sunnuntai 31. elokuuta 2014

Ämmien touhuja


Eilinen Suomen luonnon päivä tuli vietettyä Korteniemen perinnetilalla. Päivän ohjelmassa oli maatiaisohran puinti, mutta pienestä vihjailusta tiesin varata mukaan myös ämpärillisen vauvan villavaatteita väripatoihin upotettavaksi. Miesväkeä oli paikalla niin paljon, että keskityinkin koko päivän villapatojen lämmittelyyn puintihommien sijaan. Tahraiset Ruskovillat muuttivat väriään huomattavasti paremmaksi. Värjäilystä kävi utelemassa niin moottoripyörämiehet kuin nuoret kaupunkilaispojatkin, narulla roikkuneet vauvan vaatteet saattoivat aiheuttaa hieman lässyttelyä naisväessä.. Kenties vielä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa saan tuoksuteltavaksi "lainavauvan", ken tietää mihin elämä kuljettaa. 

Mitä Korteniemen ruokapuoleen tuleekaan.. Paikalle kannattaa ilmaantua tapahtumapäivinä jo pelkän ruoan vuoksi. Edullista, perinteistä kotiruokaa. Kaalikeitto vie suorastaan kielen mennessään (vielä kun tämän saisi lihattomana niin olisi suorastaan täydellistä) eikä ruispuuro voisilmällä aamutuimaan jäänyt häpeäsijoille. Pannukahvin tuoksu hivelee aisteja, pullat ja tortut pöydässä näytti varsin houkuttelevilta.. 

Savusaunassa piipahdin, on se joka kerta yhtä hieno ja ainutlaatuinen kokemus. Vaikutuksen taitaa tehdä jokaiseen parveen kipuavaan. Eräs nuorista kaupunkilaismiehistä puheli "sitten siellä savusaunassa istutaan niinku siellä parvella sellasil kapeil penkeil ja sit sielt heitetään vettä sinne kiukaalle, mikä on niinku siellä alhaalla. Sit siel on ihan törkeen pimee. Hiukan ekstriimii meininkii!"

Seuraavaksi Korteniemen perinnetilalla tapahtuu Kulttuuriympäristöpäivänä sunnuntaina 14.9 klo 11-17. Tuolloin ohjelmassa riukuaidan tekoa, arkeologin kertomuksia kivikautisesta asuinpaikasta sekä teatteria talonväen tarinoimana. Savusauna lämpiää ja ruokaa riittää jokaiselle suulle. Tulkai mukkaa!

perjantai 29. elokuuta 2014

Nuppu-kerhoilemassa

 

Keskiviikkoisin luen ilmaisjakelulehden, viikonloppuisin vanhentuneet ympäryskuntien lehdet vanhemmilla. Kerran viikossa saatan kaupassa lööpit lukea, parempi kun ei niitäkään lukisi. Radio päällä perin harvoin ja netistä en vahingossakaan seuraa uutisia. En ole edes sosiaalisessa mediassa asioista lukemassa. Elän siis täysin tiedottomana mitä maailmassa tapahtuu.

Onneksi on aktiivinen käly, joka vinkkailee kaikki synnyinkuntani lastentapahtumat ja -kerhot. "Töiden" puolesta olen useamman kertaa käynyt kerhoissa ja perhekahviloissa esitelmöimässä, mutta ensimmäistä kertaa koskaan olin kerhoilemassa lasten kanssa. Kyseessä ei ollut mikä vain kerho vaan Nuppu-kerho!

Nuppu-kerho on Lasten Kulttuuri Nuppu ry:n ensimmäistä kertaa järjestämä rento parituntinen lapsiperheille. Tänään ohjelmassa oli vapaamuotoista rupattelua, kierrätysmatokuteista askartelua. Pojat sohlasi kuteiden kanssa, tytöt askarteli koruja, äidit höpisi joutavia. Johan siinä pysyy tyytyväisenä itse kukin.

Kannattaa tutustua Nuppu ry:n toimintaan, uskon tämän toiminnan uppoavan suurimpaan osaan lukijoistani!

torstai 28. elokuuta 2014

Kotonurkat


Neljä päivää kotonurkissa. Silkkaa elämää. 

Olen polkenut 25 km kaatosateessa kuolleen supikoiran ja sammakoiden yli, rekkojen ajovaloista sokaistuen. 

Olen uhrannut kyseisestä lenkistä puolet haaveillen tarjoilukulhollisesta ruokaa. 

Olen itkenyt onnesta ja ilosta, rakastanut elämääni juuri tällaisena. 

Olen menettänyt hermoni, kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, miettien miksi olenkaan koskaan tähän ryhtynyt. 

Olen käynyt ruokakaupassa naperoiden kanssa, puoltavilla autokärryillä, oli elämyksellistä. 

Olen kuunnellut miten koirat ulvovat omenapuun alla, kun ovat syöneet kaikki omenat, joihin yltävät. 

Olen kaivanut viimeisiä kynttilöitä kaapeista ajatuksena tuhota mokomat, koulinut lapsia palovammoilta välttymään. 

Olen tehnyt sokerittoman ja vehnättömän omenapiirakan, joka maistui lapsille ja itselle, en silti vanno olisiko se ollut kenenkään muun mielestä hyvää. 

Olen juonut teetä, litratolkulla, syksyn kunniaksi.

Olen häpäissyt mammalta saadut kellastuneet pitsilakanat epäonnistuneella pesukonevärjäyksellä ja kloriitilla, ommellen ne verhoiksi ja tyynyiksi. 

Olen todennut miten vastenmielisen upeita kyseisistä aikaansaannoksista tuli, kun niihin yhdisti koulun roskiksesta tongittua mummon kalsareiden väristä koristenauhaa.

Olen ostanut kirpputorilta liian lyhyitä farkkuja, jotka ompelin kas kas tyynynpäällisiksi. 

Olen antanut kiinanruusulleni vettä, kun totesin lattialta lakaistavien lehtien vievät enemmän aikaani kuin parin litran päivittäinen kaatelu. 

Olen hillonnut omenoita, kymmeniä ja taas kymmeniä litroja. 

Olen tehnyt maanantaina kasviskaalilaatikon, joten olen syönyt koko viikon, eihän lapset semmosia.

Olen vienyt lapsen päiväkotiin kolmena aamuna peräkkäin, kun hän sinne itse on kysellyt.

Olen käynyt neuvolassa lapsen kanssa kuulemassa hyviä uutisia, kohisevia kasvukäyriä ja kunnioittavia sanoja. 

Olen siivonnut, siivonnut, siivonnut ja siivonnut. Itseäni varten. 

Olen levittänyt hetkeksi matot kesän jäljiltä lattialla todeten, ettei ne tällä kokoonpanolla pysy minuuttiakaan suorana. 

Olen haaveillut käyväni Humppilan lasitehtaalla, kunnes totean elämäni olevan siinä tilassa, etten todellakaan lähde yhdenkään lasiesineen lähistölle kahdella lapsella varustettuna.

Olen miettinyt miten ihmeessä ihminen ehtii vielä joskus käydä töissä?

tiistai 26. elokuuta 2014

Tasapainossa


Miettii illalla, aikatauluttaa. Pohtii syitä, miettii seurauksia. Suunnittelee, valmistautuu henkisesti. Nukkuu yön hyvin, herää aamulla varhain herätyskelloon. Laittaa puurokattilan porisemaan, meikkaa ja suoristaa hiukset. Etsii itselleen siistit ja neutraalit vaatteet, huolehtii lasten vaatteet sohvalle odottelemaan. Miettii jokaisen vaatteen tavallisesta poiketen ainakin neljään kertaan. Tarkistaa, että molemmat puhelimet on varustettu riittävillä pykälillä. Valmistelee eväät, pakkaa laukut. Muistaa pakata kamerankin mukaan, tärkeitä tilanteita luvassa. 

Olen miellyttäjä. Useamman vuoden sosiaalialalla toimiminen on opettanut miten paljon arvostus, kehutkin, hymy, empatia ja syvälle silmiin porautuva katse saa aikaan. Kun on aidosti lähellä, kontaktissa. Kuuntelee ja vastaa. Miellyttää, unohtamatta todellisuutta. 

Lapset herää, keskittyy telkkariin. Onpas rauhallinen aamu. Hetki omia ajatuksia, kuluvan viikon suunnittelua ja villasukan neulontaa. Pyydän lapset syömään, valitsevat mustikat puuronsa joukkoon. Olen aikataulussa, puoli tuntia reissuun lähtöön.

Puhelin soi. Puolessa minuutissa päivän suunnitelmat vaihtuu. Ajattelen ristiriitaisesti, kaikessa puolensa. Harmittaa, peitän pettymyksen. Pohdin asioita taas sydämellä. Asioita, joita ei pitäisi ajatella sydämellä ja liialla empatialla. Tarrakorvat tivaa puhelusta, keksin heille satuja. Puran kassit, vaihdan farkut pois ja keskityn meikattuna normaaliin arkeen lasten kanssa.  

Elämä jatkuu, tasapainossa.


maanantai 25. elokuuta 2014

Leikkikää aikuiset!


Trikoot on liki puhki kuluneet koirien vetovyön aiheuttamasta hankauksesta, lenkkarit pesty jo kymmenittäin metsäpolkujen kurasta, paidat ja takit ajoilta, jolloin ruhossa oli toistakymmentäkiloa enemmän kannettavaa. Lenkkeilyni tarkoitus ei olekaan miellyttää ketään muuta kuin itseä. Itsekeskeinen sontaläjä, myönnän.

En noudata ruokavalioita. Toki päälinjat tuttuja. En ole eläissäni proteiinimössöjä käyttänyt, enkä käytä. Kananmuna, hamppuproteiini tai maitotuotteet ajaa saman asia. Paremminkin. Eilen söin palauttavana ateriana sokerittomia maissihiutaleita, omenasosetta ja tinkimaitoa. Teki mieli moista, hengissä olen edelleen.

En lenkkeile kovinkaan julkisesti. Pyrin valitsemaan metsätiet, hevosten tai peurojen tallomat polut. Valitettavan usein joudun kuitenkin tallaamaan toista kilometriä asfalttia saavuttaakseni paremmat alustat pitkään pätkään. Hiljattain olen aloittanut elämäni ensimmäisen juoksuohjelman, kunnianhimoiset matkat mielessä ensi kevääksi. Tätäkään ohjelmaa en noudata tiukkapipoisesti, joskus vain ei innosta tai yksinäistä lenkkiä ei saa järjestymään.

Se mitä lenkillä, metsien syleilyssä tai varjoisilla poluilla tapahtuu.. Se on kaikkea muuta kuin tiukkapipoista touhua, ei siedä päivänvaloa tai julkisuutta. Musiikkina soi kaikkea muuta mitä normaalisti, ajatusmaailmasta täysin poikkeavaa kuraa. Tärkeintä on rytmi, muu on yhdentekevää. Perinteinen puurtaminen jää sivuun, tavalliset askeleet valoisemmille teille. Se on  silkkaa leikkimistä. Askellusta erilaista, loikkien, nopeasti, korkeasti, kevyesti, sivuttain, takaperin, ristiin ja rastiin, yli ja ali, tanssien ja laulaenkin. Hymyillen ja iloiten, jalkoja rentouttaen. Lapseksi heittäytyen, huvitellen. Aikuistenkin pitää osata leikkiä, heittää hassutteluksi ja nauraa itselleen. Useimmiten oikeilla tavoin toteutettuna kyseinen toiminta on
hyvinkin terveyttä edistävää.


Terveyttä edistääkseni tänään pistän kesärenkaat pyörimään, poljen niin mahdottomasti, nauran ja hassuttelen, nautin hetkisen vapaudesta. Meneekö 20, 30 vai 40 kilometriä? Ken tietää vielä. Saatan eksyä Koskelle, Jokioisiin tai Somerolle. Pssst.. Kesärenkaat kuuluu tämän hetken parhaimpiin lenkkileikittely-rytmeihin. Olipas otsaa tämäkin tunnustaa.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Maan Juhat


Kyl on. Ahkerat Maan Juhat liikkeellä. On äpylit saanut ruokansa, sontaiset kädet pesty navetan vesilammikoissa, potkittu pitkin kurateitä ja testattu miten pihatossa kaikuu. Vai kaikuuko sittenkään? Loppureissusta jo väsy uhkasi iskeä, mentiin oikoa metsän kautta ja ukki kuljetti tuliterällä Rosterillaan menopelit takaisin. 

Mukava vuorokautinen Someron tienoolla vietetty. Rennon viikonlopun jälkeen reissukolmikko suuntaa kohti kotia mukanaan suuri kassillinen pyykkiä, maaseudun tuoksuista. Taatusti.

lauantai 23. elokuuta 2014

Viikonloppu Liesjärvellä


Syyskuussa, syksyisissä tunnelmissa. Yksi viikonloppu. Joukko naisia, äitejä. Luonnonläheisiä, ekohenkisiä, ajatuksissaan ja elämässään. Osa tuttuja entuudestaan, toiset vielä nimimerkkejä. Monet tutut ja tuntemattomat polut kävelemättä, ajatukset vaihtamatta, naurut vielä nauramatta, yötaivaalle katselematta. Vain yhdestä asiasta voin olla varma. Edessä on ikimuistoinen reissu. 

perjantai 22. elokuuta 2014

Suurin kiitos


Ostin lohta. Kilokaupalla. Oli halpaa. Päälle kermaa, pappajukurttia, tuorejuustoa, sipulia, suolaa ja tilliä. Äitimäisellä reseptillä tietysti, ei mitään mittasuhteita. Uuniin kasvisten kera. Lapsi sai lautaselleen ison palan kalaa. Uteli onkiko äiti itse ison kalan, oliko sillä silmätkin, osaako se uida kovaa. Valitettavasti äiti ei kalastanut itse, olisi perin mukavaa laittaa itse kalastettua kalaa. 

Lapsi söi. Pyysi lisää. Pyysi vielä toisen kerran lisää. Viimeistä lusikallistaan katseli haikeasti ja sanoi "äiti saako tätä uudestaan? Ottaisin huomenna kanssa. Tää on tosi hyvää." 

Kiitos. Se suurin kiitos.

Ukki kävi kyläilemässä ehtoommalla. Pääsin pyöräilemäänkin, lohiähkyä sulattamaan. Löysin kauniin talon (ilman lisäsiipi -77), unelmieni postilaatikon, peuroja laumoittain, hiekkateitä, laskevan auringon ja joukoittain puimureita pelloilta. Puolitoistatuntinen hujahti pinnojen raosta hetkessä.