lauantai 31. tammikuuta 2015

Yksi poissa

Viesti, joka pysäyttää. Pistää ajattelemaan miten hetkessä yksi tärkeä voikaan olla poissa. Eilen vielä kotinurkissaan, haukkumassa sisään ulko-ovella, tarkkailemassa lasten leikkejä omalla paikallaan.

Talo on hiljaa, pihassa palaa kaksi kynttilää. Puolet elämästäni olen lapsuudenkodissani kuullut vuosi vuodelta hidastuvien tassujen kynsien rapinan vasten lattiaa, tyytyväiset huokaukset makuupaikoilta. Käyn vielä viimeiset kerrat katsomassa, silittämässä pehmeää turkkia ja toivottamassa hyvää matkaa ikiunen tuolle puolen.



Lumiturpa Hilla 4.4.2002-31.1.2015

torstai 29. tammikuuta 2015

Oivallus


Ensimmäistä kertaa viikko sitten sanoin nauttivani ruoan laittamisesta. En ole asiaa ymmärtänyt, mutta näin se vain on. En ole hyvä kokki, tuskin moiseksi tulenkaan. Tavoitteeni on olla tarpeeksi hyvä itselleni ja lapsille. Tunsin tänään kuitenkin valtavaa ylpeyttä syödessäni hyvältä maistuvaa raakasuklaata, saadessani sellerismoothieen maistuvan lopputuloksesta ja kauhoessani (suuhun, ei kun) siivilään kotijuustoa yöksi valumaan. Myönnän olleeni itsestäni ylpeä.

Ihminen on tarpeeksi hyvä riittäessään itselleen. Piste.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Murha mielessä


Huomaan joka tammikuu työssäni aallon iskevän ja kaatavan ihmisiä petiin. Arvotaan oliko nyt virhe jättää influenssapiikki ottamatta tai pitäisikö ehkä ensi vuonna tankatakin vitamiineja enemmän, onko nyt tarpeeksi kiinnitetty huomiota käsihygieniaan tai kuka mokoma sen taudin onkaan tartuttanut. Höpönpöppöä.

Tiedostan sairastaneeni kerran elämässäni influenssan. Tauti tuntui luissa ja ytimissä eikä meinannut otteestaan hellittää. Tämänkään kokemuksen jälkeen en ole piikkiä valmis ottamaan vaikka kuinka ilmaiseksi tyrkytettäisiin.

Myönnän nauttivani orastavasta kurkkukivusta tai vuotavasta nenästä. Saan toteuttaa itseäni, uhmata jokaista telkkarissa pyörivää apteekkimainosta ja shoppailla lääkkeeni lähimarketista. Avainsanana omalla kohdalla taudin karkoituksessa on saada kehossa kuonat liikkeelle, pöpöt pihalle.

Vitamiineista ainoastaan D-vitamiinia syön reilulla yliannostuksella ympäri vuoden, mutta taudin kolkutellessa ovelle napsin myös reilulla yliannostuksella C-vitamiinia purkista. Vitamiinien tehosta ja annostuksista varmasti jokaisella on omat mielipiteensä, itse en ole lainkaan varma edes omasta kannastani.. Vitamiinit ostan aina luontaistuotteesta.

Hikiliikunta pistää kehon kuonat liikkeelle tehokkaasti. Hien pitää virrata ja sykkeiden olla korkealla, matkalla tai tyylillä ei ole merkitystä. Mikäli flunssa on päässyt jo yleistilaa heikentämään ei ole enää syytä vetää lenkkareita jalkaan vaan tyytyä hoitamaan pöpöä muilla konstein.

Ravinto on kaiken a ja o. Maitotuotteita on syytä välttää, niillä kun on tapana muokata otollisia kasvualustoja pöpöille. Inkivääri, selleri ja valkosipuli on monelle tuttuja aineksia tautien hoidossa. Itse mielelläni pilkon reilusti inkivääriä mukiin ja päälle kaadan kiehuvaa vettä. Valkosipulia voi pilkkoa samaan mukilliseen, mutta itse mielummin herkuttelen kynnet ruoan kera. Sellerin maku ei itseäni miellytä, mutta katoaa siedettäväksi smoothien joukkoon.

Näillä konstein flunssaa en ole sairastanut vuosikausiin. Liekö tuuria, liekö joku näistä tekijöistä ratkaiseva. Yrittää kannattaa ainakin.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Kaikki kengät hyllyssä?


Monesti sitä pysähtyy ajattelemaan millaista elämää ihmisen lopulta pitäisi elää, mistä sen onnen löytää. Katselen aamuisissa työtehtävissä kaupungin syrjäseuduilla vastaantulijoita, joiden veressä virtaa milloin mitäkin. Kulkevat vastaani kasvot tyhjinä, eletty elämä taskussa ja tulevaisuudesta ei tietoa. Todennäköisesti hekin ovat olleet elämässään onnellisia, ties vaikka olisivat edelleen.

Olisi hirveää nähdä tulevaisuuteensa. Nähdä ne kaikki kivet ja kannot, joiden rinnalla arkinen onni elon tiellä tuskin vaikuttaisi kovinkaan kummoiselta. Arjen keskellä turtuu ja huomaa jokaisen päivän menevän ohi kuin varkain, toistavan tiettyä kaavaa ja rutiinia. Pitää pysähtyä ajattelemaan mikä lopulta menneessä viikossa olikaan elämyksellistä, erilaista ja vapauttavaa.

- Rakastan taivaan eri sävyjä, nousevaa aamua. Tallustelen työaamuisin saman reitin samaan aikaan, on hienoa seurata aamujen olevan aina vain valkeampia, kevään olevan entistä lähempänä.
- Talvi yllätti. Ei peltivaurioita, apu nopeasti saatavilla ja sydämen verenkierto parani heti aamutuimaan.
- Myöhäisen illan koiralenkki metsän halki polveen ulottuvassa hangessa. Puhdistavaa, kertakaikkisesti.
- Itkin. Itken nykyään liian harvoin.
- Juoksin Varsansuolle, toteutin vuosia sitten asettamani haaveen. Kurkin autiotalojen ikkunoista, ihailin lumisia maisemia, suljin silmäni suon laitamilla. Olin hetken kuin yksin tässä maailmassa.
- Herättävää jaloille ja mielelle tallustella lenkin jälkeen jäistä tietä pitkin kotiovelle. Kylmistä kesäilloista jäänyt tapa kantaa läpi vuoden.
- Olen antanut itselleni luvan, antanut periksi kiusaukselle, vastustamattomalle tuoksulle. Olen juonut kahvia ja nauttinut jokaisesta kupillisesta. 
- Illalla sytytän tulen takkaan, istun sohvalle kutimien kera. Talo on hiljaa, olen "yksin". Tästä hetkestä nautin niin tavattoman paljon.
- Istuin iltaa nuotion äärellä ja totesin reissuseuralle, ettei tämä elämä kaksvitosena yhtään hullumpaa olekaan.

Seuraavaksi aion suunnata aamusaunaan lasten kanssa, saunoa tunnin, kenties toisenkin, vilvoitella pakkasessa, kuunnella lasten luttailuja pesuhuoneen puolella ja antaa menneen viikon virrata hikenä pois kehosta ja mielestä.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Ollaan vaan


Työssäkäyvän arki muuttaa myös viikonloput. Edellisen illan pitkäksi venähtänyt "lankojen haku" iskee kuin märkä rätti päin näköä viideltä aamulla kolmen tunnin yöunien jälkeen. On viimein aika pestä pyykkikorit tyhjiksi, imuroida pöydän alta edellisen viikonkin muruset, saunoa lasten kanssa pari tuntia heti aamusella, ulkoiluttaa kaikki neljä mukulaa, antaa hiomakoneen laulaa toiveissa saada joskus jotain valmiiksi asti, tehdä pannukakkua ja riisipuuroa pakastimen täydeltä ja lukea iltasaduksi pidemmän kaavan kautta Koiramäen tarinoita.

Kaikesta tästä välittää nyt aivan eri tavalla. Elämä ei ole enää pelkkää kauhan keikuttelua ja kuuraamista. Arjella on tarkoituksensa ja viikonloppuinakin on ilo olla vaan kotosalla.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Entä jos äiti myrkyttää lapsensa?


On taisteltava tuulimyllyjä vastaan, jos haluaa julkisesti hangoitella valtavirralle. Olen heikko, myönnän. En jaksa taistella, en puolustaa omia aatteitani. Kymmenessä vuodessa olen ihmisenä kasvanut päin puuta. Kirjaimellisesti. Päivä päivältä lähemmäksi luontoa. 

Eläköitynyt työkaverini vuosikymmenien viisaudella sanoi, että "likaiset" lapset on terveimpiä. Juuri ne lapset, joiden perheillä ei ole varaa tai kiinnostusta ostaa pesuaineita, viikon ruokalista on luettavissa paidan etumuksesta, aamupalaksi syödään viikon vanhaa jogurttia ja räkä juoksee suorinta tietä alla odottavaan monttuun.

Nykyään kaikki on puhdasta. Kodit kuurataan kemikaaleilla, päänahkaa hierotaan shampoolla jo ennen ensimmäistäkään haituvaa, pyykkikonetta valitessa törmää ties ja mihin antibakt-termeihin, päiväkodeissa lotrataan saippualla, kuraisten käsien eksyttyä taaperon suuhun soitetaan jo terveyskeskukseen myrkytyksen pelossa, äitien kahvipöydissä ylpeyden aihe on kenen tenava on syönyt eniten antibiootteja kuluneena syksynä, suuhun lapioitava ruoka on kuumennettu, käsitelty ja suomeksi sanottuna tapettu. Mistä lapsi enää saa bakteereita?

Olen altistanut (kaikkien muiden kaavan rikkomisten ohessa) lapseni jo pari vuotta tinkimaidolle, joka on mediassa paisutettu melkoiseksi myrkyksi. Missään nimessä kyseistä maitoa ei pitäisi tarjota lapsille, vanhuksille tai heikkokuntoisille. Käsittelemätöntä maitoa on juotu maassamme ties ja kuinka monia satoja vuosia. Kuinka se yhtäkkiä on pahaksi muuttunut? Itsekin olen lapsena "altistunut" tinkimaidolle, mieleenpainuvimpiin lapsuusmuistoihin onkin jäänyt hiippailut maitohuoneeseen ryystämään maitoa suoraan tankista ilman lupaa. Hengissä olen, kaiketi toistaiseksi.

Käsittelemätön maito sisältää valtavan määrän mm. maitohappobakteereita, jotka tuhoutuvat täysin maidon käsittelyssä. Homogenoimaton maito (jota löytyy kaupastakin ns. vanhanajan maitona) sopii useimmille, joiden vatsa saa siitä kaupan edullisimmasta sortista vatsanpuruja. Tilalta haetusta luomumaidosta maksan 1e/litra, kun "vanhanajan maidosta" pulittaa kaupassa yli 1,70e litralta. Lisäksi tankista tonkaan lirutetaan aimo annos bakteereja kylkiäisenä. Ei ole vaikea miettiä mihin suuntaan auton nokan suuntaan.

Ruokamyrkytyslistan hitiksi tarjoankin kotiviiliä. Tinkimaito yhdistettynä vuorokauden pöydällä seisottamiseen kuulostaa jo siltä, että olen myrkyttämässä lapseni. Eivät ole tähän päivässä myrkyttyneet ja toivon, että lapsille jää yhtä kultaiset muistot äidin tekemästä viilistä kuin itselleni jäi lapsena mamman sinisistä viilikulhoista lusikoidusta kotiviilistä.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Iholla

Kiintymysvanhempana, entisenä perhepetiläisenä ja kantoliinailijana ei ole vaikea kuvitella missä lapseni on elänyt ensimmäiset vuotensa. Iholla, lähellä äitiään. Kosketuksella, sylillä ja hellyydellä on valtava merkitys lapsen kehitykseen. Olen kuullut keskusteluja siitä kenen vauva oppii ensimmäisenä kannattelemaan iltavellipullonsa tai kenen nyytti viihtyy kauiten lattialla yksin. Miksi pienen ihmisen pitäisi olla yksin ja itsenäinen?

Muutaman vuoden iässä lapsi alkaa itsenäistyä. Sylin tarve vähenee, mutta ei poistu. Vuosi sitten pidin päivittäin sylissäni pitkiä aikoja ylivilkasta "isoa" lasta, jolta puuttui tärkeä kiintymyssuhde elämästään. Halattiin, siliteltiin ja höpsöteltiin. Pian lapsi oppi keneltä saa läheisyyttä ja rauhoittui edes pieneksi hetkeksi päivässään. Kouluikäisellä, teinilläkin pitäisi olla paikka turvallisessa kainalossa. 

Vanhempi mies viime kesänä missäs muualla kuin Korteniemessä sanoi, että ihminen on luotu nukkumaan toisen ihmisen iholla. Olen asiaa ajatellut monesti ja todennut vanhuksessa viisauden asuvan. Itsenäisyydestäkin nauttiva ihminen kaipaa toista ihmistä, läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Kaipaa toisinaan hetkeä, jolloin joku ottaisi kainaloon, silittäisi ja olisi lähellä. Kaipaa yötä, jolloin voisi nukkua lähekkäin, jättää kiskaisematta ne päälimmäiset villasukat jalkaan vällyjen väliin vetäytyessä. Olla ihminen ihmiselle, lämmöllä ja aidolla välittämisellä.

Eilen kyläilin. Itsenäisiä, kunnioitettavia, arvokkaita, päämäärätietoisia, "yksinäisiä" ihmisiä. Ihailun arvoisia, pitäisi pulloon laittaa ja korkki perästä kiinni. Kaffekupposen äärellä radiosta soi ajatuksia herättävä kipale. Ehkä vielä joskus viikkojen, kuukausien kenties vuosien kuluttua itsekin Lupaan olla.

torstai 8. tammikuuta 2015

Sitä mitä eniten kaipasin


Palasin. Puolen vuoden "lomalta". Sain olalleni kyyneliä, lämpimiä rutistuksia paluuni kunniaksi niin asiakkailta kuin työtovereiltakin. Itkin ehkä itsekin, kun ymmärsin miten olinkaan kaivannut. En ollut lainkaan käsittänyt. 

Kuin kello olisi seisahtunut kesäkuuhun. Hyvässä ja pahassa. Pahin pelkoni ei käynyt toteen, erityisiä on olemassa edelleen. Niin aikuisissa kuin lapsissakin. Sosiaalialan suurin rikkaus.

Illalla sen ymmärsin. Miten ihminen voi olla onnellinen pienistä asioista. Liikuttua siitä hetkestä, jolloin pyykkejä ripustaessa katselee takan edessä rauhassa lueskelevia lapsukaisiaan, riemuita koirien myllätessä lumihangessa samalla kun itse tekee lumityöt, nauttia klapien asettelemisesta puukantimeen juuri oikeaan järjestykseen tai iltajumpan valmistuttua kepeästi napeissa särisevästä musiikista, rupatella joutavia puhelimessa ystävän kanssa pitkä tovi ilta-askareiden lomassa, syödä ananasta ilman tunnontuskia hiilijalanjäljestä, todeta kananmunan olevan juuri täydellisessä kypsyysasteessa, valmistaessa salaattiateriaa seuraavan päivän evääksi tietäen miten paljon sen syömisestä nautintoa saakaan.

Onnellisuus on kiinni niin vähästä. Pienistä päämääristä, juhlahetkistä ja arjen iloista. Pitäisi keskittyä siihen mitä on, ei siihen mitä puuttuu.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Pieni ihme


Eilen sain syliini jotain pientä, ihanaa, ainutlaatuista. Tädin pienen murun, niin rakastettavan ja arvokkaan. Katselin pieniä käsiä, kuuntelin tuhinaa. Näin kasvojen muuttuvan punaisiksi, otsan rypistyvän, tunsin kehon jännittyvän. Kuulin komeat parkaisut, uniset mutinat ja maiskutukset. Kannoin sylissäni, heijasin, hyräilin ja lauloin. Kaiken tämän tein vaistomaisesti, vanhasta tottumuksesta, muistijälkien ohjaamana. Katsoin pientä ihmettä ja ajattelin miten onnellisten tähtien alle juuri hän, uusi yksilö, onkaan saanut syntyä.