keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kinuskikakun kokoinen pettymys


Laitoin kinuskin kiehumaan, heitin pikapesulle juhlavaatteita, sekoitin kinuskia, pakkasin täkkejä vakuumipusseihin, sekoitin, pesin vessan, sekoitin, söin pikaisen päivällisen, sekoitin, pakkasin kansioita limittäin laatikkoon, sekoitin, tyhjensin tiskikoneen, sekoitin, kannoin pari laatikkoa alakertaan, sekoitin, nostin pyykit kuivumaan, sekoitin ja kaadoin..

Kinuski, kiehuva sellainen valui hetkessä kakun reunoille, pitkin pöytää. Ärräpäiden lauma vyöryi suusta ulos, kattila lensi tiskialtaaseen. Istuin hetken hiljaa, pettyneenä omaan hosumiseen, epäonnistumiseen. Leikkasin palan kakkua lautaselle ja samassa yökkäsin pahaa oloani ulos. 

Istuin pesuhuoneen lattialla, yökkäsin ja itkin. Sydän hakkasi, kyyneleet valui pitkin kasvoja. Laitoin kuvan epäonnistuneesta kakusta työkavereille, sain sydämiä ja kannustusta puhelimen täydeltä. Heistä jokainen taatusti tiesi miten tuohon yhteen kakkuun liittyi kaikki tunteet, joita näihin viikkoihin voi kiteytyä. 

On ollut niin hirveän onnellinen olo. Siitä, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Kaikki etenee aikataulussa ja suunnitellusti. Samalla elän tuskallisia viimeisiä rauhallisia päiviä. Olo on kuin löyhässä hirressä; ei voi kuin odottaa viimeisten rauhallisten hetkien hiipivän taakse. 

Kaikkeen tuohon ihanuuteen ja onneen liittyy paljon myös stressiä. Haluan hallita elämääni täysin, pitää nyörit käsissä ja suunnan selvillä. Tuleva viikko on kuin musta aukko, johon on vain uskallettava. Olen aikatauluttanut kaiken pöytätasojen hionnasta pintakäsittelyjen kautta viimeisten muuttotavaroiden pakkaamiseen kellon tarkkuudella. Koko viikon jokainen tunti on käytettävä tehokkaasti. Samalla muistan, että edelleen edessäni on se musta aukko, jonka sisällöstä en tiedä vielä tuon taivaallista, en voi ennustaa tai pitää naruja käsissäni tiukasti.

Epätietoisuus luo stressiä. Olen laskenut työmääriä, työntekijöitä, työvuoroja. Joskos johonkin saisin edes kaksi tuntia vähemmän arkityötä, kokonaisesta päivästä ei uskalla edes unelmoida. Kuinka nopeasti ehdin viedä lapset naapurikaupunkiin hoitoon, kuinka monta yötä vietämme kotoa poissa ennen muuttopäivää, kuinka vähällä unimäärällä uskallan lähteä pelleilemään? Kuinka yksinkertaisesti saan aikani riittämään?

Juuri näihin päiviin kehoni tarvitsisi liikkumista. Stressin vastapainoksi raskasta rääkkiä, hikeä ja perkeleitä. Kolme päivää ilman kunnon hikoilua saa kehon huutamaan apua. Vasta juhannuksena saan seuraavan mahdollisuuden kiskoa tossut jalkaan, juosta sydämeni kyllyydestä ja nauraa hyvästä fiiliksestä.

Siinä pesuhuoneen lattialla itkiessä sydän löi ensimmäiset lyöntinsä epämääräistä rytmiään. Vaaka on osoittanut alaspäin jo viikon. Stressiä, ylikuormitusta, kehon merkkejä, muistan nähneeni nämä ennenkin. Nyt on aika hidastaa, nukkua hyvin, liikkua fiiliksen mukaan, laskeutua juhannuksen viettoon, rauhoittua, rentoutua, syödä hyvin, nähdä ystäviä ja elää hetki ilman aikatauluja.

Edelleen sanon, että muutto on ihanaa aikaa. Tässä muutossa on kuitenkin vain yksi nainen, kaksi lasta, kolmen ihmisen omaisuus, yksi päivätyö ja kellossa vain 24 tuntia aikaa. Onneksi, luojan kiitos tässä on apukäsinä lähin tukiverkosto ja loppuhuipennuksena tehokas muuttomies isolla autollaan. Tuo yksi mainittu nainen lupaa tehdä parhaansa, ettei tavoittelisi täydellistä pakkausta, tavaroiden lajittelua ja jokaisen sohvatyynynkin kuurausta ennen h-hetkeä.

Pyyhin kyyneleet ja ajattelen sitä hetkeä, kun painan uuden kotioven kiinni, jätän muuttolaatikot hetkeksi taakse, heitän repun selkään ja karautan kesäillassa polkupyörällä pelaamaan palloa, sillalle katselemaan alla virtaavaa vettä, puiston penkille rauhoittumaan auringon laskuun. Lopulta, reilun viikon kuluttua on elämässä kaikki aivan helvetin hyvin.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Muutto pienempään asuntoon


Paljon ihmetystä muuttorintamalla on aiheuttanut asunnon koon muuttuminen eikä niin perinteiseen suuntaan. Entinen neljä huonetta rapialla yhdeksälläkymmenellä asuinneliöllä vaihtuu yli kymmenen neliötä pienempään kolmihuoneiseen. Moni kuvittelee, että tässä jäädään hyville voitoille rahallisesti, mutta lähtötilanteessa asia on aivan päinvastoin. Asunnon ostohinta oli tuhansia euroa korkeampi kuin vanhan asunnon myyntihinta. Kyse ei siis valinnassani ole suinkaan rahasta vaan puhtaasti järkevistä valinnoista tulevaisuutta silmäillen.

Muutin pari vuotta sitten nykyistä asumusta suuremmasta omakotitalosta rivitaloasuntooni. Muistan miten raahasin viikko toisensa jälkeen autokuormallisia tavaraa. Sitä riitti, riitti ja riitti. Viimeisen varsinaisen muuttopäivän aikana kuljetettiin vielä kolme pakettiautollista tavaraa. Järkyttävä viikkoja kestänyt rupeama.

Asuttujen vuosien aikana on selkiytynyt entisestään tilan todellinen tarve. Materiaa on karsiutunut nurkista todella paljon ja huoneet käynyt tyhjemmiksi. Tulevan muuton aikana usea turhaksi jäänyt huonekalu lähtee etsimään uutta kotiaan. Uuteen kotiimme kaikki ei edes mahtuisi.

Luopuminen omasta makuuhuoneesta selkiytyi nähtyäni tulevan asunnon tilaratkaisut. Makuuhuone itselleni on turha, joten pidin selkeänä valintana omasta huoneestani luopumista. Illat vietän olohuoneessa tai keittiössä, punkkani voin pedata aamuisin yhtä hyvin olohuoneen nurkkaan kuin tyhjyyttään kaikuvaan kamariin. Uuden kodin porrasratkaisu vie nykyiseen verraten vähemmän tilaa ja on sirompi, joka puolestaan säästää monia hukkaneliöitä.

Kysellessäni puskaradioilta juttuja uuden asunnon huonoista ja hyvistä puolista sain palautetta epäkäytännöllisestä pohjaratkaisusta kerroksellisuutensakin vuoksi. Ehkä tässäkin on kyse nimenomaan henkilökohtaisesta mausta, itseä asunto miellytti niin arkkitehtuurisesti kuin tiloiltaankin. 

Kaksi pesutilaa kolmioon on mielestäni liikaa, jonka vuoksi yläkerran pesutila muuntautuu pyykkihuollon tarpeisiin. Hyvästit siirreltäville ja kaatuileville pyykkitelineille pesuhuoneessa. Kaksi hyvän kokoista vaatehuonetta pyyhkii huolet makuuhuoneettomankin vaatteiden säilytyksestä ja upottaa sisälleen myös olohuoneen nurkassa aiemmin silmää häirinneen arkkupakastimen. Keittiön pöydän paikan ystäväni sanoi surkeaksi, mutta tiedän ikkunattomuuden tekevän hyvää häiriöherkän lapsen ruokailutilanteisiin. Makuuhuoneet on pieniä, mutta varmasti oikeilla valinnoilla säilytysratkaisuissa niihinkin saadaan riittävät neliöt molempien lasten tarpeisiin. Kaksi vessaa kolmen hengen taloudessa on hyvä asia, joskin ei ehdoton.

Kustannuksiltaan rivitalossa asuessa asunnon koon muutos neliöstä kolmioon tarkoittaa useiden kymmenien eurojen säästöä kuukausittain vastikkeissa. Samalla myös sähkön kulutus pienenee, remontoitavien pintojen ala vähenee, mahdolliset tulevien remonttien summat pysyvät pienempänä. En löydä yhtään hyvää syytä elämäntilanteessani omistaa suurempaa asuntoa. En jää kaipaamaan katoavaa kymmentä neliötä. Mikäli tulevaisuudessa jostain tulee akuuttia säilytystilan tarvetta, voin vaikka kasata metreittäin kaappeja kohti kattoa olohuoneen osalta ja kiipeillä sitten tikapuilla noukkimaan kukkavaasini juhlapöytään.

Muutto häämöttää kahden viikon päässä. Suurimmalta osin tavarat on pakattuna, tärkeimmät enää paikoillaan ja lasten tavarat ennallaan. Edellisen helteisen hikisen koko päivän kestäneen pakettiautoshown korvaa tällä kerralla koko omaisuuteni kerrallaan kyyditsevä kuorma-auto. Helppoa, nopeaa ja huoletonta ennenkaikkea. Todellinen kiireisen ensiremontti- ja muuttoviikon helpottava huipennus. Äitini sanoin; ihan pian on taas kaikki lapset "kotona".

maanantai 12. kesäkuuta 2017

"Miksi sulla ei ole miestä?" - elämän pysäyttävin kysymys


Istuin illan hämärtyessä virveli kädessä veneessä. Järvi oli tyyni, maailma hiljaa. Istuin silmät kiinni ja nautin. Ei nykyn nykyä koko iltana. Lopulta hiljaisuuden rikkoi ystävämiehen kysymys "miksi sulla ei ole miestä?". Maailma oli jälleen hiljaa, hymyilin ja vastasin hetken kuluttua "en tiedä".

Tuo kysymys saa joka kerta yhtä mietteliääksi. Miksi, miksi, miksi? Olen kuullut kysymyksen työpaikalla työkavereilta, lapsilta ja lasten vanhemmiltakin, ystäväpiirissä monessa suusta, sunnuntaiaamuna vieraassa asunnossa kiittäessäni viimeisestä, sukulaisten uteluista ensirakkauden kariutumisen jälkeen, omien lasten suusta ajoittain tuskaillessani niskaan kaatuvista kotitöistä, auto-ongelmista ja leikkaamattomista nurmikoista.

Liki kolmen vuoden takaisen ensirakkauden katkeamisen jälkeen riensin maailmaan kuin vapaaksi päässyt häkkilintu. Se oli ihanaa aikaa. Itsetunto nousi, oppi rakastamaan ja hyväksymään itsensä, virheensäkin. Oppi nauttimaan elämästä, katselemaan ympärillä pyöriviä vastakkaisen sukupuolen edustajia aikuisemmin silmin. Ensimmäisissä vuosissa näki ja koki kaiken sen minkä yhdeksän vuoden teinirakkaus oli tallonut jalkoihin. Tässä olen, omana itsenäni, kelpaan ja olen hyvä. 

Baarit ja aamuiset kävelyretket kylän poikki jäi taakse. Edelleen mietin miten ihmeessä ehdin ja jaksoin niissä vuosissa juosta baareissa, sopia Tinder-treffejä ja hoitaa vielä muun elämän kunnialla. Ne vuodet teki hyvää, itselle, muillekin. Tinder sulkeutui, baarit ei vetänyt enää puoleensa. Se oli merkki itsensä, onnensa löytämisestä. Onneni löytyy jostain muualta.

Yhteenkään baarissa flirttiin vastanneeseen mieheen en aikonut rakastua. En luoda suhdetta tai yhteistä tulevaisuutta. Opin tuntemaan miesmakuni; pitkät, hoikat, urheilulliset. Ne jalkapalloilijat, jääkiekkoilijat, säbäjäbät. Jokin niissä vain kolahti, ulkoinen olemus ehkäpä. En ollut se tyttö, joka räpsytteli tekoripsiään tai nypläsi tukkaansa siiderimuki kädessä vaan se naurava, iloinen viskiä kiskova kaverillinen tapaus. Taksijonossa kaikilla oli hauskaa, aina. Nautin siitä, ilon määrästä.

Kaikki menneet vuodet rinnallani on kulkenut tärkeitä ystäviä. Heitä, joiden kautta olen löytänyt itseni jälkeen myös oman maailmani. Löytänyt ne nautittavat hetket elämään, rentouttavat tilanteet. Sen ihmisen, jolle sanoisin kolme suurta sanaa pitäisi nauttia samoista asioista. Hänen pitäisi olla valmis nukkumaan yhteisiä öitä riippumatossa tai taivasalla, istumaan kesäillassa kallion reunamilla, kävelemään käsikädessä humalassa kotiin baari-illan päätteeksi, pysähtymään nuotiolle, polkea perässä, juosta vierellä tai pelata palloa samaan kenttään. Rakastavien on kuljettava yhteiset reitit, samoista asioista nauttien, samalla omaa itsenäistä elämää säilyttäen.

Tarvitsen tilaa, vapautta. Tunteen, että pystyn hengittämään. Haluan välillä olla tavoittamattomissa, hiljaa ja yksinkin. Mustasukkaisuutta en siedä lainkaan, saunareissut ystävämiesten kanssa, laavuyöt äijäporukassa tai kahvihetki vastakkaista sukupuolta olevan kaverin kanssa ei saa johtaa riitoihin. Jos rakastaa, pitää pystyä luottamaan. Täysillä, sataprosenttisesti.

En kaipaa elättäjää. En tarvitse miestä jakamaan asuntolainaa, miettimään kumpi maksaa ruokakaupassa. Pärjään, maksan ja säästän palkoistani. En elä ahdingossa, en haikaile rikkaisiin naimisiin enkä ainakaan isin kultalusikkapoikia. Sen sijaan pinnallisena karsin työttömät, vähävaraisetkin jo kättelyssä. Samoin ne isoilla lainarahoilla ostettujen valkoisten Audien henkseleitä paukuttelevat omistajat. Miehen pitää tehdä töitä, olla valmis raatamaan elantonsa eteen, kantaa kortensa omassa elämässään ja seisoa tukevasti maan pinnalla.

Olisi väärin sanoa, etten kaipaa miestä. Jokainen kaipaa kumppania, ihmistä, jota aidosti rakastaa. Kyllä, haluaisin edessäni seisovat ihmisen, jota katsoa silmiin kyyneleet poskilla ja sanoa rakastavansa niin maan helvetisti. Kyllä kaipaan ihmistä, joka ottaisi heikolla hetkellä kainaloon, nostaisi takaisin jaloille. Kyllä ikävöin sitä tunnetta, kun saa illalla viimeiseksi suudella ja toivottaa hyvää yötä. Kyllä haluaisin miehen nousevan ruokapöydästäni, kiittävän ja hymyilevän. Kyllä myönnän syvälle silmiin porautuvan katseen tai karhean käden kosketuksen sykähdyttävän yhä edelleen. Kyllä kaipaisin sitä hullua, joka hiki päässä juoksisi kanssani yli rämeiden ja peltojen jo pelkästä ilosta hengästyen. Kyllä istuisin mielelläni illan hämärässä rakkaan vierellä saunan lauteilla tuntikausia. Kyllä haluaisin sen ihmisen, jonka vierestä aamulla herätessä ensimmäinen ajatus olisi, että tässä kainalossa haluaisi olla ikuisesti. 

Onni ei löydy etsien, se tulee eläen. Niin sanoin ystävämiehelle samassa kalaveneessä. En ole valmis ryhtymään vakavaan suhteeseen yhdenkään ihan ok tapauksen kanssa. En ole valmis räpsyttelemään kauniille korulauseille ripsiäni sinisilmäisesti. En ole valmis vannomaan rakkautta, jota en tunne sydämestä saakka.

Silti uskon, että siinä hän on. Juuri niin lähellä, ettei itse edes huomaa. Niin tärkeänä, läsnä ja turvallinen. Elämässä tätä elämää, omia arvokkaita päiviään, vuosiaan miettien näitä samoja asioita. Kaipaamassa sitä ihmistä, jonka kellistää naurun saattelemana pihanurmelle tai heittää laiturilta innosta puhisten järveen. Siinä se on, hauska, mukava, ymmärtävä, luotettava, rehellinen. Mies, jolla on taskussaan eletty elämä, kokemuksen rikkaudet ja menneet rakkaudet. Viallinen ollakseen epätäydellinen, täydentämään yhteiseksi muotoutuvaa elämää. Siinä hän on, hetkessä missä tahansa. Tässä päivässä, huomisessa, tulevissa vuosissa. Siinä juuri, aivan lähellä, vastassa katsomassa syvälle silmiin. Hän on juuri siinä, juuri silloin kun hetki on oikea. Se hetki tulee vielä, kun aika on oikea.

Ystävä kalastusveneessä ihmetteli jälleen. Kun hän niin tykkää, että olisin hyvä nainen monelle, iloinen, reipas, pärjäävä, rehellinen, töitä paiskiva ja liikunnallinen hyvillä elämänarvoilla. Kun hän niin ihmettelee. Lopputulemalta sanon ehkä olevani ronkeli, etsiväni sitä oikeaa, loppuelämän jatkuvaa rakkautta, aitoa parisuhdetta iloineen ja suruineen. "Mutta silti, täydellinen nainen, epätäydellisillä varpailla varustettuna", hän naurahti ja katsoi tanssi- ja juoksuaskelien runnomia jalkojani.

Oo siellä jossain mun. Mieheni, juuri se mies, jolle sanon vielä jonakin päivänä "mä rakastan sua".

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Suurimmat päätökset ohjaa parhaimpaan lopputulokseen



Alkukeväästä edessäni oli monta kääntämätöntä arpaa. Lopulta jokaisessa oli voitto. Sain työpaikan,  myin asunnon ja kolmantena löysin meille uuden kodin. Ei yhtään tyhjää joukossa. Uskomatonta tuuria.

Kaksi vuotta sitten ostaessani asunnon en tullut kotiin. Tulin kämppään. Olen ollut kaksi vuotta ohikulkumatkalla. Kaksi vuotta ajatellut, että haluan takaisin kotikylille, tukiverkostojen tavoitettaviin, perheen luokse. Lottopottiin voisi tuota kolmen suoraa verrata siis.

Moni on ihaillut, kauhistellutkin elämisen tahtia. Uskallustani tarttua toimeen, muuttaa elämä, josta ei nauti. Se elämä, jota ei oppinut tai pystynyt elämään kahdessa vuodessa. Nämä kaksi vuotta on kasvattanut ihmisenä, opettanut tuntemaan itsensä, halunsa ja tarpeensa. 

Joskus pelkäsin elämää. Sitä tulevaisuutta, joka vielä on pimennossa. Elin suhteessa, jossa en voinut hyvin, uhrasin itseni lapsille unohtaen hyvinvointini, unohdin itseni kaikkien muiden vuoksi. Pelkäsin irroittaa, etsiä onnea. Hirveää sanoa, että näen päivittäin ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä elämäänsä. 

Eilen tapasin vanhan tutun pitkästä aikaa. Tuon rouvan, joka oli nähnyt muutaman vuoden takaa parisuhteeni, elämän pienten lasten äitinä, eronkin ja somen välityksellä seurannut nykyistä elämää. Juteltiin kuin ennen, meille tärkeistä asioista ja ajatuksista. Ennen lähtöä hän sanoi "susta näkee, että nyt sä olet onnellinen elämästäsi."

Osui ja upposi. Enää en pelkää päästää irti, luovuttaa, etsiä parempaa. Haluan elämäni olevan hyvää nyt, onnellista ja arvokasta. En haaveile tulevaisuutta, murehdi menneitä. Osaan kantaa tyytyväisenä mukana eletyn elämän, sen mukanaan tuomat opit ja viisastumisen. Osaan olla avoin tulevaisuudelle, uusille mahdollisuuksille, ihmisille ja haasteille. En pelkää elää elämääni, omaa ja onnellista.

Elämän myllerrykset on saanut rakastamaan itseään. Katsomaan itseään illalla peilistä ja ajattelemaan, että juuri tuo tyyppi on oikeastaan aika täydellinen. Se peilissä oleva tyyppi on juuri se ihminen, jonka kanssa haluaa elää tämän yhden ainoan elämän. Se tyyppi, jota rakastaa ja joka antaa rakkautta muillekin. Se tapaus, jonka kanssa on turvallista sukeltaa kohti uutta ja tuntematonta. Uusiin elämän ympyröihin, uusiin haasteisiin, uusiin elämyksiin. 

Se tyyppi siellä peilissä kelpaa itselleen. Omissa silmissä sen pylly roikkuu joka ilta aivan liikaa, jenkkakahvoilta löytyy löysää, kasvojen piirteissäkin olisi kaunistamista, mutta hitto soikoon sillä on arveton vatsa, sileä iho, pitkät sääret, iloiset silmät ja onnellinen hymy. Se tyyppi siellä kelpaa kaikkine virheineenkin.

Sille tyypille siellä peilissä on muodostunut kiinteä ystäväverkosto, tärkeitä ihmisiä lähelle. Se ihminen osaa nauraa, heittäytyä ja antaa elämän viedä oikeaan suuntaan. Se on löytänyt menneistä vuosista itsensä, minuutensa ja onnellisuuden avaimen. 

Entä ne ihmiset, jotka eivät ole onnellisia katsoessaan illalla peiliin? Joskus tekisi mieli kehottaa luovuttamaan, antamaan periksi, heittäytymään ja rakastamaan itseään hieman enemmän. Päästää kaikki paha pois, antaa tilaa uudelle ja antoisalle tulevaisuudelle. 

Olen luopunut kaikesta mistä en nauti, jota en rakasta. Muuttoauton ajaessa rapun eteen olen kadottanut kaiken mitä en elämässäni halua säilyttää. Pari viikkoa sitten työkaveri nappasi matkoillamme mukaan pari uutta viherkasvin alkua. Uuden kodin täytän asioilla, joista pidän ja rakastan. Itselläni, lapsillani ja kukilla. Ja ehkä joillakin arkielämän sujumisen edellyttävillä tavaroillakin. Ehkä vielä jonakin päivänä rakastan elämääni miehenkin; huonoa ei huoli ja hyviä on harvassa. Toivon rakkauden ja intohimon elämää kohtaan näkyvän vielä vuosien ja jälleen vuosikymmenienkin päähän.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Kuukausi banaanilaatikoiden lastaukseen!



Muutama päivä itkua ja epätoivoa. Unettomia iltoja sängyssä pyörien, aamuöiden valvomista tulevaisuudesta stressaten. Kälyni sanoin "on se aika suuri murhe, jos perheellä ei ole kotia". Jo vain, muutama kyynel sen kunniaksi lisää. 

Kaikki, jokainen vaihtoehto oli käyty läpi. Paikkakunta, johon muuttokuorma puretaan oli jo selvillä. Jokainen myytävä talo oli käännetty ympäri todetakseen, ettei elämäni kuulu niistä yhteenkään. Kuulin juttuja tee-se-itse miesten remontoimista kylpyhuoneista ja alta notkahtavista parvekkeista. Samalla työstin kuukausia mieleni vallannutta ajatusta, että elämässäni ei kohta ole vuosiin muuta sisältöä kuin huolta ja tekemättömiä remontteja. Ettäkö unelmani tässä elämäntilanteessa on vaivata päätä jäätyvillä putkilla, seinäpinnasta raaputeltavilla latekseilla, talvisin kotiin pakottavalla lämmitysvelvollisuudella. Ystävien elämää seuranneena tiedän tismalleen mitä elämä omakotitalossa on, juuri sellaisessa, jonka itsellenikin olisin halunnut. Se unelmani on useimmiten kaikkea muuta kuin unelmaa. 

Heräsin kaksi vuotta sitten kymmeniä taloja kiertäneenä ajatukseen, että rivitalo voisi olla vaihtoehto. Kahden vuoden jälkeen vannoin, etten ikinä, koskaan osta ainuttakaan osaketta. Viime kuukausina olen myös myöntänyt itselleni tykkääväni rivitaloelämästä; helppoa elämää, lämpö kulkee sisälle tikkua ristiin laittamatta, päivän tai viikon poissaolo ei hetkauta huushollia suuntaan jos toiseenkaan, taloyhtiö seisoo suurien rahareikien takana putken pamahtaessa, hanan tippuessa tai sähköjen takkuillessa. Haikeudella olin jo valmis luopumaan rauhallisista illoista sohvan nurkassa kirjoja lukien tai villasukkia neuloen, villapaidoista en uskaltanut enää edes uneksia. Olin valmistautunut vastaamaan ystävän ehdotukseen kahvitteluista tai terassille hilpaisempisesta lauseella "en nyt ehdi, sori". Näin sieluni silmin miten vietän kaiken kallisarvoisen vapaa-aikani pinkopahvien parissa tai lattianalusia tonkiessa. 

Sitten tuli se romahdus. Terveys petti unelmieni talossa. Alle kolmessa tunnissa. Tiesin elämäni hajoavan palasiksi, jos tekisin sittenkin väärän ostoksen. Jos luulisin ostavani unelman, mutta olisinkin lopulta kyynärpäitä myöten juuri siinä itsessään. Olisin kymmeniä ja taas kymmeniä tuhansia velkaa talosta, jossa en pystyisi asumaan. Se on kaukana unelmista.

Lopulta selaan läpi rivitaloasuntoja. Neljäkymmentä päivää muuttoon. Isken silmäni yhteen ainoaan, muihin kymmeniin en halua edes tutustua. Seuraavana päivänä kaksi lasta kirmaa edestakaisin pihamaalla, pinkoo pitkin rappusia, koekäyttää vessat ja löytää parhaat piilopaikat. Tytär ei sano perinteensä mukaan "täällä haisee, täällä on kamalaa, en halua muuttaa tänne" vaan kyselee onnellisena välittäjältä koska saadaan muuttaa. Poika huikkaa esittelyn jälkeen perään "sulla on kyllä upee koti!". Matkan ajan takapenkillä on onnellisia lapsia, etupenkillä sanaton äiti ja päämäärässä tyytyväisenä myhäilevä ukki. 

Seuraavana päivänä on kyynelten aika. Onnen kyynelten. Meillä on jälleen rivitaloasunto, liian suureksi todetun 93 asuinneliön, neljän huoneen sijasta reilun kymmenen neliömetriä pienempi kolmio. Nykyiseen verraten hävisin kaupassa suuren takapihan ja peltomaisemat, etupihan leikkialueen, maalämmön ja palan säästöistäni. Luulen luopumisella saavuttaneeni jotain suurta; olen askeleen lähempänä omalta tuntuvaa kotia, haluamallani paikkakunnalla, läheisten ympäröimänä.

Tänään olen onnellinen ennen kaikkea siitä, että perheellä on osoite, jonka antaa päivähoitoon, kouluun, muuttomiehelle. Tyttärellä on lyhyt ja helppo koulumatka, keskusta ja päivähoito kivenheiton päässä. Itse saan jatkaa rentoja talvi-iltoja, villasukkien neulomista, fiilispohjaista remontoinnista, nauttia valoisasta asunnosta suurilla ikkunoilla. Saan jättää taakseni naarmuuntuneet laminaatit, kuluneet pöytätasot, remonttia enteilevän keittiön, vinon väliseinän ja päivittäin ärsyttävät verhopaneelit. 

Joudun luopumaan vain yhdestä unelmasta, omasta talosta. Ehkä vielä joskus sen saavutan, ehkä annan sen hiljalleen kuolla. Nyt on hyvä näin. Parhaalta juuri nyt tuntuu vapaus. Voin ostaa kunnon polkupyörän ja polkaista naapurikylille vanhoja ystäviä morjestamaan, voin viettää kesän rannalla makoillen lasten puuhia katsellen, voin harrastaa niin paljon kuin mieli kaipaa. Voin lähteä lapsivapaillani istumaan iltaa nuotiolle yksinäisyyteen, nukkua yöni metsässä, viettää päivän kalassa kavereiden kanssa, suunnata terassille vartin varoitusajalla, nyppiä villiyrttejä paljasvarpain kesäillassa vailla huolen häivää, myllätä mättäältä mättäälle marjahulluudessa, remontoida juuri silloin kun itsestä siltä tuntuu.

Kuukausi aikaa banaanilaatikoiden lastaukseen. Enää ei ole syytä pelätä, valvoa, stressata. Meillä on koti.

Ps. Unelmista puheen ollen.. Ehkä ensi kesänä perustan kasvimaani vanhempien suurelle tontille ja ylipuhun ukin ryhtymään päätoimiseksi kotikanojen kasvattajaksi.

perjantai 19. toukokuuta 2017

...ja vasta silloin unelmat mukanamme pölyyn hautautuvat


Elämä on viime viikkoina edennyt kuin sadussa. Niin hienosti, ettei todeksi voi uskoa. Niin nappiin, ettei tällaisesta olisi voinut edes unelmoida. Elämä on soljunut virrassaan sujuvasti eteenpäin, asioita tapahtunut siihen tahtiin, ettei pää meinaa mukana pysyä. 

Kaksi päivää ennen virallista asunnon myyntiin tulemista ensimmäinen pariskunta kävi katsomassa asuntoani. Viikon kuluttua hypin riemuissani vanhempieni pihamaalla välittäjän ilmoittaessa ostotarjouksesta. Muutamaa päivää myöhemmin hyväksyin tarjouksen, heitin lähestyvät painajaiset kahden asunnon loukussa olemisesta olkani yli. Olo oli helpottunut, pelkoni tyhjilleen jäävästä asunnosta ei käynyt toteen. 

Huhtikuussa kohtasin ensimmäistä kertaa sen tunteen, jota olen etsinyt vuosia. Seisoin sen talon portailla, jonka kodikseni halusin. Juuri sillä tontilla, juuri niillä tarinoilla, juuri siinä kunnossakin. Tutustuttiin lisää isän kanssa yhteistuumin, haisteltiin ja aistittiin. Pikaisia pyrähdyksiä, nurkkien kurkkimista. Tuntui, että tässä taas yksi toteutunut haave tippuu kuin huomaamatta syliini. 

Niissä viikoissa ehtii aikatauluttaa, laittaa eurot ja sentit riviin ostorahoiksi ja remonttitarpeiksi. Siinä hajoilee jälleen todellisuuteen, ettei tänäkään kesänä ole aikaa muuhun kuin remonttiin. Oikeastaan en edes tiedä millaista on viettää kesälomaa terveenä ja stressittömänä. Viimeisiin lomavuosiin on kuulunut mm. keuhkokuumeesta toipumista, remonttia, muuttoa ja sijaislapsen saapuminen. Silti olin valmis ottamaan tähänkin kesälomaani minuuttiaikataulut ja stressiräjähtelyt remonttipuuhissa.

Tapasin vanhassa puutarhassa neljä mukavaa ihmistä. Lähes kolmen tunnin aikana naurettiin paljon, sain kuunnella muisteluita vuosikymmenien takaa, talon historiaa ja kuvausta edesmenneestä asukkaasta, talon rakentaneesta miehestä. Nuo eläkeikään ennättäneet lapset toivat lapsuusmuistoja, onnellisia hetkiä eteeni. Sen talon tarinat aukesi edessäni ilman yhtäkään epäilystä. Juuri sitä taloa on rakastettu, hoidettu ja pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Jälleen tippui onnenpalleroinen syliini ajatellessani, että juuri meikäläinen oli saanut kiilata ostajaehdokkaaksi ennen ketään muuta. 

Kolmatta tuntia käydessä tuvan pöydän äärellä merkit tunsin jo niin, että ahdisti. Sydän tykytti ja rinnassa muljahteli, hengitys oli pinnallista, keuhkojen kohdalla painontunnetta, kurkussa karheutta, puhuessa ei meinannut ääntä irrota. Astuessani ulos oli oloni kuin lintu olisi päässyt vapauteen.

Kotona tartuin lääkkeeseen, joka on kuukausia makoillut repun pohjalla. Kaadoin punaviiniä lasiini, sydän löi rytmiä sekaisin. Tiputin kasan onnellisuuspalleroisia sylistäni, itkin menneiden viikkojen onnen huumat katkerasti poskilleni. Entä jos, mitä jos sittenkin, entäpäs.. Ehkä menetän kaupat peruessa suuren unelmani? Ehkä muutaman levyn irti repimisellä kaikki olisi toisin? Ehkä pelastan tulevaisuuteni remonttien tuomalta velkataakalta? Oikeaa vastausta ei ole, on vain epämääräisiä kysymyksiä pään sisällä.

Olen pettynyt, niin pettynyt. Siihen, että orastava rakkaustarina leipiintyi ennen kuin oli alkanutkaan.

42 päivän kuluttua ojennan asuntoni avaimen uuden omistajan käteen. Neljäkymmentäkaksi. Päivää. Aikaa. Muuttaa. Voi v*ttu..

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kun lapsi menettää äitinsä - äitienpäivän ilon kääntöpuoli


aina kerrottu, et totuus parantaa/
mutten pysty, yksin tätä kantaa/
oon hellä, ku kovuus varantaa/
sen unen tullessa, mä tahdon vaan antaa/

sulle tarpeeks sitä, mistä tarpees pitää/
mulle iha sama, vaikka tulis, arpee lisää/
mun pintaan, ne kyl tyrehtyy jo iltaan/
ootan sua, enkä tuu kysyy hintaa/

Vilkkuva sininen valo koiran kaulapannassa, tiskikoneesta nostettujen lasien kilinä, veripisara päiväkodin lattialla, uuden pesuaineen tuoksu, tummaan pukuun pukeutunut juhlavieras, isoäidin käyttämä sana, uusi vanukas kaupasta, kaivuri tien reunalla, ohi kuljetun rakennuksen seinän pinnoite, tupakan tuoksu kaupan edessä, tuntemattoman ihmisen kasvonpiirteet kassajonossa. 

Näitä sanoja nitoo sijaisäidin silmin yhteen sana flashback. Omasta elämästäni flashbackejä lapsuuteen saattaa tulla lettujen paiston tuoksusta, lupiinien täyttämästä tienpielestä kesäpäivänä, liian suurilla korkokengillä köpsöttelevistä pikkutytöistä. Ne ovat onnellisia taantumia, paluita omaan lapsuuteen. Paluun takaisin huolettomiin vuosiin vanhempien läheisyydessä.

Huostaanotetulle lapselle flashbackit saattaa merkata aivan muuta. Huolta, häpeää, pelkoa, kauhua, shokkia. Lapsi saattaa menettää hallinnan itseensä ja ympäristöön, muuttua apaattiseksi tyhjäkasvoksi tai tuhota kaiken särkyvän ympäriltään. Hänen maailmansa järkkyy haistaessaan sijaisäidin huulilta iltapusun jälkeen uuden huulirasvan tuoksun, maistaessaan menneisyydestä tuttuja lihapullia. 

ku yksin himassa, pelkotilassa/
ei mul oo, mitään hajuu, minne mä oon menossa/
mikä on se oikee suunta, mihin kulkee/
mistä löytäisin tien, sun luokse/

uudestaan, onks se kyseenalaista, mä vastaan/
miksen tulis puolitiehen vastaan/
oot ku hieroglyfi, seinällä mulle/
ps. nää sanat, on rakkaudella sulle/

Tänään vietän toista äitienpäivääni sijaisäitinä. Lähes kolme vuotta sitten kesäillan hämärässä nukkui tiukasti kyljessäni kiinni pieni kikkuratukkainen pellavapää. Siinä hän nukkui viikkoja, tiukasti kiinni iholla. Tuo takiaiseni, jonka elämästä en tiennyt kuin pintaraapaisun. Itse 25-vuotiaana ajattelin pelastavani tuon pienen lapseni maailman pahuudelta, kasaavani hänestä ehjän ihmisen. Siinä hetkessä en tiennyt kuinka koko elämä muuttuisi, opettaisi uutta ja ihmeellistä. Opettaisi olemaan äiti uudella tavalla, näyttäisi toisenlaisen maailman. 

Mielenterveysongelmia, väkivallan monia muotoja, huumeita, alkoholia, riitoja, henkistä- tai fyysistä kaltoinkohtelua, nälkää, janoa, kylmää, kuumaa, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä, lastensuojeluilmoituksia. Katkonaisia öitä, petoja vessan nurkassa, likaisia vaatteita, pesemättömiä käsiä, tyhjiä jääkaappeja, kiliseviä olutpulloja, tupakantumppeja olohuoneen matolla, veritahroja pesuhuoneen lattiassa, neuloja keittiön lavuaarilla, vanhemman mielen ailahteluja ja vaitonaisuutta. 

Siinä kaiken keskellä elää lapsi, kenties toinen ja kolmaskin. Oloissa, joita ei toivo kenenkään aikuisenkaan elämään. Pieni alati kasvava ja kehittyvä lapsi, elämänsä ensimmäisissä, loppu elämään heijastuvissa vuosissaan. Lapsi, joka kaiken keskellä on kotona, vanhempansa lähellä. Useimmiten maailmansa tärkeimmän ja kauneimman ihmisen luona; oman äitinsä. 

Lopulta kaikki romahtaa. Lapsen arki muuttuu, elämä räjähtää käsiin. Aamulla kaikki oli lapsen silmin hyvin, elämä oli hänen silmissään normaalia. Yhtäkkiä hän on muualla, poissa äitinsä luota. Pahimmillaan vieras ihminen tulee kotiin, nappaa syliin, kertoo ettei ole hätää, hiljaa vie autoonsa ja ajaa kauas kotoa. Siellä vieraassa talossa tuo iso ihminen hymyilee, lohduttaa, puhuu lempeästi, pesee puhtaaksi, tarjoaa lämmintä ruokaa ja ehdottaa ehkä sylipaikkaakin. Illalla pitäisi käydä unille raikkaalta, mutta samalla niin vierailta tuoksuviin lakanoihin puhtaalta ja niin erilaiselta tuoksuvassa talossa. Se oli päivä, jolloin maailma romahti lapsen silmissä kenties ensimmäisen kerran. Päivä, jolloin hän menetti oman äitinsä.


hetken kyyneleet on turhaa/
ja ne kuljettaa, läpi jään ja maan/
jos vielä pyynnön sulta, pyytää saan/
tule uniin uudestaa/

Olen istunut kymmenissä palavereissa, lukenut lukemattomia papereita, itkenyt suurten miesten katseissa sijaisäidin kyyneliä, nähnyt painajaisia, pelännytkin. Olen viikottain ellen päivittäin kuvainnollisesti hakannut päätä seinään, suuttunut, huutanutkin. Olen ollut epätoivoinen, kärsimätön ja pessimisti. Olen valvonut öitä, kuunnellut yöhuutoja, hoivannut sairastajaa. Olen viikottain saanut olla ylpeä, nauranut katketakseni, pitänyt sylissä ja kainalossa, hämmästynyt viisaudesta, yllättynyt taidoista. Olen opettanut lapsen kuivaksi, syömään, kävelemään kesänurmella ilman kenkiä, halaamaan, pussaamaan, ajamaan pyörällä, luistelemaan, potkimaan palloa ja laukomaan mailalla, leikkimäänkin. Olen näyttänyt ja opettanut lapselle tunnetaitoja, saanut lapsen tunnistamaan ilonsa, surunsa, pelkonsa, häpeänsä, jännityksensä.. 

Näiden vuosien jälkeen voin olla ylpeä, meistä molemmista, kuljetusta matkasta ja saavutuksistamme. Aivan kuten biisin katkelmien taustalla olevan poikani lastentarhanopettajan suusta kuullut kaiken yhteen kokoavat sanat; "pitää vaan palauttaa mieleen joka päivä itsellekin, ettei oo jäbällä ollu helppo alku elämään"

Ammatiltani olen varhaiskasvattaja. Nähnyt lukuisia äitinsä menettäneitä lapsia, surullisia elämäntarinoita. Saanut olla se ihminen, johon vuosikas maanantai aamuna tiukasti tarrautuu, nähnyt joitakin onnellisia loppujakin. Menneiden yhdeksän työvuoden jälkeen olen nähnyt monia koululaisia, jotka ilolla tervehtii. Heitä, joiden elämässä olen saanut olla äidin korvikkeena, tärkeänä ihmisenä. 

matkas varrella, maahan, saatat katsella/
muistot susta, parhaat tallella/
suojaat mun selustan, ja annat, rauhassa, alhaalla katsella/

Yhdestä asiasta olen varma. Oman vanhemman menettäminen on aikuiselle ihmisellekin kuin pieni kuolema. Se pieni lapsi, joka äidiltään huostaanotetaan menettää kaiken. Ihan kaiken rakkaan elämästään. Ehkä yhteydenpito säilyy säännöllisenä, ehkä sammuu tyystin herätäkseen satunnaisesti eloon. Yön pimeydessä he tietävät äidin olevan siellä jossain, kaukana, saavuttamattomissa. Kenties hymyilee pilven reunalla parempaan huomiseen katsellen, ehkä laskee tiilenpäitä kovalla vuoteellaan, joku ei muista lapsensa syntymävuottakaan, yksi kieltää koskaan lasta saaneensakaan. 

Heistä jokainen äiti on antanut maailmalle pienen ihmisen, arvokkaan ja hyvän elämän ansaitsevan. Heistä jokainen on halunnut olla lapselleen hyvä, maailman paras äiti. Toivon, että heistä jokainen haluaa lapsensa olevan onnellinen, tasapainoinen. Elämän vastatuulissa he eivät ole pystyneet lapselle parastaan tarjoamaan, lopulta menettäneet elämänsä kiintopisteen. Oman lapsensa.

Näille lapsille, huostaanotetuille biologinen äiti on aina äiti. Kaikkine virheineen häntä rakastetaan, kunnioitetaan ja ihaillaan. Yksikään sijaisäiti ei pysty lapselle korvaamaan mennyttä kokemusta biologisesta äitisuhteesta. Äidille on aina paikka lapsensa sydämessä, kipeinä muistoina, kauniina kuvina ja elämän suurimpana menetyksenä.

Kynttilän pätkät keittiön hämärässä kuvastaa meidän asunnossa jokaisessa päivässä läsnä olevia äitejä; biologista ja sijaisäitiä. Toinen poissa, saavuttamattomissa, toinen vastaanottamassa aamuhalauksia. Siinä hetkessä, kun pellavapääni silittää vasta suoristettua tukkaani, haluaa koskettaa meikattuja ripsiäni sormenpäällään ja lausahtaa "Olet äiti mun kaunis äiti" ja halaa vielä päälle, luon ajatuksen kaukaisuuteen ja mielessäni toivon kaikkea hyvää ihmiselle, joka on antanut elämääni hänet. Lapsensa. 

ja mä toivon sadetta/
et kukat, kukkis uudestaan/
ja jos vielä, tähdet ois kohdallaan/
niin kaikki olis, ennallaan/





Yllä olevat esimerkit ja kuvaukset yleismaailmallisia tapahtumia, ei katkelmia omasta elämästäni.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Koti julkisessa myynnissä - tunteita laidasta toiseen


Viikko sitten oli aivan tavallinen keskiviikko. Kiireinen luonnollisesti, eletäänhän toukokuuta. Taputellessani töitä kellon ympäri, asunnossani kävi päivän mittaan täysin tuntemattomia ihmisiä. Aamulla kiinteistönvälityksestä kuvaaja, iltapäivällä kiinnostunut pariskunta välittäjän kera ennen kuin asunto oli edes nettiin asti päätynyt.

Perjantaina katsellessani myynti-ilmoitusta pyörähti jossain sydämen sopukoista. Se ihka ensimmäinen täysin oma asuntoni. Ne kaikki muistot, ilot ja surutkin. Pulpahtivat pintaan. Katselin vieraita kuvia niin tutuista ympyröistä. Niin eri näkövinkkelistä kuvattuna. Tosiaan, asunnossani oli vieraillut täysin tuntematon ihminen. 

Tullessani kotiin keskiviikkona, hiippailin ympäri hiljaista asuntoani. Etsin merkkejä mistä oli nuuskittu, mitä verhoa siirretty, mitä ovia availtu. Aamulla olin kulkenut jokaisella askeleella lasten perässä, kiillottanut vielä hanat ennen töihin lähtöä ja pyyhkäissyt pölyt lampun päältä. Ettei nyt vain mistään kuvasta hyppäisi mitään ylimääräistä. Edellisellä viikolla maalatut keittiön seinät puskivat niskaan yhtä aneemisena kuin monena muunakin aamuna. Hei hei, ei tulisi ikävä. Mutta silti. Tuo päivä otti koville.

Olen ollut stressaantunut, unohtelija ja hajamielinen. Alussa koin lievää paniikkia. Ei, ei, en halua myydä. En haluaisi tasaisen tylsän ja tutun elämän päättyvän, mutta samalla kaipaan elämää muualla. Paniikin hälvettyä, ensimmäisen pariskunnan jäädessä asteelle "no me nyt mietitään vielä" on fiilis vaihtunut odotukseen. Koska puhelin soi, koska pukkaa viestiä? Samalla taustalla hiipii pelko. Entä, jos viestiä ei tulekaan, puhelin ei soikaan? Viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin? Jos kukaan ei yksinkertaisesti tarvitse tai halua kotiani ostaa. 

Kuvat kodista koko maailman nähtävillä, 500 klikkauksen viikkokatsauksella järkyttää edelleen. Siinä se on arvosteltavana, muiden silmissä. Se asunto, jota eräs jo kutsui kamalaksi. Tiedän maailman olevan raadollinen, myönnän itsekin nauttivani suuresti muiden asuntojen kurkkimisesta ja salaa urkkimisesta. Mitä tekisin itse toisin, missä on onnistuttu ja mikä on aivan penkin alle. Sellaista tämä peli on. Omaa timanttiani en ole vielä löytänyt, mutta toivottavasti itse voin tarjota jollekin juuri sen mitä on etsittykin.

Moni kodissani vierailematon ihminen on pyöritellyt silmiään siisteydestä. Udellut montako tuntia käytin järjestelyyn, siivoamiseen ja stailaukseen. Silmät ovat pyörineet päässä, kun tuumaan, etten ole tehnyt viikkosiivouksesta juuri suurempaa puunailua. En ole piilotellut, en peitellyt. Tai no verhot hain kirpputorilta, koska mattojen ohella myös verhot on minimoitu huushollista. Tällaista meillä on, lasten huoneissa on materiaa, mutta muutoin eletään niukalla linjalla. Helppoa siivousta, leppoisaa elämää. 

Tuon pelkistetyn kodin taustalla on tuhansia kirpputorihintalappuja, myytyjä esineitä. On elämän muuttumista, ajatusmallin muokkaantumista. On uusi elämäntapa, suhtautuminen, ajatus tulevaisuuden ja menneisyyden erottamisesta. On taito päästää irti, ottaa vastaan uutta, kun elämällä on sitä antaa. On taito heittäytyä hetkeen, olla pelkäämättä huomista. On taito elää tänään unohtamatta mennyttä, uskomalla tulevaan. On mahdollisuus kadottaa parissa tunnissa epämieluisa ruokapöytä ja pohtia sen jälkeen missä perheensä ruokkii. On taito osata hypätä hetkeen, mahdollisuuteen, uuteen ja ihmeelliseen.

Kaiken tuon jälkeen leijun jalat ilmassa. Parhaassa tapauksessa jo ensi viikolla vedän nimeni kauppakirjaan ja tiedän olevani lasteni kanssa kuukauden kuluttua koditon. Tällä hetkellä se olisi unelmani, mennä virran mukana ja kuljettaa sinne mihin elämä johdattaa. Kulkea hiljalleen kohti Kotia.

Kuvat: Kiinteistömaailma Forssa

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Sitä säät mitä tilaat

 

"Kerro sun elämästäsi, mistä olet tullut ja miten tähän päätynyt?"

Näin kysyttiin, kolme paria silmiä tuijotti edessäni vaatien vastausta. Se möykky, jonka pintaraapaisun heitin takaisin oli kirkas ja valoisa. Sellaisella ajatuksella, että ihan itse olen itseni kantanut tähän pisteeseen missä olen. Tunsin ylpeyttä jokaisen lauseen jokaista sanaa kohden.

Vanha sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" pitää täysin paikkaansa. Kenenkään elämä ei ole aina ruusuista, kenenkään ei ole aina täyttä kuraa. On valoisat päivät, synkemmät puolet. Se on vain hyväksyttävä. 

Unelmaelämä, edes se kultainen keskitie lienee jokaisella päälimmäisenä haaveena. Saavuttaa se vielä jonakin päivänä. Itselleni se on omakotitalo, muutama kana, terveet lapset, alati aurinkoiset kesäpäivät ja mahdollisuus edetä elämässä sydämen ohjaamaan suuntaan. Matkaa päämäärään on paljon, kuoppia luvassa ja pettymyksiä edessä. Silti uskon vielä jonakin päivänä suurimpienkin haaveiden käyvän toteen. Toivon herääväni aamuun, josta olen vuosia uneksinut. 

Uskon, että ihminen saa sitä mitä tilaa. Oikeilla päätöksillä, kovalla työllä, tunteisiin luottamalla ja pienellä hippusilla tuuriakin lopulta saavutetaan se oma kultainen tähti sieltä taivaalta tuhansien muiden joukosta. Ilmaiseksi täällä ei mitään jaeta, kaikelle on hintansa.

Pystytkö nauttimaan työstä, jossa vastuun määrä kasvaa vuosi vuodelta? Pystytkö tyytymään pienempään palkkaan saavuttaaksesi enemmän omaa aikaa? Pystytkö hyväksymään kilot vyötäröllä, jos ei karkkikaapin ovi pysy kiinni? Pystytkö sanomaan lapsellesi ei tavoitellaksesi edes joskus omaa etuasi? Pystytkö jättämään tekemättömät työt muiden harteille? Pystytkö hyväksymään erilaisuutta? Pystytkö hallitsemaan kaiken, aina ja koko ajan? Pystytkö hyväksymään kumppanisi menneisyyden osaksi loppuelämääsi? Pystytkö rakastamaan? Pystytkö muuttumaan, muuttamaan? Pystytkö irroittautumaan tutusta ja turvallisesta? Pystytkö hyppäämään polulle, jonka päämäärää ei voi edes ennustaa?

Elämä on yhtä päätöksen tekoa. Sinkkuna, oman elämäni neitinä pystyn hallitsemaan monia valintoja parisuhteessa eläviä helpommin. Pystyn pitämään jokaisen langan tiukasti käsissäni, hallitsemaan kiireenkin keskellä koko paletin. Joskus pelkään päästäväni irti, toisinaan haluaisin hieman hellittää naruista. Antaa lähimmille ihmisille otteen nyörin päästä yhdessä kiskomaan kotiin päin. Toisinaan sanon haluavani irroittaa elämään suuresti vaikuttavista köysistä, jotka ovat vuosien saatossa otteeseensa kieputtaneet, tutuksi muovautuneet. Ne on suuria päätöksiä matkalla tuntemattomaan. Ehkä tulee päivä, jolloin hyppy uuteen ei enää pelota?

Olen tehnyt suuria päätöksiä, loppuelämään heijastuvia. Miettiessäni niitä päätöksiä, jotka ovat olleet vaikeimpia, totean niiden ohjanneen elämää parempaan huomiseen. Ne hetket, joissa on antanut ihmiselle luvan saapua elämään, näyttänyt tien ulos elämästäni tai hypännyt suuren loikan vieraalle maaperälle. Ilman suurimpia päätöksiä en voi kuin kuvitella kuinka haaksirikossa purjeet revittynä laivani seilaisikaan.

Siinä istuin silmäparien edessä, höpötin kuin Runeberg. Nauroin, selitin ja elin elämääni taaksepäin. Siinä hetkessä se elämä oli niin arvokas ja ihana kaikkine kommelluksineen, pettymyksineen ja mutkineen. Se elämä on antanut paljon, niin valtavasti. Jokaista hetkeä, kokemusta kannan rikkautena sydämessäni, mieleen painettuna muistona. Pimeät hetket kasvattaa, valoisat luo voimaa. Olin rehellisen ylpeä Johanna, 27 vuotta, äiti, sijaisäiti, sinkku, omillaan pärjäävä asunnon omistaja varustettuna pitkällä ja mielenkiintoisella työuralla.

Kiitin, toivotin hyvää päivänjatkoa. Työmatkalla näin yksinäisen joutsenen lentävän metsän yllä. Lauloin, nauroin ja annoin kevätauringon lämmittää poskia. Sitä säät mitä tilaat.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Vappu onnellisuuden kuplasta


Onnellisuus, se elämää ohjaava voima. Eteenpäin työntävä kipinä. Hetkessä kohdattava tunne. 

Itselle vappu on ilon juhla. Vuosiin en erityisemmin ole vappua juhlistanut, mutta heräävä luonto, lähestyvä suvi ja valoistuvat aamut luo vapun korvilla fiilistä pitkän talven jälkeen, että jumalauta tässä ollaan edelleen elossa. Ja onnellisia. 

Tänä vappuna olen saanut huomata kuinka monia tärkeitä ihmisiä olen saanut lähelleni, useammassa sukupolvessa. Olen tuntenut kuinka kaipaan takaisin kotikonnuille, suvun ja läheisten keskelle. Tuntenut, kuinka tärkeiden ystävien kanssa olen tekemisissä lähes päivittäin, kuinka kaivetaan kuopasta ylös ja vedetään pilvistä alas vuorottain toinen toisiamme.

Olen viime viikkona itkenyt monet itkut nykyiselle kodilleni, ensimmäiselle ihan omalle asunnolleni. Sen, jonka eteen olen vuodattanut monet itkut, kironnut monet perkeleet, kaatunut ja noussut jälleen. Sille kodille, joka on antanut, kasvattanut ja opettanut. Se asunto, jota remontoidessa olen näyttänyt pärjääväni, uskaltavani ja hallitsevani. Tämä asunto on nähnyt avoliiton jälkeisen elämän rallattelut, pari kadonneiden rukkasten täyttämää aamuäreää talvea, yhden keuhkokuumeromahduksen ja tämän uuden valoisan kevään. Sen kenties viimeisen keväämme.

Tänä vappuna olen saanut lapseni kikattamaan sydämensä kyllyydestä, halannut monta kertaa, saanut pusuja, hermostunutkin. Joka ainoana päivänä mietin miten onnekas olen saattaessani tyttären syksyllä alkavalle koulutielle ja kuullessani sijaispojan suusta "sä oot maailman ihanin äiti". Siitä huolimattakin, etten ostanut lapsille serpentiiniä tänäkään vappuna.

Vappu on tuonut mukanaan myös ilon työhön. Mennyt viikko oli täynnä myrkyä ja selkeämpää säätä. Tunnetiloja laidasta laitaan, kostuneita silmiä ja syvempää pohdintaa. Tuntikausia ulkona, avotulilla ja metsässä. Heräävä luonto tuo voimaa työhön, mahtava työtiimi tukee kireinäkin päivinä. Haikeudella huokaan toisinaan olevani juuri nyt siellä mihin kuulun, parempaa en toivoa saata.

Tämä vappu jääköön mieleen ikuisesti. Tänä vappuna ei ole kiire mihinkään. On vain aikaa olla. Salaa ennakoin jo ensi talven pakkasia villasukkaurakoinnilla, korjailen huushollia kuntoon ensimmäistä asuntonäyttöä varten, mietin tulevan viikon tapahtumia samalla innoissani ja kauhuissani. Juuri nyt osaan arvostaa sitä, että on vain aikaa. Voi laiskotella ja lepäillä, nukkua hyvin ja harrastaa.

Ensi viikolla tuulet yltyy, tiedän sen. Ne henkäisee kevyesti ohi, säilyttäen kaiken ennallaan tai pyöräyttää pyörremyrkyn tavoin elämän ylösalaisin. Kävi miten kävi, onnekas olen joka tapauksessa. Siitä kaikesta mitä elämässä on ja mitä sillä vielä on antaa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

"Puhu rumia ja anna kahvia" - kuinka säilyttää viherkasvit elossa?


Vuosia sitten tempaisin talvipakkaseen terassille edellisen kotini seinältä valtavan kultaköynnöksen. Se oli ruma. Kahdeksan vuotta sitten samaisessa olohuoneessa kukki komeasti viimeistä kertaa kiinanruusu punaisin kukkasin. En muista, en edes halua muistaa mitä kaikkia muita silloisen ajatusmaailmani kuvainnoimia hirvityksiä edellinen omistaja oli ruukuissa jättänyt paikoilleen.

Vuosia kului, entinen anoppikokelaani säännöllisesti toi purnukkaa jos toistakin. Ei auttanut mikään konsti, kaikki kuihtui tai mätäni aikanaan. Heitin hanskat tiskiin heti kättelyssä ja huokaisin jo saadessani viherkasvin käteeni. Tiesin mitä tuleman pitää..

Lapsuudenkodissani ikkunalaudalla eli korkeintaan kituvia marraskaktuksia tai saintpaulioita, joita lienee mahdoton kukistaa hengiltä. Olettaisin näin, koska äidilläni on totisesti viherpeukalo keskellä kämmentä. Omena ei kauas puusta pudonnut.

Muuttaessani pari vuotta sitten mietin kiinanruusun kohtaloa, mutta jättää en sitä halunnut. Se mokoma oli selvinnyt hengissä ainoana kasvina kaikki menneet vuodet. Oltiin kasvettu yhteen, sellaisella viha-suhteella ennemminkin. Kukka parka oli nähnyt saharan autiomaata muistuttavat olot paahteisella ikkunalla kenenkään huomioimatta vesipisarallakaan aikoihin, tiputellut keltaisia lehtiä säännöllisesti, mutta aina vain siinä henki pihisi. Toisinaan keväisin anoppikokelas kävi saksimassa kaiken kurjuuden aikaansaamia vuosikasvuja pois, joten pöyristelen kovasti ihmisten väitteitä kiinanruusun vaikeasta hoidosta. Tosin ei tuo jättiläiskukka ole kukkinut sen ainokaisen kertansa jälkeen.. 

Yllä olevat kuvat kertoo, että jokin on muuttunut. Aika paljonkin. Olen pelastanut kuihtuneita rönsyliljoja bioastian reunalta työpaikalta, napannut pari alkua työpaikan kukkien multien vaihdossa, vaihtanut naapurin palmuvehkan multia vohkien puolet kasvista omaan purkkiin, saanut muutamia lahjaksi, juurruttanut uusia alkuja kiinanruususta itselle ja lahjaksi, pelastanut mamman eteisestä tuhoon tuomitun kirjovehkan äitienpäiväaamun kahvitteluilla. 

Yhtään en ole ostanut. Sanotaan, että kukka pitää varastaa tai saada lahjaksi. Silloin sillä on mahdollisuus. Ehkä kasvin rahjukseni on niin lohduttomassa tilassa ollut, että uusi mahdollisuus on saanut ne pysymään hengissä. Loistosta ei taidoillani voi puhua, mutta säännöllisesti pilkottavat rönsyliljan pienet kukinnotkin on suuri ilon aihe.

Sen lisäksi, että viherkasveilla on merkittävä muutos myös asunnon huoneilmaan ja raikkauteen, ne toimii stressin lievittäjänä. Verraten halonhakkuuseen, kukkien kastelu ja nyppiminen lievittää ärtynyttä mieltä ja tyynnyttää. Hetkeksi saa heittää aivot narikkaan ja antaa vain veden lorista. Kiukuspäissään on hyvä kiskaista pari kuivunutta lehteä irti, kuin voodoo-nukkea pistelisi. Kodissani pärjää yllättäin paremmin rönsyliljat kuin kuivuudesta nauttivat kasvit, vettä kun lotrataan ja usein...

Kiinanruusumestari aikoinaan juotti kukillensa kahvipannun ylijäämät. Vedellä lantrattua vahvaa kahvia, kylmänä toki. Toisinaan täällä taloudessakin keitellään kahvia nimenomaan kukille. Lehdet suurenee, kasvu kiihtyy ja ainuttakaan putelia ravinteita en ole tarjonnut. En käy väittämään, etteikö nämä ravinteita kaipaisi, mutta kahvilla tuntuvat ainakin elossa säilyvän.

Työpaikallani on yksi huonekasvi. Juuri se, joka kuolemaan ivattiin jo ennen ruukkuun saattamista. Koko vuoden se on pöydän kulmalla värjötellyt ja kevään myötä uutta lehteä alkanut pukkaamaan. Työkaverini ihmeteltyään asiaa tokaisin kasvien elävän rumilla puheilla ja säännöllisellä kahvituksella. Kahvinkeitintä siivoava koneen takana istuva iltavuorolainen lorauttaa pannun pohjat kukalle, huokaisee päivän ärsytykset juurille ja jättää kasvin ottamaan vastaan jälleen seuraavan päivän puhinat lehdilleen.

Älä ryntää kauppaan vaan toivo lahjaa. Kukkaa lahjaksi. Ehkä niilläkin, joiden peukalo ei luonnostaan viherrä on vielä uusi mahdollisuus. Varastamisesta en mene takuuseen, sillä kahdesti sairaalasta nyysitty ja kertaalleen uimahallista napattu kultaköynnöksen alku on kuollut jokaisella kerralla ennen juurtumistaan. Ja jälleen tunnen puukon kääntyvän sydämeni pohjilla, kun ajattelen pakkaseen paleltunutta valtavaa kultaköynnöstäni takavuosilta. Ihminen muuttuu, ajatuksilta ja asenteilta. Myös kasvien hoidon osalta.