennen valmistumista soitin naapurikunnan päiväkotiin, nappasin kolmen päivän sijaisuuden itselleni. Työhaastattelu seuraavana päivänä. Kirjastoon kahmimaan kaikki mahdollinen kirjallisuus Montessorin pedagogiikasta ja illan ahmin silmät ristissä omaa kantaani asialle. Kävin haastattelussa, ei kysytty sanallakaan. Kolmen päivän sijaisuus jatkui ja jatkui. Sain puolitoistavuotta aikaa valmistautua ja miettiä omaa kantaani työn parissa, kunnes osasin kaiketi sen verran kauniisti vastata kaupungintalolla tuimille sedille ja tädeille, että vakituinen paikka irtosi lähes sadan muun hakijan joukosta. 

"Tavallista" päiväkotia olen saanut aistia vain päivystäessä vuorohoitoryhmässä ja kouluaikana työharjoitteluissa. Montessorilaisen työympäristö eroaa merkittävästi, melutaso on huomattavasti alhaisempi ja lapset keskittyneempiä. Ohjaus on yksilöllistä, lapsi kehittyy omana yksilönään omassa tahdissaan,  ohjaus tapahtuu herkkyyskausia aistien. Tämän vuoksi kunnalliseen montessoripäiväkotiin ohjataankin usein erityislapsia tai sosiaalista tukea tarvitsevia.

Monelle sana montessori on kuin kummitus. Selkokielellä sanottuna työt (joka on kovin raaka sana) eroaa perinteisen päiväkodin leikistä siinä, että leluhyllyissä ei ole barbeja tai pikkuautoja. Jokainen työ kehittää eri osa-alueita, lapsi oppii leikkiessään. Pienillä perehdytään käden-silmän koordinaatioon, hienomotoriikan hiontaan. Eskari-ikäiset laskee jo tuhansia ja satoja, leikin siivellä. Vapaalle leikille löytyy paikkansa ja tilansa, mutta näitä asioita jokainen lapsi todennäköisesti kohtaa myös kotonaan joka päivä. 

Eräänä perjantai-iltana poikkesin pimeään päiväkotiin. Olin aivan muilla asioilla liikkeellä, mutta mennessäni nappasin "raamatun" hyllystä ja palasin hetkeksi takaisin päivätyöhöni, viikkailin mapin äärellä nukenvaatteita tovin ja seuraavana päivänä ohjasin omille lapsille pyykkien viikkaamista oikeaoppisesti. Tällä hetkellä pyykkiteline tyhjenee kuin itsestään, nukenvaatteet on kauniissa järjestyksessä paikoillaan. Leikin siivellä.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Tunnin ehtojumppa


Naiset. He keksivät hienon uuden lajin, juuri sen, jota kaikki muutkin harrastaa. Löytävät aina samat dieetit. Sitten kituutetaan kaalilla ja ties millä ateriankorvikkeilla pari viikkoa ja hypätään jumpassa harvasen ehtoo. Kuukauden lopulla makoillaan soffan nurkassa ja syödään Fazerin sinistä. Ette voi väittää, ettette tunnistaisi ketään moisen koulukunnan edustajaa.

Menen samaan purkkiin. Ympäri vuoden juoksukunto pysyy yllä 5 km lenkkiin. Keväällä innostuu hakemaan lisää kilometrejä ja syksyllä ollaan kolminkertaisissa määrissä. Tulee syksy, tiedättehän. Motivaatio vain katoaa lämpimiin viltteihin ja villasukkiin. Poikkeuksen teen kuitenkin suklaan syömisessä ja kilojen hankkimisessa.

Onneksi on ilonani iltajumppa, ei ole pelottavia sammakoita tai muita tekosyitä. Jumppa kestää kokonaiset 30 minuuttia, jos sen tekee reippaasti kohtuullisella huilaamisella sarjojen välissä. Moinen kehon rääkkääminen on niin tavattoman vastenmielistä, mutta vielä vastenmielisempää on se, kun vatsamakkarat alkaa tipahdella housunkauluksen päälle. Jokainen vatsalihaksensa raskaudella runnellut nainen taatusti tietää, että töitä on tehtävä, jos haluaa näyttää muulta kuin hyvin kohonneelta pullataikinalta.

Mitä todellisuudessa aikaa kuluukaan ehtojumpalla. Siinä menee pyöreästi tunti, ehkä selviän jo kolmessa vartissa. Uusi upea jumppamattoni kuitenkin on kohottanut motivaatiota roimasti, eipä rutisuta enää häntäluuta. Sarjat teen tehokkaasti, mutta ne tauot... Niiden aikana voi esimerkiksi viikata tai ripustaa pyykkiä, etsiä uusia neulemalleja, kurkistaa blogeja, tehdä ruokaa seuraavaksi päiväksi, neuloa, virkata, käydä vessassa, ommella, siivota, juoksuttaa koiria pihalla, ruokkia koirat, tyhjentää tiskikonetta, siivota auto, kirjoittaa tekstiviestejä, soittaa... Ehdoton lempparini on kyllä lattialla makaaminen ja telkkarin tuijottaminen. Vielä tähän päivään mennessä en kuitenkaan ole antanut itselleni lupaa tauoilla kohdata lempiharrastukseni eli syömisen kanssa.

Ja ne viimeiset minuutit. Kuinka mahdottomasti sitä voikaan ajatus juosta juuri silloin, kun on tarkoitus pitää keho paikoillaan ja lihakset jännitettynä. Kuinka olisi hommia hoidettavana siellä ja täällä. Vielä mahdottomampaa on se miten nopeasti ne kaikki ajatukset pyyhkiytyy mielestä, kun viimein saa huokaista ja lattialle rojahtaa. Ihan vain olla ja pötkötellä.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Täti Kriminaali


Yleensähän en suinkaan ole vastaan kaikkea, en koskaan kyseenalaista. Enpä. Olen oikea vastarannankiiski.

Sadepäivät saa puhisemaan päivätyössä. Vanhemmat tuo lapset päiväkotiin ja toteavat "ettehän te nyt tänään ulkoile, kun on noin huono ilmakin". Vanhemmat, jotka eivät taatusti ole päivääkään olleet parinkymmenen lapsen kanssa samassa tilassa. Siinä hyppii ainakin itse kasvattaja seinille iltapäivästä.. Kiristelen hermoja, koitan olla ymmärtävä ja loppukommentissa totean, että tämä täti ulkoilee lasten kanssa oli sää mikä tahansa. Aika äkkiä yleensä menee perille viesti, kun iltapäivästä litimärkiä lenkkareita kotiin kantaa. Sitten on se sakki, joilla kurahousut on täynnä reikiä, saappaat pari numeroa liian pienet ja hanskat nyt ei ainakaan pidä vettä. Välillä tuntuu, ettei vanhemmat ulkoile lainkaan lastensa kanssa. Puhumattakaan, että kävisivät luontoretkillä tai eksyisivät jopa metsään asti. En halua kuitenkaan yleistää, luonnossa liikkuvien perheiden ja tiettyjen ammattiryhmien edustajien lapset on aina puettu asianmukaisesti. Pisteet heille!

Vastarannankiiski tykkää ulkoilusta sadepäivinä. Nauttii siitä miten lapset keksii uusia leikkejä, löytää erilaista tekemistä. Vesi kiehtoo lähes poikkeuksetta pieniä ihmisiä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka olen lasten kanssa viettänyt niin työssä kuin kotona, en jäisi kyllä ainoanakaan sadepäivänä sisälle hermojani menettämään. Laiska äiti panostaa lapsilleen kunnolliset ulkoiluvaatteet, jotta märän ulkokuoren alka paljastuu kuivia, lämpöisiä, punaposkisia ja hyvin nälkäisiä taniaisia. 

lauantai 18. lokakuuta 2014

Vähään tyydyn


Pakkasaamun nouseva aurinko, ritisevä sammal jalkojen alla, tyyni järvenpinta, kuvankaunis maisema...

 

Huurteiset pitkospuut, metsän raikkaus, jäiset marjat pienissä kätösissä, hyväntuuliset lapset, mieltä lämmittävä tunnelma ja iloiset ihmiset.

Voiko ihminen paremmasta aamusta haaveillakaan? Ehkä voi, ehkä ei tarvitse. Päätin olla onnellinen juuri siinä hetkessä, juuri ne tunnit elämästäni.

Kuvat mummin ottamia Hämeen luontokeskuksen Isovanhempien päivästä.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Tunteikasta materiaa


Käveltyäni puoli vuotta yöt kitisevä vauva sylissä tai liinassa, toimittuani tuttina ne tunnit, jotka satuttiin sängyssä nukkumaan. Kuunneltuani kuukausia iltahuutoja, ainoana ihmisenä, joka niihin pystyi antamaan edes jonkin verran vastakaikua. Valvottuani reilu kaksi vuotta öisin heräilevän lapsen kanssa, kannettuani liinalla neljännelle vuodelle.. Annoin kaikkeni lapselle, enempää en olisi voinut. Mitään en kadu, tuo lapsi on aivan mahtavaksi ja empaattiseksi pieneksi prinsessaksi kasvanut. Olen ylpeä. 

Elin niin vahvassa symbioosissa ensimmäiset kaksi vuotta lapsen kanssa, että osaan suuresti arvostaa hetkiä, jotka vietän ilman lapsia. Osaan pitää huolen omista tunneistani, nykyään jo päivistä ja yksinäisistä öistä. Jokainen äiti tarvitsee myös omaa elämää pystyäkseen tarjoamaan lapsilleen ansaitsemansa huomion ja rakkauden.

Työnsin muistot ja tunteet syrjään. Kaivoin kaapista esille kaikki pieneksi jääneet villavaatteet ja turhana pölyttyvät kantoliinat. Napsutin myyntiin kolmikirjaimiselle foorumille, ei hintoja. Kaikki myydään, hinnalla millä hyvänsä. Tiedän myyväni kultaa, postilaatikkoni pursuaa tarjouksista. Ehkä saan lohtua haikeuden keskelle ajattelemalla miten joku pieni nyytti kääritään ensi talvena merinoon ja sujautetaan silkkimyssy päähän, kuinka pientä koliikkista kannetaan liinoillani kokien samoja tunteita, joita itse koin vuosia sitten.  

Ehkä vielä joskus kaduttaa, tuskinpa kuitenkaan. Elämä on tässä ja nyt. Eilinen on menneisyyttä, huominen on vielä arvoitus, suuri tuntematon.

torstai 16. lokakuuta 2014

Josko liesussa?


Olen haistellut liiaksi ulkoilmaa, kylmettänyt varpaani, kerännyt kengänpohjat täyteen lantaa, lykännyt tenavia trendirattaissa navetalle. Pää on tyhjä, päiväunet kelpaisi. Kyllä lapsuuden nurkilla on aina yhtä leppoisaa!