keskiviikko 16. elokuuta 2017

Epätodelliset superihmiset


Lähdin lähes kymmenen vuotta sitten. Vasta valmistuneena, ensirakkauden kanssa vuosia yhtä pitäneenä, maailmaa näkemättömänä ja kokemattomana tyttösenä. Alle parikymppisenä omistin puolikkaan omakotitalosta, suunnittelin raskautuvani lähiaikoina ja elämässä oli selkeä suunta. 

Reilun kuukauden olen tutustunut vanhaan kotikylään, paluumuuttajana. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tunnen olevani lähempänä kotia kuin koskaan aiemmilla seikkailuilla. Matkalla on rapissut pois ensirakkaus, lapsenuskoisuuskin. Mukaan on jäänyt paljon toivottu tytär, pikaisella tahdilla mukaan hypännyt sijaispoika ja liiaksi maallista omaisuutta.

Arki on alkanut. Palaveria palaverin perään, perhehoitajuuden velvoitteita, uuden työpaikan sisäänajaminen, ekaluokan ensipäiviä, eskarin alkurytinää näin pikaisesti silmäiltynä. Sillä kuuluisalla omalla ajalla olen luuhannut pitkin marjametsiä, saunonut useammat illat yksin ja ystävien kanssa, kuunnellut myrskytuulien ulvontaa nuotiolla ja hiirien rapinaa ystävän tuhistessa vierellä, käynyt kerran lavatansseissa, juossut kymppejä todeten kunnon rapistuvan kohinalla, itkenyt miehen vuoksi, tallustellut yksin yhdelle varvassandaalit vesisateessa litisten, käynyt treffeillä, syönyt naapurin tarjoamaa pitsaa sunnuntaiehtoossa.

Paluuni on aiheuttanut ihmisissä ja itsessänikin monia tunteita. Toisinaan oloni on kuin mikään ei olisi kymmenessä vuodessa muuttunut, ei edennyt askeltakaan. Toisessa hetkessä joku huutaa "TÄH? Onks sulla lapsi? HÄH? Onks sulla sijaislapsi? MITÄÄ? Ostit asunnon? OIKEESTI? Sait työpaikan!". Samalla ihmettelen miten edelleen ihmiset tuntee, tunnistaa vuosienkin jälkeen. Ja iloisesti taas tervehtää. Puhumattakaan niistä autoilijoista, jotka pitkin maakuntaa morjestelee. En tunne heistä puoliakaan...

Elän päivä toisensa perään omaa elämääni. Juuri sitä millaiseksi se siinä kymmenessä vuodessa on muovaantunut. Sitä arkea, jossa lähisuku on kullan arvoisessa avuliaassa asemassaan. Siinä, jossa pitäisi olla samaan aikaan yhtä saattamassa kouluun, toisen palaverissa istumassa ja työaika kaupungin toisella reunalla alkaa kymmenen minuutin kuluttua. Niissä illoissa, joissa tipahtaa kyynel haikeudesta esikoisen Aapisen kannelle, joissa vannon ystävälle etten koskaan enää ajattele miehiä kuin kaverina, missä pieni poikani kietoo kädet tiukkaan kaulan ympärille ja rutistaa lujaa, siinä hetkessä kun huokaisen jälleen onnellisena menneestä päivästä peittoa korviin kiskoessa.

Tulla hyväksi ihmiseksi. Ehkä olen onnistunut siinä tavoitteessa. Olla hyvä muille, rakkaimmille ja läheisille. Opetellut olemaan hyvä myös itselle. En pelkää näyttää epätoivon hetkellä kyyneliä läheisimmille, en pelkää sanoa olevani väsynyt, loppukin. Olen parhaani tehnyt ottaakseni apua vastaan ystäviltä ja läheisiltä, niin koville kuin se ottaakin. Yhden ihmisen kädet ei aina riitä kaikkeen. Toisinaan lasken päiviä omaan vuorokauteeni, ynnään vuosia niihin hetkiin, joissa voin illalla kiskoa tossut jalkaan ja luottaa lasten pärjäävän unillaan äidin ollessa lenkillä. Tummien vaiheiden jälkeen herään kirkkauteen, jossa ymmärrän elämäni olevan juuri sitä mitä olen aina halunnut, mistä olen unelmoinut. Kyllä tästä jälki jää, sydämeen ja maailmaan.

Viime aikoina olen kuullut paljon arvostusta. Siitä millaista elämäni on; pojasta, työstä, yksin pärjäämisestä, elämänarvoista ja -asenteista. Kuullut sanottavan epätodelliseksi, uskomattomaksi, superihmiseksikin. Kuullut voitonriemuisen sosiaalityöntekijän arvostavan palautteen, terapeutin ylistävät sanat, varhaiskasvatuksen kehut toiminnastani, puolituttujen silmien kiillon kertoessani mitä se elämä oikeasti on. Silloin kun ihmistä retuutetaan, kiskotaan joka suuntaan, viedään äärimmilleen, on niissä pienissä kauniissa sanoissa ja kehuissa uskomaton voima. 

En ole superihminen. Olen ihan tavallinen yksin elävä äiti-ihminen. Se ihminen, joka syöttää lapselleen eineksiä iltapalalla, sokerimuroja välipalaksi, unohtaa pakata reppuun varapöksyt, huutaa ja raivoaa jos aihetta on ja aiheettakin, unohtaa pyykit vuorokaudeksi koneeseen, ei aina jaksa lapsiaan ja arkeaan, elää ehkä ikuisesti remontin keskellä, jonka terassilla majailee sulassa sovussa kaikkea pölypussista marjastussaappaiden kautta remonttivermeisiin. Silti huolehdin itsestäni, lapsistani ja ajoittain jopa kodistani vieraineenkin. Supervoimilla tai ilman.

Ei ole olemassa huonoja ja hyviä ihmisiä. Ei kukaan synny pirun sarvet otsalle tai enkelin sädekehä yllensä. Jokainen jättää kokoisensa jäljen maailmaan, tuo ja vie mukanaan hyvää ja kaunista. Toiset enemmän, toiset ehkä vähemmän. Tärkeintä on se miten itse itsensä näkee. 

Mennessäni illalla nukkumaan en ajattele koskaan rahaa, pankkitilin summia, lainamääriä, en maallista omaisuutta, en menneitä vuosia. Ajattelen mennyttä päivää, sitä jonka viimeksi elin. Niitä hetkiä, tunteita ja kokemuksia. Mitä väsyneempi olen, mitä enemmän olen elänyt, sitä onnellisempi olen. Niistä jäljistä, jotka taakseni jää. Niistä askelista, jotka olen itse ottanut.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Jos ei heilaa helluntaina...


Tapaavat sanovan, että jos ei heilaa helluntaina niin ei sitten koko suvena. Rohkeimmat yrittävät kääntää, että jonoa sopii odotella juhannuksena. Yhtä tyhjän kanssa, eipä yksi pyhä ihmisen tulevaisuutta sanele. 

Aamulla silmät ristissä luin tekstiä entisen heilani kirjoittamana. Että kaunis ja maailman hyväsydämisin, että on ajateltu. Aamupäivällä nauroin katketakseni, kun menneen talven tuoma ja viemä parit treffit kestänyt tunteen kipinä heitti viestillä. Että mitäkö kuuluu, että hän on ajatellut usein.

Alkukesästä istuin hiekkatiellä entisen heilani, nykyisen ystävän auton kyydissä. Pullollisen punkkua kitanneelle naiselle oli helppo puhua tunteistaan. Että kun hän on vuoden ajatellut jokaisena päivänä eikä voi sille mitään. 

Kaupan kassalla tutut kasvot tervehti. Ettäkö mitä kuuluu, että onko sitä vihille vievää heilaa vielä onnistanut. 

Juoksulenkillä käsi otti kiinni olkapäästä keväämmällä. Iloiset, hikiset kasvot ilmestyi vierelle. Että mahtavaa nähdä pitkästä aikaa, että mitäkös kuuluu.

Yhtä kaikki. Jokaiselle heistä oli jäänyt kokoiseni jälki sydämeen. Se välittyi kauniina, hyvänä ja arvokkaana. Kauniina sanoina, ajatuksina ja puheina. Se, että miettii, kaipaa ja välittää lämmittää sydäntä kuin sydäntä. Jokaisesta ihmisestä jää jälki syvälle, jokainen positiivisesti sykähdyttänyt muistuu lopun elämää. 

Useat heiloista on sanonut, että kanssani on helppo puhua. Kun voi olla oma itsensä, heikkokin. Kertoa kipeistä hetkistä elämässä, avata sydäntäkin. Niin usein siellä syvällä sydämessä on edelleen kipeät muistot, menneisyyden haamut.

Loppu kesän korvalla makasin ystävämiehen vieressä hotellihuoneessa. Kysyin siinä miksikö hänellä ei ole kahteentoista vuoteen ollut parisuhdetta. Siihen tuo vastasi "onhan noita naisia ollut, mutta kukaan ei ole tuntunut tarpeeksi oikealta jäädäkseen". Hymyilin ystävälle, silitin poskesta ja sanoin "niinhän se on, itse kullakin tässä huoneessa". Yhdet sille, lonkerot auki ja kippis!

Että ei ollut heilaa helluntaina? No entä juhannuksena? Koko kesänä?! Olen viilettänyt vapaana kuin taivaan lintunen, elellyt itsekkään kapeakatseisesti. Olen kääntänyt selkäni, sulkenut läheltäni yrittäjiä pois. Olen saanut kolahduksia syvälle silmiin ulottuvasta katseesta, vienosta hymystä ja mukavista pienistä "viesteistä" elämän lomassa. Olen jopa peloissani joutunut ajattelemaan, että jumalaut on siinä juuri sellainen mies, joka kolisee!

Syksy lähestyy. Ei treffien treffejä, ei pientä kipinää suurempaa. Tiedän syksyn saavuttavan sen fiiliksen jälleen, kun olisi mukava käpertyä sohvalle jonkun kainaloon, suudella lumisateessa aamusella salaa, viettää joulu rakkaan vierellä. Kesäsateessa polkiessani omaa kotia kohti tirautin onnen kyyneleet poskilleni siitä miten onnellinen ihminen voikaan olla sinkkuna vietetyistä vuosista, kuukausista, viikoista ja päivistä. Niin onnellinen siitä, ettei ollut heilaa helluntaina eikä liioin koko suvena. 

Heilat. Ne menneet. Ne ovat muokanneet tästä illasta juuri sen mitä se on. Yksin, onnellisena, tyytyväisenä siihen kaikkeen mitä elämä on antanut ja mitä sillä on annettavaa. Elämään vaikuttaneita upeita ihmisiä, joista se sydämen kääntävä kokemus on toistaiseksi pala tuntematonta..

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Valtakunnassa kaikki paremmin kuin hyvin


Viikko sitten istuin yksin muuton jälkeisen katastrofin keskellä. En tiennyt mistä aloittaa, milloin lopettaa. Itkin tovin ikävää takaisin tuttuun ja turvalliseen. Mietin mitä olinkaan mennyt tekemään, hyppäämään kohti uutta ja tuntematonta, samalla niin tuttua ja ennen elettyä. 

Ensimmäisen yksin vietetyn yön jälkeen elo uudessa kodissa on ollut silkkaa onnea. Usein illalla makoilen sängylläni onnen kyynel silmäkulmalla, koska viimeinkin koen olevani enemmän kotona kuin kymmeneen vuoteen. Olen ollut pitkällä matkalla, ristiriitaisissa tuntemuksissa asumusteni suhteen. Vihdoin koen olevani niin kotona kuin tässä elämänvaiheessa voin olla. 

En saanut sitä mistä unelmoin. En vanhaa taloa, rapisevia nurkkia, vetäviä lattioita ja narisevia ovia. En saanut vanhaa navettaa, kanoja ja hiirikissaa. En kasvimaata, riukuaitaa enkä talvisin takassa ritisevää tulta. Istuessani heinäkuun auringossa keskellä päivää huolettoman rivitaloasuntoni edustalla muistutan itselleni, että tässäkin asumismuodossa on paljon hyvää. Yhdelle ihmiselle ne haaveet oli liikaa, mutta unelmia en hautaa. En koskaan.

Koti on siellä missä sydän. Itselläni kodin teki varmasti ympäristö. Olen palannut takaisin sinne missä olen kasvanut, tällä kerralle en maaseudulle vaan taajamaan. Ympärillä on tutut kulmat, vanhat tuttavat, sukulaiset ja paljon kymmenessä vuodessa muuttunuttakin. Edelleen puskaradio pyörii vanhaan malliin ja ihmiset tervehtii maitohyllyllä kuin ei vuosia välissä olisi ollutkaan. Vastaanotto on ollut lämmin. 

Asunnon ostaessa en oikeastaan tiennyt mitä ostin. Lapset rakastui, itse tykästyin. En tiennyt mitään takapihan leikkialueesta, en hiljaisista naapureista, en taloyhtiön hyvistä puolistakaan. En muistanut tai tiennytkään kuinka huoletonta voi olla, kun ei keittiön kaapinovet jää käteen, uunissa on kiertoilma, terassilla on katto, pihan hoidot kuitataan vastikkeen maksulla, parketin jäljet on vain merkki eletystä elämästä, asunnossa on kaksi vaatehuonetta ja kauppakassitkin saa autopaikalta keikattua hetkessä sisälle. 

Kahdessa päivässä purin muuttolaatikot, samalla viimeistelin vanhan asuntoni ja täräytin avaimet ivallisesti hymyillen uuden omistajan käteen. Asioita, joita en sittenkään tulisi katumaan. Se asunto opetti kahdessa vuodessa valtavasti elämästä, mutta mitään en jäisi kaipaamaan. On aika uudistua. 

Menneellä viikolla asunto on kuhissut kuin muurahaispesä konsanaan. Ovesta on lapannut milloin kenenkin lapsia, sukulaisia ja naapureita. On ollut äitejä ja isejä, veljiä ja kälyjä. Ukki on asentanut pyykkikonetta, veli kantanut muuttolaatikoita, mummi säätänyt nettiä, kaveri kastellut kukkia, toinen  purkanut muuttolaatikoita, kolmas ihaillut kammottavia viinipulloboordeja, neljäs roudannut kaapinraadon pihalle, viides tuonut kennollisen munia tuomisinaan ja "olkaa kuin kotonanne" kehoituksen siivittämänä naapurin timpurikin kaadellut kahvia kuin vanha tekijä. Meillä vilisee, hulisee ja eletään elämää. Olen tavattoman onnellinen miten paljon enemmän näiden seinien sisällä tapahtuukaan.

On ihana illalla huomata kyläreissulla kaipaavansa kotiin, omaan sänkyyn, omiin lakanoihin. Viikonloppuiset paot kotoa vanhempien luo on päättyneet, koska koti on nyt tärkeä paikka meille kaikille. Yksi jos toinenkin nurkka odottaa ehostamista, suurempaakin remonttia. Tästä huolimatta osaan viimein antaa asioiden olla. Istua siinä aurinkoisella rappusella ajattelematta keittiössä odottelevia pakkelilastoja ja muutamaa kymmentä maalausta ennen peiteltävää virhettä. Siirtää ne asiat sivuun, nauttia hetkestä, syödä vielä toisen pullan kahvin kaverina ja muistaa, ettei tässä elämässä ole kiire mihinkään. Enää ei ole tarve löytää kotia.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kinuskikakun kokoinen pettymys


Laitoin kinuskin kiehumaan, heitin pikapesulle juhlavaatteita, sekoitin kinuskia, pakkasin täkkejä vakuumipusseihin, sekoitin, pesin vessan, sekoitin, söin pikaisen päivällisen, sekoitin, pakkasin kansioita limittäin laatikkoon, sekoitin, tyhjensin tiskikoneen, sekoitin, kannoin pari laatikkoa alakertaan, sekoitin, nostin pyykit kuivumaan, sekoitin ja kaadoin..

Kinuski, kiehuva sellainen valui hetkessä kakun reunoille, pitkin pöytää. Ärräpäiden lauma vyöryi suusta ulos, kattila lensi tiskialtaaseen. Istuin hetken hiljaa, pettyneenä omaan hosumiseen, epäonnistumiseen. Leikkasin palan kakkua lautaselle ja samassa yökkäsin pahaa oloani ulos. 

Istuin pesuhuoneen lattialla, yökkäsin ja itkin. Sydän hakkasi, kyyneleet valui pitkin kasvoja. Laitoin kuvan epäonnistuneesta kakusta työkavereille, sain sydämiä ja kannustusta puhelimen täydeltä. Heistä jokainen taatusti tiesi miten tuohon yhteen kakkuun liittyi kaikki tunteet, joita näihin viikkoihin voi kiteytyä. 

On ollut niin hirveän onnellinen olo. Siitä, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Kaikki etenee aikataulussa ja suunnitellusti. Samalla elän tuskallisia viimeisiä rauhallisia päiviä. Olo on kuin löyhässä hirressä; ei voi kuin odottaa viimeisten rauhallisten hetkien hiipivän taakse. 

Kaikkeen tuohon ihanuuteen ja onneen liittyy paljon myös stressiä. Haluan hallita elämääni täysin, pitää nyörit käsissä ja suunnan selvillä. Tuleva viikko on kuin musta aukko, johon on vain uskallettava. Olen aikatauluttanut kaiken pöytätasojen hionnasta pintakäsittelyjen kautta viimeisten muuttotavaroiden pakkaamiseen kellon tarkkuudella. Koko viikon jokainen tunti on käytettävä tehokkaasti. Samalla muistan, että edelleen edessäni on se musta aukko, jonka sisällöstä en tiedä vielä tuon taivaallista, en voi ennustaa tai pitää naruja käsissäni tiukasti.

Epätietoisuus luo stressiä. Olen laskenut työmääriä, työntekijöitä, työvuoroja. Joskos johonkin saisin edes kaksi tuntia vähemmän arkityötä, kokonaisesta päivästä ei uskalla edes unelmoida. Kuinka nopeasti ehdin viedä lapset naapurikaupunkiin hoitoon, kuinka monta yötä vietämme kotoa poissa ennen muuttopäivää, kuinka vähällä unimäärällä uskallan lähteä pelleilemään? Kuinka yksinkertaisesti saan aikani riittämään?

Juuri näihin päiviin kehoni tarvitsisi liikkumista. Stressin vastapainoksi raskasta rääkkiä, hikeä ja perkeleitä. Kolme päivää ilman kunnon hikoilua saa kehon huutamaan apua. Vasta juhannuksena saan seuraavan mahdollisuuden kiskoa tossut jalkaan, juosta sydämeni kyllyydestä ja nauraa hyvästä fiiliksestä.

Siinä pesuhuoneen lattialla itkiessä sydän löi ensimmäiset lyöntinsä epämääräistä rytmiään. Vaaka on osoittanut alaspäin jo viikon. Stressiä, ylikuormitusta, kehon merkkejä, muistan nähneeni nämä ennenkin. Nyt on aika hidastaa, nukkua hyvin, liikkua fiiliksen mukaan, laskeutua juhannuksen viettoon, rauhoittua, rentoutua, syödä hyvin, nähdä ystäviä ja elää hetki ilman aikatauluja.

Edelleen sanon, että muutto on ihanaa aikaa. Tässä muutossa on kuitenkin vain yksi nainen, kaksi lasta, kolmen ihmisen omaisuus, yksi päivätyö ja kellossa vain 24 tuntia aikaa. Onneksi, luojan kiitos tässä on apukäsinä lähin tukiverkosto ja loppuhuipennuksena tehokas muuttomies isolla autollaan. Tuo yksi mainittu nainen lupaa tehdä parhaansa, ettei tavoittelisi täydellistä pakkausta, tavaroiden lajittelua ja jokaisen sohvatyynynkin kuurausta ennen h-hetkeä.

Pyyhin kyyneleet ja ajattelen sitä hetkeä, kun painan uuden kotioven kiinni, jätän muuttolaatikot hetkeksi taakse, heitän repun selkään ja karautan kesäillassa polkupyörällä pelaamaan palloa, sillalle katselemaan alla virtaavaa vettä, puiston penkille rauhoittumaan auringon laskuun. Lopulta, reilun viikon kuluttua on elämässä kaikki aivan helvetin hyvin.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Muutto pienempään asuntoon


Paljon ihmetystä muuttorintamalla on aiheuttanut asunnon koon muuttuminen eikä niin perinteiseen suuntaan. Entinen neljä huonetta rapialla yhdeksälläkymmenellä asuinneliöllä vaihtuu yli kymmenen neliötä pienempään kolmihuoneiseen. Moni kuvittelee, että tässä jäädään hyville voitoille rahallisesti, mutta lähtötilanteessa asia on aivan päinvastoin. Asunnon ostohinta oli tuhansia euroa korkeampi kuin vanhan asunnon myyntihinta. Kyse ei siis valinnassani ole suinkaan rahasta vaan puhtaasti järkevistä valinnoista tulevaisuutta silmäillen.

Muutin pari vuotta sitten nykyistä asumusta suuremmasta omakotitalosta rivitaloasuntooni. Muistan miten raahasin viikko toisensa jälkeen autokuormallisia tavaraa. Sitä riitti, riitti ja riitti. Viimeisen varsinaisen muuttopäivän aikana kuljetettiin vielä kolme pakettiautollista tavaraa. Järkyttävä viikkoja kestänyt rupeama.

Asuttujen vuosien aikana on selkiytynyt entisestään tilan todellinen tarve. Materiaa on karsiutunut nurkista todella paljon ja huoneet käynyt tyhjemmiksi. Tulevan muuton aikana usea turhaksi jäänyt huonekalu lähtee etsimään uutta kotiaan. Uuteen kotiimme kaikki ei edes mahtuisi.

Luopuminen omasta makuuhuoneesta selkiytyi nähtyäni tulevan asunnon tilaratkaisut. Makuuhuone itselleni on turha, joten pidin selkeänä valintana omasta huoneestani luopumista. Illat vietän olohuoneessa tai keittiössä, punkkani voin pedata aamuisin yhtä hyvin olohuoneen nurkkaan kuin tyhjyyttään kaikuvaan kamariin. Uuden kodin porrasratkaisu vie nykyiseen verraten vähemmän tilaa ja on sirompi, joka puolestaan säästää monia hukkaneliöitä.

Kysellessäni puskaradioilta juttuja uuden asunnon huonoista ja hyvistä puolista sain palautetta epäkäytännöllisestä pohjaratkaisusta kerroksellisuutensakin vuoksi. Ehkä tässäkin on kyse nimenomaan henkilökohtaisesta mausta, itseä asunto miellytti niin arkkitehtuurisesti kuin tiloiltaankin. 

Kaksi pesutilaa kolmioon on mielestäni liikaa, jonka vuoksi yläkerran pesutila muuntautuu pyykkihuollon tarpeisiin. Hyvästit siirreltäville ja kaatuileville pyykkitelineille pesuhuoneessa. Kaksi hyvän kokoista vaatehuonetta pyyhkii huolet makuuhuoneettomankin vaatteiden säilytyksestä ja upottaa sisälleen myös olohuoneen nurkassa aiemmin silmää häirinneen arkkupakastimen. Keittiön pöydän paikan ystäväni sanoi surkeaksi, mutta tiedän ikkunattomuuden tekevän hyvää häiriöherkän lapsen ruokailutilanteisiin. Makuuhuoneet on pieniä, mutta varmasti oikeilla valinnoilla säilytysratkaisuissa niihinkin saadaan riittävät neliöt molempien lasten tarpeisiin. Kaksi vessaa kolmen hengen taloudessa on hyvä asia, joskin ei ehdoton.

Kustannuksiltaan rivitalossa asuessa asunnon koon muutos neliöstä kolmioon tarkoittaa useiden kymmenien eurojen säästöä kuukausittain vastikkeissa. Samalla myös sähkön kulutus pienenee, remontoitavien pintojen ala vähenee, mahdolliset tulevien remonttien summat pysyvät pienempänä. En löydä yhtään hyvää syytä elämäntilanteessani omistaa suurempaa asuntoa. En jää kaipaamaan katoavaa kymmentä neliötä. Mikäli tulevaisuudessa jostain tulee akuuttia säilytystilan tarvetta, voin vaikka kasata metreittäin kaappeja kohti kattoa olohuoneen osalta ja kiipeillä sitten tikapuilla noukkimaan kukkavaasini juhlapöytään.

Muutto häämöttää kahden viikon päässä. Suurimmalta osin tavarat on pakattuna, tärkeimmät enää paikoillaan ja lasten tavarat ennallaan. Edellisen helteisen hikisen koko päivän kestäneen pakettiautoshown korvaa tällä kerralla koko omaisuuteni kerrallaan kyyditsevä kuorma-auto. Helppoa, nopeaa ja huoletonta ennenkaikkea. Todellinen kiireisen ensiremontti- ja muuttoviikon helpottava huipennus. Äitini sanoin; ihan pian on taas kaikki lapset "kotona".

maanantai 12. kesäkuuta 2017

"Miksi sulla ei ole miestä?" - elämän pysäyttävin kysymys


Istuin illan hämärtyessä virveli kädessä veneessä. Järvi oli tyyni, maailma hiljaa. Istuin silmät kiinni ja nautin. Ei nykyn nykyä koko iltana. Lopulta hiljaisuuden rikkoi ystävämiehen kysymys "miksi sulla ei ole miestä?". Maailma oli jälleen hiljaa, hymyilin ja vastasin hetken kuluttua "en tiedä".

Tuo kysymys saa joka kerta yhtä mietteliääksi. Miksi, miksi, miksi? Olen kuullut kysymyksen työpaikalla työkavereilta, lapsilta ja lasten vanhemmiltakin, ystäväpiirissä monessa suusta, sunnuntaiaamuna vieraassa asunnossa kiittäessäni viimeisestä, sukulaisten uteluista ensirakkauden kariutumisen jälkeen, omien lasten suusta ajoittain tuskaillessani niskaan kaatuvista kotitöistä, auto-ongelmista ja leikkaamattomista nurmikoista.

Liki kolmen vuoden takaisen ensirakkauden katkeamisen jälkeen riensin maailmaan kuin vapaaksi päässyt häkkilintu. Se oli ihanaa aikaa. Itsetunto nousi, oppi rakastamaan ja hyväksymään itsensä, virheensäkin. Oppi nauttimaan elämästä, katselemaan ympärillä pyöriviä vastakkaisen sukupuolen edustajia aikuisemmin silmin. Ensimmäisissä vuosissa näki ja koki kaiken sen minkä yhdeksän vuoden teinirakkaus oli tallonut jalkoihin. Tässä olen, omana itsenäni, kelpaan ja olen hyvä. 

Baarit ja aamuiset kävelyretket kylän poikki jäi taakse. Edelleen mietin miten ihmeessä ehdin ja jaksoin niissä vuosissa juosta baareissa, sopia Tinder-treffejä ja hoitaa vielä muun elämän kunnialla. Ne vuodet teki hyvää, itselle, muillekin. Tinder sulkeutui, baarit ei vetänyt enää puoleensa. Se oli merkki itsensä, onnensa löytämisestä. Onneni löytyy jostain muualta.

Yhteenkään baarissa flirttiin vastanneeseen mieheen en aikonut rakastua. En luoda suhdetta tai yhteistä tulevaisuutta. Opin tuntemaan miesmakuni; pitkät, hoikat, urheilulliset. Ne jalkapalloilijat, jääkiekkoilijat, säbäjäbät. Jokin niissä vain kolahti, ulkoinen olemus ehkäpä. En ollut se tyttö, joka räpsytteli tekoripsiään tai nypläsi tukkaansa siiderimuki kädessä vaan se naurava, iloinen viskiä kiskova kaverillinen tapaus. Taksijonossa kaikilla oli hauskaa, aina. Nautin siitä, ilon määrästä.

Kaikki menneet vuodet rinnallani on kulkenut tärkeitä ystäviä. Heitä, joiden kautta olen löytänyt itseni jälkeen myös oman maailmani. Löytänyt ne nautittavat hetket elämään, rentouttavat tilanteet. Sen ihmisen, jolle sanoisin kolme suurta sanaa pitäisi nauttia samoista asioista. Hänen pitäisi olla valmis nukkumaan yhteisiä öitä riippumatossa tai taivasalla, istumaan kesäillassa kallion reunamilla, kävelemään käsikädessä humalassa kotiin baari-illan päätteeksi, pysähtymään nuotiolle, polkea perässä, juosta vierellä tai pelata palloa samaan kenttään. Rakastavien on kuljettava yhteiset reitit, samoista asioista nauttien, samalla omaa itsenäistä elämää säilyttäen.

Tarvitsen tilaa, vapautta. Tunteen, että pystyn hengittämään. Haluan välillä olla tavoittamattomissa, hiljaa ja yksinkin. Mustasukkaisuutta en siedä lainkaan, saunareissut ystävämiesten kanssa, laavuyöt äijäporukassa tai kahvihetki vastakkaista sukupuolta olevan kaverin kanssa ei saa johtaa riitoihin. Jos rakastaa, pitää pystyä luottamaan. Täysillä, sataprosenttisesti.

En kaipaa elättäjää. En tarvitse miestä jakamaan asuntolainaa, miettimään kumpi maksaa ruokakaupassa. Pärjään, maksan ja säästän palkoistani. En elä ahdingossa, en haikaile rikkaisiin naimisiin enkä ainakaan isin kultalusikkapoikia. Sen sijaan pinnallisena karsin työttömät, vähävaraisetkin jo kättelyssä. Samoin ne isoilla lainarahoilla ostettujen valkoisten Audien henkseleitä paukuttelevat omistajat. Miehen pitää tehdä töitä, olla valmis raatamaan elantonsa eteen, kantaa kortensa omassa elämässään ja seisoa tukevasti maan pinnalla.

Olisi väärin sanoa, etten kaipaa miestä. Jokainen kaipaa kumppania, ihmistä, jota aidosti rakastaa. Kyllä, haluaisin edessäni seisovat ihmisen, jota katsoa silmiin kyyneleet poskilla ja sanoa rakastavansa niin maan helvetisti. Kyllä kaipaan ihmistä, joka ottaisi heikolla hetkellä kainaloon, nostaisi takaisin jaloille. Kyllä ikävöin sitä tunnetta, kun saa illalla viimeiseksi suudella ja toivottaa hyvää yötä. Kyllä haluaisin miehen nousevan ruokapöydästäni, kiittävän ja hymyilevän. Kyllä myönnän syvälle silmiin porautuvan katseen tai karhean käden kosketuksen sykähdyttävän yhä edelleen. Kyllä kaipaisin sitä hullua, joka hiki päässä juoksisi kanssani yli rämeiden ja peltojen jo pelkästä ilosta hengästyen. Kyllä istuisin mielelläni illan hämärässä rakkaan vierellä saunan lauteilla tuntikausia. Kyllä haluaisin sen ihmisen, jonka vierestä aamulla herätessä ensimmäinen ajatus olisi, että tässä kainalossa haluaisi olla ikuisesti. 

Onni ei löydy etsien, se tulee eläen. Niin sanoin ystävämiehelle samassa kalaveneessä. En ole valmis ryhtymään vakavaan suhteeseen yhdenkään ihan ok tapauksen kanssa. En ole valmis räpsyttelemään kauniille korulauseille ripsiäni sinisilmäisesti. En ole valmis vannomaan rakkautta, jota en tunne sydämestä saakka.

Silti uskon, että siinä hän on. Juuri niin lähellä, ettei itse edes huomaa. Niin tärkeänä, läsnä ja turvallinen. Elämässä tätä elämää, omia arvokkaita päiviään, vuosiaan miettien näitä samoja asioita. Kaipaamassa sitä ihmistä, jonka kellistää naurun saattelemana pihanurmelle tai heittää laiturilta innosta puhisten järveen. Siinä se on, hauska, mukava, ymmärtävä, luotettava, rehellinen. Mies, jolla on taskussaan eletty elämä, kokemuksen rikkaudet ja menneet rakkaudet. Viallinen ollakseen epätäydellinen, täydentämään yhteiseksi muotoutuvaa elämää. Siinä hän on, hetkessä missä tahansa. Tässä päivässä, huomisessa, tulevissa vuosissa. Siinä juuri, aivan lähellä, vastassa katsomassa syvälle silmiin. Hän on juuri siinä, juuri silloin kun hetki on oikea. Se hetki tulee vielä, kun aika on oikea.

Ystävä kalastusveneessä ihmetteli jälleen. Kun hän niin tykkää, että olisin hyvä nainen monelle, iloinen, reipas, pärjäävä, rehellinen, töitä paiskiva ja liikunnallinen hyvillä elämänarvoilla. Kun hän niin ihmettelee. Lopputulemalta sanon ehkä olevani ronkeli, etsiväni sitä oikeaa, loppuelämän jatkuvaa rakkautta, aitoa parisuhdetta iloineen ja suruineen. "Mutta silti, täydellinen nainen, epätäydellisillä varpailla varustettuna", hän naurahti ja katsoi tanssi- ja juoksuaskelien runnomia jalkojani.

Oo siellä jossain mun. Mieheni, juuri se mies, jolle sanon vielä jonakin päivänä "mä rakastan sua".

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Suurimmat päätökset ohjaa parhaimpaan lopputulokseen



Alkukeväästä edessäni oli monta kääntämätöntä arpaa. Lopulta jokaisessa oli voitto. Sain työpaikan,  myin asunnon ja kolmantena löysin meille uuden kodin. Ei yhtään tyhjää joukossa. Uskomatonta tuuria.

Kaksi vuotta sitten ostaessani asunnon en tullut kotiin. Tulin kämppään. Olen ollut kaksi vuotta ohikulkumatkalla. Kaksi vuotta ajatellut, että haluan takaisin kotikylille, tukiverkostojen tavoitettaviin, perheen luokse. Lottopottiin voisi tuota kolmen suoraa verrata siis.

Moni on ihaillut, kauhistellutkin elämisen tahtia. Uskallustani tarttua toimeen, muuttaa elämä, josta ei nauti. Se elämä, jota ei oppinut tai pystynyt elämään kahdessa vuodessa. Nämä kaksi vuotta on kasvattanut ihmisenä, opettanut tuntemaan itsensä, halunsa ja tarpeensa. 

Joskus pelkäsin elämää. Sitä tulevaisuutta, joka vielä on pimennossa. Elin suhteessa, jossa en voinut hyvin, uhrasin itseni lapsille unohtaen hyvinvointini, unohdin itseni kaikkien muiden vuoksi. Pelkäsin irroittaa, etsiä onnea. Hirveää sanoa, että näen päivittäin ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä elämäänsä. 

Eilen tapasin vanhan tutun pitkästä aikaa. Tuon rouvan, joka oli nähnyt muutaman vuoden takaa parisuhteeni, elämän pienten lasten äitinä, eronkin ja somen välityksellä seurannut nykyistä elämää. Juteltiin kuin ennen, meille tärkeistä asioista ja ajatuksista. Ennen lähtöä hän sanoi "susta näkee, että nyt sä olet onnellinen elämästäsi."

Osui ja upposi. Enää en pelkää päästää irti, luovuttaa, etsiä parempaa. Haluan elämäni olevan hyvää nyt, onnellista ja arvokasta. En haaveile tulevaisuutta, murehdi menneitä. Osaan kantaa tyytyväisenä mukana eletyn elämän, sen mukanaan tuomat opit ja viisastumisen. Osaan olla avoin tulevaisuudelle, uusille mahdollisuuksille, ihmisille ja haasteille. En pelkää elää elämääni, omaa ja onnellista.

Elämän myllerrykset on saanut rakastamaan itseään. Katsomaan itseään illalla peilistä ja ajattelemaan, että juuri tuo tyyppi on oikeastaan aika täydellinen. Se peilissä oleva tyyppi on juuri se ihminen, jonka kanssa haluaa elää tämän yhden ainoan elämän. Se tyyppi, jota rakastaa ja joka antaa rakkautta muillekin. Se tapaus, jonka kanssa on turvallista sukeltaa kohti uutta ja tuntematonta. Uusiin elämän ympyröihin, uusiin haasteisiin, uusiin elämyksiin. 

Se tyyppi siellä peilissä kelpaa itselleen. Omissa silmissä sen pylly roikkuu joka ilta aivan liikaa, jenkkakahvoilta löytyy löysää, kasvojen piirteissäkin olisi kaunistamista, mutta hitto soikoon sillä on arveton vatsa, sileä iho, pitkät sääret, iloiset silmät ja onnellinen hymy. Se tyyppi siellä kelpaa kaikkine virheineenkin.

Sille tyypille siellä peilissä on muodostunut kiinteä ystäväverkosto, tärkeitä ihmisiä lähelle. Se ihminen osaa nauraa, heittäytyä ja antaa elämän viedä oikeaan suuntaan. Se on löytänyt menneistä vuosista itsensä, minuutensa ja onnellisuuden avaimen. 

Entä ne ihmiset, jotka eivät ole onnellisia katsoessaan illalla peiliin? Joskus tekisi mieli kehottaa luovuttamaan, antamaan periksi, heittäytymään ja rakastamaan itseään hieman enemmän. Päästää kaikki paha pois, antaa tilaa uudelle ja antoisalle tulevaisuudelle. 

Olen luopunut kaikesta mistä en nauti, jota en rakasta. Muuttoauton ajaessa rapun eteen olen kadottanut kaiken mitä en elämässäni halua säilyttää. Pari viikkoa sitten työkaveri nappasi matkoillamme mukaan pari uutta viherkasvin alkua. Uuden kodin täytän asioilla, joista pidän ja rakastan. Itselläni, lapsillani ja kukilla. Ja ehkä joillakin arkielämän sujumisen edellyttävillä tavaroillakin. Ehkä vielä jonakin päivänä rakastan elämääni miehenkin; huonoa ei huoli ja hyviä on harvassa. Toivon rakkauden ja intohimon elämää kohtaan näkyvän vielä vuosien ja jälleen vuosikymmenienkin päähän.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Kuukausi banaanilaatikoiden lastaukseen!



Muutama päivä itkua ja epätoivoa. Unettomia iltoja sängyssä pyörien, aamuöiden valvomista tulevaisuudesta stressaten. Kälyni sanoin "on se aika suuri murhe, jos perheellä ei ole kotia". Jo vain, muutama kyynel sen kunniaksi lisää. 

Kaikki, jokainen vaihtoehto oli käyty läpi. Paikkakunta, johon muuttokuorma puretaan oli jo selvillä. Jokainen myytävä talo oli käännetty ympäri todetakseen, ettei elämäni kuulu niistä yhteenkään. Kuulin juttuja tee-se-itse miesten remontoimista kylpyhuoneista ja alta notkahtavista parvekkeista. Samalla työstin kuukausia mieleni vallannutta ajatusta, että elämässäni ei kohta ole vuosiin muuta sisältöä kuin huolta ja tekemättömiä remontteja. Ettäkö unelmani tässä elämäntilanteessa on vaivata päätä jäätyvillä putkilla, seinäpinnasta raaputeltavilla latekseilla, talvisin kotiin pakottavalla lämmitysvelvollisuudella. Ystävien elämää seuranneena tiedän tismalleen mitä elämä omakotitalossa on, juuri sellaisessa, jonka itsellenikin olisin halunnut. Se unelmani on useimmiten kaikkea muuta kuin unelmaa. 

Heräsin kaksi vuotta sitten kymmeniä taloja kiertäneenä ajatukseen, että rivitalo voisi olla vaihtoehto. Kahden vuoden jälkeen vannoin, etten ikinä, koskaan osta ainuttakaan osaketta. Viime kuukausina olen myös myöntänyt itselleni tykkääväni rivitaloelämästä; helppoa elämää, lämpö kulkee sisälle tikkua ristiin laittamatta, päivän tai viikon poissaolo ei hetkauta huushollia suuntaan jos toiseenkaan, taloyhtiö seisoo suurien rahareikien takana putken pamahtaessa, hanan tippuessa tai sähköjen takkuillessa. Haikeudella olin jo valmis luopumaan rauhallisista illoista sohvan nurkassa kirjoja lukien tai villasukkia neuloen, villapaidoista en uskaltanut enää edes uneksia. Olin valmistautunut vastaamaan ystävän ehdotukseen kahvitteluista tai terassille hilpaisempisesta lauseella "en nyt ehdi, sori". Näin sieluni silmin miten vietän kaiken kallisarvoisen vapaa-aikani pinkopahvien parissa tai lattianalusia tonkiessa. 

Sitten tuli se romahdus. Terveys petti unelmieni talossa. Alle kolmessa tunnissa. Tiesin elämäni hajoavan palasiksi, jos tekisin sittenkin väärän ostoksen. Jos luulisin ostavani unelman, mutta olisinkin lopulta kyynärpäitä myöten juuri siinä itsessään. Olisin kymmeniä ja taas kymmeniä tuhansia velkaa talosta, jossa en pystyisi asumaan. Se on kaukana unelmista.

Lopulta selaan läpi rivitaloasuntoja. Neljäkymmentä päivää muuttoon. Isken silmäni yhteen ainoaan, muihin kymmeniin en halua edes tutustua. Seuraavana päivänä kaksi lasta kirmaa edestakaisin pihamaalla, pinkoo pitkin rappusia, koekäyttää vessat ja löytää parhaat piilopaikat. Tytär ei sano perinteensä mukaan "täällä haisee, täällä on kamalaa, en halua muuttaa tänne" vaan kyselee onnellisena välittäjältä koska saadaan muuttaa. Poika huikkaa esittelyn jälkeen perään "sulla on kyllä upee koti!". Matkan ajan takapenkillä on onnellisia lapsia, etupenkillä sanaton äiti ja päämäärässä tyytyväisenä myhäilevä ukki. 

Seuraavana päivänä on kyynelten aika. Onnen kyynelten. Meillä on jälleen rivitaloasunto, liian suureksi todetun 93 asuinneliön, neljän huoneen sijasta reilun kymmenen neliömetriä pienempi kolmio. Nykyiseen verraten hävisin kaupassa suuren takapihan ja peltomaisemat, etupihan leikkialueen, maalämmön ja palan säästöistäni. Luulen luopumisella saavuttaneeni jotain suurta; olen askeleen lähempänä omalta tuntuvaa kotia, haluamallani paikkakunnalla, läheisten ympäröimänä.

Tänään olen onnellinen ennen kaikkea siitä, että perheellä on osoite, jonka antaa päivähoitoon, kouluun, muuttomiehelle. Tyttärellä on lyhyt ja helppo koulumatka, keskusta ja päivähoito kivenheiton päässä. Itse saan jatkaa rentoja talvi-iltoja, villasukkien neulomista, fiilispohjaista remontoinnista, nauttia valoisasta asunnosta suurilla ikkunoilla. Saan jättää taakseni naarmuuntuneet laminaatit, kuluneet pöytätasot, remonttia enteilevän keittiön, vinon väliseinän ja päivittäin ärsyttävät verhopaneelit. 

Joudun luopumaan vain yhdestä unelmasta, omasta talosta. Ehkä vielä joskus sen saavutan, ehkä annan sen hiljalleen kuolla. Nyt on hyvä näin. Parhaalta juuri nyt tuntuu vapaus. Voin ostaa kunnon polkupyörän ja polkaista naapurikylille vanhoja ystäviä morjestamaan, voin viettää kesän rannalla makoillen lasten puuhia katsellen, voin harrastaa niin paljon kuin mieli kaipaa. Voin lähteä lapsivapaillani istumaan iltaa nuotiolle yksinäisyyteen, nukkua yöni metsässä, viettää päivän kalassa kavereiden kanssa, suunnata terassille vartin varoitusajalla, nyppiä villiyrttejä paljasvarpain kesäillassa vailla huolen häivää, myllätä mättäältä mättäälle marjahulluudessa, remontoida juuri silloin kun itsestä siltä tuntuu.

Kuukausi aikaa banaanilaatikoiden lastaukseen. Enää ei ole syytä pelätä, valvoa, stressata. Meillä on koti.

Ps. Unelmista puheen ollen.. Ehkä ensi kesänä perustan kasvimaani vanhempien suurelle tontille ja ylipuhun ukin ryhtymään päätoimiseksi kotikanojen kasvattajaksi.

perjantai 19. toukokuuta 2017

...ja vasta silloin unelmat mukanamme pölyyn hautautuvat


Elämä on viime viikkoina edennyt kuin sadussa. Niin hienosti, ettei todeksi voi uskoa. Niin nappiin, ettei tällaisesta olisi voinut edes unelmoida. Elämä on soljunut virrassaan sujuvasti eteenpäin, asioita tapahtunut siihen tahtiin, ettei pää meinaa mukana pysyä. 

Kaksi päivää ennen virallista asunnon myyntiin tulemista ensimmäinen pariskunta kävi katsomassa asuntoani. Viikon kuluttua hypin riemuissani vanhempieni pihamaalla välittäjän ilmoittaessa ostotarjouksesta. Muutamaa päivää myöhemmin hyväksyin tarjouksen, heitin lähestyvät painajaiset kahden asunnon loukussa olemisesta olkani yli. Olo oli helpottunut, pelkoni tyhjilleen jäävästä asunnosta ei käynyt toteen. 

Huhtikuussa kohtasin ensimmäistä kertaa sen tunteen, jota olen etsinyt vuosia. Seisoin sen talon portailla, jonka kodikseni halusin. Juuri sillä tontilla, juuri niillä tarinoilla, juuri siinä kunnossakin. Tutustuttiin lisää isän kanssa yhteistuumin, haisteltiin ja aistittiin. Pikaisia pyrähdyksiä, nurkkien kurkkimista. Tuntui, että tässä taas yksi toteutunut haave tippuu kuin huomaamatta syliini. 

Niissä viikoissa ehtii aikatauluttaa, laittaa eurot ja sentit riviin ostorahoiksi ja remonttitarpeiksi. Siinä hajoilee jälleen todellisuuteen, ettei tänäkään kesänä ole aikaa muuhun kuin remonttiin. Oikeastaan en edes tiedä millaista on viettää kesälomaa terveenä ja stressittömänä. Viimeisiin lomavuosiin on kuulunut mm. keuhkokuumeesta toipumista, remonttia, muuttoa ja sijaislapsen saapuminen. Silti olin valmis ottamaan tähänkin kesälomaani minuuttiaikataulut ja stressiräjähtelyt remonttipuuhissa.

Tapasin vanhassa puutarhassa neljä mukavaa ihmistä. Lähes kolmen tunnin aikana naurettiin paljon, sain kuunnella muisteluita vuosikymmenien takaa, talon historiaa ja kuvausta edesmenneestä asukkaasta, talon rakentaneesta miehestä. Nuo eläkeikään ennättäneet lapset toivat lapsuusmuistoja, onnellisia hetkiä eteeni. Sen talon tarinat aukesi edessäni ilman yhtäkään epäilystä. Juuri sitä taloa on rakastettu, hoidettu ja pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Jälleen tippui onnenpalleroinen syliini ajatellessani, että juuri meikäläinen oli saanut kiilata ostajaehdokkaaksi ennen ketään muuta. 

Kolmatta tuntia käydessä tuvan pöydän äärellä merkit tunsin jo niin, että ahdisti. Sydän tykytti ja rinnassa muljahteli, hengitys oli pinnallista, keuhkojen kohdalla painontunnetta, kurkussa karheutta, puhuessa ei meinannut ääntä irrota. Astuessani ulos oli oloni kuin lintu olisi päässyt vapauteen.

Kotona tartuin lääkkeeseen, joka on kuukausia makoillut repun pohjalla. Kaadoin punaviiniä lasiini, sydän löi rytmiä sekaisin. Tiputin kasan onnellisuuspalleroisia sylistäni, itkin menneiden viikkojen onnen huumat katkerasti poskilleni. Entä jos, mitä jos sittenkin, entäpäs.. Ehkä menetän kaupat peruessa suuren unelmani? Ehkä muutaman levyn irti repimisellä kaikki olisi toisin? Ehkä pelastan tulevaisuuteni remonttien tuomalta velkataakalta? Oikeaa vastausta ei ole, on vain epämääräisiä kysymyksiä pään sisällä.

Olen pettynyt, niin pettynyt. Siihen, että orastava rakkaustarina leipiintyi ennen kuin oli alkanutkaan.

42 päivän kuluttua ojennan asuntoni avaimen uuden omistajan käteen. Neljäkymmentäkaksi. Päivää. Aikaa. Muuttaa. Voi v*ttu..

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kun lapsi menettää äitinsä - äitienpäivän ilon kääntöpuoli


aina kerrottu, et totuus parantaa/
mutten pysty, yksin tätä kantaa/
oon hellä, ku kovuus varantaa/
sen unen tullessa, mä tahdon vaan antaa/

sulle tarpeeks sitä, mistä tarpees pitää/
mulle iha sama, vaikka tulis, arpee lisää/
mun pintaan, ne kyl tyrehtyy jo iltaan/
ootan sua, enkä tuu kysyy hintaa/

Vilkkuva sininen valo koiran kaulapannassa, tiskikoneesta nostettujen lasien kilinä, veripisara päiväkodin lattialla, uuden pesuaineen tuoksu, tummaan pukuun pukeutunut juhlavieras, isoäidin käyttämä sana, uusi vanukas kaupasta, kaivuri tien reunalla, ohi kuljetun rakennuksen seinän pinnoite, tupakan tuoksu kaupan edessä, tuntemattoman ihmisen kasvonpiirteet kassajonossa. 

Näitä sanoja nitoo sijaisäidin silmin yhteen sana flashback. Omasta elämästäni flashbackejä lapsuuteen saattaa tulla lettujen paiston tuoksusta, lupiinien täyttämästä tienpielestä kesäpäivänä, liian suurilla korkokengillä köpsöttelevistä pikkutytöistä. Ne ovat onnellisia taantumia, paluita omaan lapsuuteen. Paluun takaisin huolettomiin vuosiin vanhempien läheisyydessä.

Huostaanotetulle lapselle flashbackit saattaa merkata aivan muuta. Huolta, häpeää, pelkoa, kauhua, shokkia. Lapsi saattaa menettää hallinnan itseensä ja ympäristöön, muuttua apaattiseksi tyhjäkasvoksi tai tuhota kaiken särkyvän ympäriltään. Hänen maailmansa järkkyy haistaessaan sijaisäidin huulilta iltapusun jälkeen uuden huulirasvan tuoksun, maistaessaan menneisyydestä tuttuja lihapullia. 

ku yksin himassa, pelkotilassa/
ei mul oo, mitään hajuu, minne mä oon menossa/
mikä on se oikee suunta, mihin kulkee/
mistä löytäisin tien, sun luokse/

uudestaan, onks se kyseenalaista, mä vastaan/
miksen tulis puolitiehen vastaan/
oot ku hieroglyfi, seinällä mulle/
ps. nää sanat, on rakkaudella sulle/

Tänään vietän toista äitienpäivääni sijaisäitinä. Lähes kolme vuotta sitten kesäillan hämärässä nukkui tiukasti kyljessäni kiinni pieni kikkuratukkainen pellavapää. Siinä hän nukkui viikkoja, tiukasti kiinni iholla. Tuo takiaiseni, jonka elämästä en tiennyt kuin pintaraapaisun. Itse 25-vuotiaana ajattelin pelastavani tuon pienen lapseni maailman pahuudelta, kasaavani hänestä ehjän ihmisen. Siinä hetkessä en tiennyt kuinka koko elämä muuttuisi, opettaisi uutta ja ihmeellistä. Opettaisi olemaan äiti uudella tavalla, näyttäisi toisenlaisen maailman. 

Mielenterveysongelmia, väkivallan monia muotoja, huumeita, alkoholia, riitoja, henkistä- tai fyysistä kaltoinkohtelua, nälkää, janoa, kylmää, kuumaa, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä, lastensuojeluilmoituksia. Katkonaisia öitä, petoja vessan nurkassa, likaisia vaatteita, pesemättömiä käsiä, tyhjiä jääkaappeja, kiliseviä olutpulloja, tupakantumppeja olohuoneen matolla, veritahroja pesuhuoneen lattiassa, neuloja keittiön lavuaarilla, vanhemman mielen ailahteluja ja vaitonaisuutta. 

Siinä kaiken keskellä elää lapsi, kenties toinen ja kolmaskin. Oloissa, joita ei toivo kenenkään aikuisenkaan elämään. Pieni alati kasvava ja kehittyvä lapsi, elämänsä ensimmäisissä, loppu elämään heijastuvissa vuosissaan. Lapsi, joka kaiken keskellä on kotona, vanhempansa lähellä. Useimmiten maailmansa tärkeimmän ja kauneimman ihmisen luona; oman äitinsä. 

Lopulta kaikki romahtaa. Lapsen arki muuttuu, elämä räjähtää käsiin. Aamulla kaikki oli lapsen silmin hyvin, elämä oli hänen silmissään normaalia. Yhtäkkiä hän on muualla, poissa äitinsä luota. Pahimmillaan vieras ihminen tulee kotiin, nappaa syliin, kertoo ettei ole hätää, hiljaa vie autoonsa ja ajaa kauas kotoa. Siellä vieraassa talossa tuo iso ihminen hymyilee, lohduttaa, puhuu lempeästi, pesee puhtaaksi, tarjoaa lämmintä ruokaa ja ehdottaa ehkä sylipaikkaakin. Illalla pitäisi käydä unille raikkaalta, mutta samalla niin vierailta tuoksuviin lakanoihin puhtaalta ja niin erilaiselta tuoksuvassa talossa. Se oli päivä, jolloin maailma romahti lapsen silmissä kenties ensimmäisen kerran. Päivä, jolloin hän menetti oman äitinsä.


hetken kyyneleet on turhaa/
ja ne kuljettaa, läpi jään ja maan/
jos vielä pyynnön sulta, pyytää saan/
tule uniin uudestaa/

Olen istunut kymmenissä palavereissa, lukenut lukemattomia papereita, itkenyt suurten miesten katseissa sijaisäidin kyyneliä, nähnyt painajaisia, pelännytkin. Olen viikottain ellen päivittäin kuvainnollisesti hakannut päätä seinään, suuttunut, huutanutkin. Olen ollut epätoivoinen, kärsimätön ja pessimisti. Olen valvonut öitä, kuunnellut yöhuutoja, hoivannut sairastajaa. Olen viikottain saanut olla ylpeä, nauranut katketakseni, pitänyt sylissä ja kainalossa, hämmästynyt viisaudesta, yllättynyt taidoista. Olen opettanut lapsen kuivaksi, syömään, kävelemään kesänurmella ilman kenkiä, halaamaan, pussaamaan, ajamaan pyörällä, luistelemaan, potkimaan palloa ja laukomaan mailalla, leikkimäänkin. Olen näyttänyt ja opettanut lapselle tunnetaitoja, saanut lapsen tunnistamaan ilonsa, surunsa, pelkonsa, häpeänsä, jännityksensä.. 

Näiden vuosien jälkeen voin olla ylpeä, meistä molemmista, kuljetusta matkasta ja saavutuksistamme. Aivan kuten biisin katkelmien taustalla olevan poikani lastentarhanopettajan suusta kuullut kaiken yhteen kokoavat sanat; "pitää vaan palauttaa mieleen joka päivä itsellekin, ettei oo jäbällä ollu helppo alku elämään"

Ammatiltani olen varhaiskasvattaja. Nähnyt lukuisia äitinsä menettäneitä lapsia, surullisia elämäntarinoita. Saanut olla se ihminen, johon vuosikas maanantai aamuna tiukasti tarrautuu, nähnyt joitakin onnellisia loppujakin. Menneiden yhdeksän työvuoden jälkeen olen nähnyt monia koululaisia, jotka ilolla tervehtii. Heitä, joiden elämässä olen saanut olla äidin korvikkeena, tärkeänä ihmisenä. 

matkas varrella, maahan, saatat katsella/
muistot susta, parhaat tallella/
suojaat mun selustan, ja annat, rauhassa, alhaalla katsella/

Yhdestä asiasta olen varma. Oman vanhemman menettäminen on aikuiselle ihmisellekin kuin pieni kuolema. Se pieni lapsi, joka äidiltään huostaanotetaan menettää kaiken. Ihan kaiken rakkaan elämästään. Ehkä yhteydenpito säilyy säännöllisenä, ehkä sammuu tyystin herätäkseen satunnaisesti eloon. Yön pimeydessä he tietävät äidin olevan siellä jossain, kaukana, saavuttamattomissa. Kenties hymyilee pilven reunalla parempaan huomiseen katsellen, ehkä laskee tiilenpäitä kovalla vuoteellaan, joku ei muista lapsensa syntymävuottakaan, yksi kieltää koskaan lasta saaneensakaan. 

Heistä jokainen äiti on antanut maailmalle pienen ihmisen, arvokkaan ja hyvän elämän ansaitsevan. Heistä jokainen on halunnut olla lapselleen hyvä, maailman paras äiti. Toivon, että heistä jokainen haluaa lapsensa olevan onnellinen, tasapainoinen. Elämän vastatuulissa he eivät ole pystyneet lapselle parastaan tarjoamaan, lopulta menettäneet elämänsä kiintopisteen. Oman lapsensa.

Näille lapsille, huostaanotetuille biologinen äiti on aina äiti. Kaikkine virheineen häntä rakastetaan, kunnioitetaan ja ihaillaan. Yksikään sijaisäiti ei pysty lapselle korvaamaan mennyttä kokemusta biologisesta äitisuhteesta. Äidille on aina paikka lapsensa sydämessä, kipeinä muistoina, kauniina kuvina ja elämän suurimpana menetyksenä.

Kynttilän pätkät keittiön hämärässä kuvastaa meidän asunnossa jokaisessa päivässä läsnä olevia äitejä; biologista ja sijaisäitiä. Toinen poissa, saavuttamattomissa, toinen vastaanottamassa aamuhalauksia. Siinä hetkessä, kun pellavapääni silittää vasta suoristettua tukkaani, haluaa koskettaa meikattuja ripsiäni sormenpäällään ja lausahtaa "Olet äiti mun kaunis äiti" ja halaa vielä päälle, luon ajatuksen kaukaisuuteen ja mielessäni toivon kaikkea hyvää ihmiselle, joka on antanut elämääni hänet. Lapsensa. 

ja mä toivon sadetta/
et kukat, kukkis uudestaan/
ja jos vielä, tähdet ois kohdallaan/
niin kaikki olis, ennallaan/





Yllä olevat esimerkit ja kuvaukset yleismaailmallisia tapahtumia, ei katkelmia omasta elämästäni.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Koti julkisessa myynnissä - tunteita laidasta toiseen


Viikko sitten oli aivan tavallinen keskiviikko. Kiireinen luonnollisesti, eletäänhän toukokuuta. Taputellessani töitä kellon ympäri, asunnossani kävi päivän mittaan täysin tuntemattomia ihmisiä. Aamulla kiinteistönvälityksestä kuvaaja, iltapäivällä kiinnostunut pariskunta välittäjän kera ennen kuin asunto oli edes nettiin asti päätynyt.

Perjantaina katsellessani myynti-ilmoitusta pyörähti jossain sydämen sopukoista. Se ihka ensimmäinen täysin oma asuntoni. Ne kaikki muistot, ilot ja surutkin. Pulpahtivat pintaan. Katselin vieraita kuvia niin tutuista ympyröistä. Niin eri näkövinkkelistä kuvattuna. Tosiaan, asunnossani oli vieraillut täysin tuntematon ihminen. 

Tullessani kotiin keskiviikkona, hiippailin ympäri hiljaista asuntoani. Etsin merkkejä mistä oli nuuskittu, mitä verhoa siirretty, mitä ovia availtu. Aamulla olin kulkenut jokaisella askeleella lasten perässä, kiillottanut vielä hanat ennen töihin lähtöä ja pyyhkäissyt pölyt lampun päältä. Ettei nyt vain mistään kuvasta hyppäisi mitään ylimääräistä. Edellisellä viikolla maalatut keittiön seinät puskivat niskaan yhtä aneemisena kuin monena muunakin aamuna. Hei hei, ei tulisi ikävä. Mutta silti. Tuo päivä otti koville.

Olen ollut stressaantunut, unohtelija ja hajamielinen. Alussa koin lievää paniikkia. Ei, ei, en halua myydä. En haluaisi tasaisen tylsän ja tutun elämän päättyvän, mutta samalla kaipaan elämää muualla. Paniikin hälvettyä, ensimmäisen pariskunnan jäädessä asteelle "no me nyt mietitään vielä" on fiilis vaihtunut odotukseen. Koska puhelin soi, koska pukkaa viestiä? Samalla taustalla hiipii pelko. Entä, jos viestiä ei tulekaan, puhelin ei soikaan? Viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin? Jos kukaan ei yksinkertaisesti tarvitse tai halua kotiani ostaa. 

Kuvat kodista koko maailman nähtävillä, 500 klikkauksen viikkokatsauksella järkyttää edelleen. Siinä se on arvosteltavana, muiden silmissä. Se asunto, jota eräs jo kutsui kamalaksi. Tiedän maailman olevan raadollinen, myönnän itsekin nauttivani suuresti muiden asuntojen kurkkimisesta ja salaa urkkimisesta. Mitä tekisin itse toisin, missä on onnistuttu ja mikä on aivan penkin alle. Sellaista tämä peli on. Omaa timanttiani en ole vielä löytänyt, mutta toivottavasti itse voin tarjota jollekin juuri sen mitä on etsittykin.

Moni kodissani vierailematon ihminen on pyöritellyt silmiään siisteydestä. Udellut montako tuntia käytin järjestelyyn, siivoamiseen ja stailaukseen. Silmät ovat pyörineet päässä, kun tuumaan, etten ole tehnyt viikkosiivouksesta juuri suurempaa puunailua. En ole piilotellut, en peitellyt. Tai no verhot hain kirpputorilta, koska mattojen ohella myös verhot on minimoitu huushollista. Tällaista meillä on, lasten huoneissa on materiaa, mutta muutoin eletään niukalla linjalla. Helppoa siivousta, leppoisaa elämää. 

Tuon pelkistetyn kodin taustalla on tuhansia kirpputorihintalappuja, myytyjä esineitä. On elämän muuttumista, ajatusmallin muokkaantumista. On uusi elämäntapa, suhtautuminen, ajatus tulevaisuuden ja menneisyyden erottamisesta. On taito päästää irti, ottaa vastaan uutta, kun elämällä on sitä antaa. On taito heittäytyä hetkeen, olla pelkäämättä huomista. On taito elää tänään unohtamatta mennyttä, uskomalla tulevaan. On mahdollisuus kadottaa parissa tunnissa epämieluisa ruokapöytä ja pohtia sen jälkeen missä perheensä ruokkii. On taito osata hypätä hetkeen, mahdollisuuteen, uuteen ja ihmeelliseen.

Kaiken tuon jälkeen leijun jalat ilmassa. Parhaassa tapauksessa jo ensi viikolla vedän nimeni kauppakirjaan ja tiedän olevani lasteni kanssa kuukauden kuluttua koditon. Tällä hetkellä se olisi unelmani, mennä virran mukana ja kuljettaa sinne mihin elämä johdattaa. Kulkea hiljalleen kohti Kotia.

Kuvat: Kiinteistömaailma Forssa