keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Hyvis-mutsin taistelu Ninjoja vastaan


Palataan ajassa lapsuuteen, kultaiselle yhdeksänkymmentäluvulle. Meillä oli Nintendo, hurjimmissa peleissä Luigi heitti pilkullisilla munilla vihaisen näköisiä sieniä. Tai olisi heittänyt, jos pikkusisko olisi osannut tähdätä. Harmittihan se, pisti puremaan mestaripelaaja isoveljeä. Myöhempinä vuosina opin myös sietämään pettymyksiä, ei alle kouluikäinen vielä moiseen kykene.

Television tarjontaa muistellaan vieläkin. Oli Pikku Posteljoonia, Tohtori Sykeröä, Muumeja, Pikku Kakkosta.. Välillä piti peittää silmät Röllin, Hattivattien tai Mörön ilmestyttyä ruudulle. Pelottaviin pätkiin lukeutui myös mamelukkikalan pyydystäminen ja "Varokaa heikkoja jäitä"-varoitus. Aikamme hurjimpiin lukeutuvat Prätkähiiret ja Turtlesit ei juuri kolissut pikkuplikkaan.

En muista lapsena käyttäneeni väkivaltaa, huitoneeni tai potkineeni. Maailmassani ei ollut pahiksia, ei liiemmin hyviksiäkään. Satuolennot erotti tosielämän henkilöistä karvaisesta turkista tai luonnottomista korvistaan. Lopussa kaikki olivat ystäviä ja jokainen Muumilaaksossa talviuniltaan herännyt muukalainenkin sopi kuusen ympärille piirissä pyörimään.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin törmään päivittäin median luomaan uhkaan, pelkoon ja vihamielisyyteen. Pahikset ja hyvikset taistelevat kepein, nyrkein ja potkuin, vihamiehet ja muukalaiset ammutaan hiekkakukkulan takaa lumilapiolla tai kiipeilytelineen takaa hyökätään kimppuun vastustajan ollessa heikoilla. Puhutaan nelivuotiaan lausumilla ulkomaisilla sanoilla, joiden tarkoitusta tai selitystä en edes halua tietää.

Tekniikka on osana lasten arkea. Ennen ensiaskelia osataan väritellä tabletilla kuvia ja kouluun mennessä tieto-taito on varmemmissa käsissä kuin vanhemmilla. Illalla väsyneen vanhemman on helppo tarjota tenavalleen peliä, leffaa tai tablettia. Päivähoidossa ja koulussa kasvatetaan lapset tekniikan pariin. Ruututunteja kerääntyy ropisemalla, mielikuvitukselle luo pohjan pahimmillaan aineisto, jonka K-kirjaimen perässä pyörähtävä numero osoittaa enemmän kuin ikävuodet ja kehitystaso antaa myöden. On surullista, jos viikonlopun mieleenpainuvimpiin juttuihin kuuluu kanssakäyminen television tai tabletin kanssa.

Tunnen toisinaan huonoa omatuntoa kuoriessani perunoita tai ripustaessani pyykkejä. Juuri niissä hetkissä, jolloin joudun kieltäytymään lapsen ehdotuksesta yhteiseen pelihetkeen tai kirjan lukemiseen. Lapsi kuitenkin osaa käyttää mielikuvitustaan ja kuvainnollisesti seisottuaan tovin päällään olohuoneen matolla hän saa ajatuksen, idean, oivalluksen. Tovia myöhemmin katselen viimeisiä perunoita pilkkoessa, kun sisarukset tekee maaleja paistolastat mailoina ja leikkidonitsi kiekkona.

Tulevaisuus pelottaa. Lapseni on viisivuotiaina kotiseinien sisäpuolella oikeutettuja Pikku Kakkoseen kahdesti päivässä. Heillä ei ole oikeutta koskea tietokoneeseen tai kännykkään. Heille on juhlaa, jos saavat katsoa elokuvan ja syödä karkkia sohvalla. Toistaiseksi perheen päätä ei kyseenalaisteta kuin äärimmäisen harvoin, mutta vanhemmaksi varttuessa paineeni taatusti kertaantuu vuosi vuodelta. Valitettavan usein kodissamme käydään keskusteluja päivähoidosta imetyistä leikkitavoista ja termeistä.

Eivät naperot silti ummikkoja ole. Onhan heillä isovanhemmat. Heidän kodissaan saa toisinaan uppoutua toviksi ukin kultaheppupeliä seuraamaan tai mummin tabletilla touhuilemaan. Netflix tarjoaa vanhemmille pienen lepohetken kierrosten noustessa huippuunsa serkusten keskinäisissä leikeissä. Illan vilkutusten jälkeen on jälleen helppo palata kotoisaan arkeen, kun määränpäässä ei odota koukkuunsa kaappaava virtuaalimaailma.

Haluan tarjota lapsilleni palan maailmaa, jossa itse lapsuuteni elin. Maaseutua, metsää, luontoa,  raikasta ulkoilmaa etupäässä. Vanhoja pelejä, perinnetarinoita, satukirjoja. Halauksia, kainalossa pitämistä, keskustelua, opetusta. Arkipäivän elämää iloineen ja pettymyksineen. En halua, että lasteni muistoissa pyörii sosiaalisten kontaktien sijaan Ninjat tai jääkuningattaret.

Lapsella on mielikuvitus, kyky käyttää sitä, halu oppia ja kokea. Pue aikuinen itsellesi kumisaappaat, hyppää pihan suurimpaan vesilammikkoon ja mieti saatko saman ilon kasvoillesi, jos värität sohvalla istuessa tabletilla saappaat keltaiseksi ja veden siniseksi. Toivottavasti värityskuvan lapsella on punaiset posket ja iloinen ilme.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Parisuhteellista

 

Lapsi syntyy kotikyläänsä, yhden tai kahden vanhemman perheeseen. Ensimmäiset vuoden luo kiintymyksen ja luottamuksen omiin vanhempiin. Lapsuus koostuu ihmissuhteista läheisiin ihmisiin, kenties sisaruksiin, isovanhempiin, päivähoidon henkilökuntaan. Jokainen ihminen, ihmissuhde vaikuttaa kehittyvään pieneen ihmiseen. Lopulta hypätään aikuisten saappaisiin, suuriin ja koliseviin. Lapsuuden kokemusten, näkemysten ja tuntemusten pohjalta. Ihminen ei ole valmis, ei parikymppisenä, tuskin neljäkymmentä vuotta myöhemminkään. Ei koskaan.


Parisuhde. Koostuu kahdesta ihmisestä. Kahdesta eri perheeseen syntyneestä lapsesta, eri pohjalta aikuisuuteen ponnistaneesta alati muuttuvasta arvokkaasta yksilöstä. Omilla ajatuksilla, päämäärillä, unelmilla ja kiinnostuksen kohteilla. Menneet ihmissuhteet, erityisesti parisuhteet muovaa ajatusmaailmaa, päämääriä, tavoitteita. Jokainen kohtaaminen, muutamaan tuntiinkin jäävä kahden ihmisen välinen suhde vaikuttaa ihmiseen pysyvästi.

Näen parisuhteen yhtä helppona asiana kuin hernekeiton syömisen haarukalla. Joitain sattumia, yhtäläisyyksiä saattaa piikkeihin jäädä, mutta suurinosa valuu liemenä takaisin kulhon pohjalla uudelleen ja uudelleen selätettäväksi. Liemi koostuu erilaisesta ajatuksesta, haasteesta, tavoitteesta, ongelmasta. Joskus jäähtyessään, aikaa annettuna liemi sakeutuu ja haarukointi saattaa kenties onnistua. Vai onnistuuko kuitenkaan?

Viisaat sanovat parisuhteen olevan kompromisseja. Kahden eri vuosien muokkaaman tahon yhteisymmärryksessä tehtyjä päätöksiä ja ratkaisuja. Siinä yhteisymmärryksessä pahimmillaan toinen kertoo pelin säännöt, toinen nyökytellen nielee omat unelmat ja haaveet. Parhaassa tapauksessa moiskautetaan pusu poskelle ja halataan sen kunniaksi, kuinka saman putken päästä kerrankin kurkkailtiin.

Kaksi ihmistä, kaksi elämää, kaksi elämäntilannetta. Yhdistävänä tekijänä parisuhde. Kun toista väsyttää, toinen on nukkunut aamunsa myöhäiseen. Kun toisen tekee mieli herkutella, toinen rutistelee vatsamakkaroitaan. Kun toinen haluaa pussailla, toisen tekee mieli kääntää selkänsä ja toivottaa kauniita unia. En vielä lyö arkun kantta kiinni..

Unelmat ja haaveet, niitähän pitää olla. Omia, omassa päässä ajateltuja päämääriä tulevaisuuteen. Voiko homma toimia, jos toinen unelmoi elämästä vanhassa torpassa metsän keskellä lapsilauman kanssa samalla kun toinen suunnittelee asunnon vaihtoa uuteen ja viimeisteltyyn kerrostaloasuntoon, rakastaa nukkua aamulla pitkään ja nauttii hiljaisuuden kuuntelemisesta? Jos toiselle auto on parin tonnin kulkuväline, toiselle parisuhteeseen verrattava pankin kanssa solmittu rakkaustarina? Toinen on kasvissyöjä, toinen vannoutunut pihvinpurija?

Käydään treffeillä, kuvitteellisesta omien ajatusten muovaamasta toivelistasta rastitetaan toinen toisensa perään yhteen osuvia piirteitä elämässä. Muodostuu parisuhteeksi, alkuhuuma ajatellaan yhteisillä aivoilla, kompromissitkin soljuvat arjen lomassa. Kuluu vuosia, yksilöt kehittyvät, muuttuvat ja lopulta erkanevat. Ei ole väärin todeta suhteen päättyessä sanoja "me vaan kasvettiin erilleen".

Ei ole helppoa. En usko yhteenkään vuosikymmeniä kestäneeseen alati onnelliseen suhteeseen. En väitä, että parisuhteen pitäisi helppoa olla. Ei riitä pohjaksi, että molempien perheissä on lapsuudessa syöty torstaisin hernekeittoa ja pannukakkua. Heistäkin todennäköisesti toinen tykkää sinapista sopan kanssa ja toinen höystää pannukakkunsa hillon sijaan kermavaahdolla. 

Parisuhde vaatii paljon. Yksi elää ensirakkauden kanssa ikänsä, toinen avioituu monesti uskoen jälleen ikuiseen onneen, kolmas rakentaa elämänsä yksin. Jokaisella on oikeus näköiseensä elämään, mutta vannon ettei yhdenkään elämä koostu alati vaaleanpunaisista päivistä, hattaraisista hetkistä. Ei yksin, ei varsinkaan kaksin.

Psssst.. En ole pessimisti. Olen häivähdyksellä itserakkautta varustettua realisti, joka ei tule yhdenkään parisuhteen uhmatessa luopumaan virttyneestä harmaasta armeijavillapaidastaan vauvan villahousun punteilla korjatuilla hihoilla. En suostu kompromissiin.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kiireetön vanhempi


"Olipa kerran Kerttu. Yksinäinen rouva kerrostaloasunnossaan. Kiireisillä lapsilla ei ollut aikaa vanhalle äidilleen. Heillä oli kiire töihin, kiire harrastuksiin, kiire opiskelemaan, kiire elämään. Kertun kaappikello raksutti, odotti ja raksutti. Odotti jonkun saapuvan, oveen rimpauttavan, puhelimen pirahtavan. Kertulla ei ollut kiire, ei enää. Menneisyyden kiireistä muistutti lasten kuvat olohuoneen lipaston kulmalla, rivi vuosikkaita pyöreä poskisia lapsenlapsia toisella puolella. 

Tuli päivä, jolloin lapset jälleen kiirehti. Äitinsä tyhjälle asunnolle. Kiirehtivät omansa pois. Kultakorut kelpasi tyttärille, isävainaan sotamuistot pojille. Valokuvat jaettiin, vanha lipasto joutaisi trokarille myytäväksi. Jos jonkun roposen saisi, eihän kiireisellä aikaa moisen arvottoman romun myymiseen ole. 

Astui nuori nainen liikkeeseen. Ihastui, rakastui huonekalu vanhukseen. Kiireisten yksinäisten iltojen keskellä kävi ihastelemassa, kunnes lopulta tarjosi. Seuraavana päivänä kannettiin aarre kotiin. Lipaston nurkasta löytyi vanha kulunut pahvirasia, laatikosta Kokoomuksen kannatusmaksu parinkymmenen vuoden takaa. Kiireessä lienee jäänyt huomaamatta. Vanha pahvirasia kätki sisälleen kellon, vuosikymmenien takaa. Kello kävi, hitaasti, verkkaisesti, jätättäen. Ei ajassa, mutta kävi. Ei kiirehtien mihinkään. Tuo samainen kello maksaisi naiselle lipastoon sijoitetut kympit takaisin, enemmänkin. Hän ei myy, hän välittää esineestä, joka kaulassa ei tarvitse kiirehtiä."


On sanoja, jotka soi korvien välissä. Saa jokaisella kerralla ihmisen raivostumaan lähinnä itselleen. Syyllinen seisoo punaisissa nahkakengissä, jotka vedän jalkaani aamulla, riisun päiväkodin eteisessä kiskoakseni ne jälleen jalkaan riisuakseni tovin kuluttua toisen päiväkodin pukukopilla. 

Meni vuosi oppia elämään arkensa kanssa. Sitä arkea, jossa viitenä päivänä viikossa päivän ensimmäinen päämäärä on saattaa lapset päiväkotiin ja ennättää itse ajoissa työpaikalle. Korjaan. Ensimmäinen päämäärä on saavutettu, kun yhden lapaset on aseteltu oikein, toinen on huomannut laittaa kengät oikeisiin jalkoihin ja kolmas selviää autolle asti kolmen kassinsa ja eväskoppansa kanssa ainuttakaan nyssykkää unohtamatta.

Harjoittelin kuukausia, kunnes onnistuin. Vihdoin istun rauhassa päiväkodin käytävällä, järjestelen tavaroita lokeroihin, tervehdin ohi kulkevia kiireisiä ja hermostuneita vanhempia. Hymyilyttää jokaisena aamuna, ehkä nautinkin muiden sohlaamisesta. 

Kiire. Se on kadonnut. Aamuista, iltapäivistäkin. En halua sanoa sitä sanaa enää lapsilleni. Kiire on aikuisen ihmisen luomaa, päämäärätöntä koheltamista. Luo stressiä itselle ja ympärilleen, erityisesti lapsille. Herkkiin, vaistoaviin, kärpäspaperin tavoin käyttäytymismallit itseensä imeviin yksilöihin.

Meillä on aikaa. Pysähtyä kokemuksellisesti arvokkaaksi puoleksi minuutiksi katsomaan kuohuvaa patoa, kadulle kuollutta lintua tai laittaa tukka palmikolle päiväkodin eteisessä. Meillä on aikaa hymyillä toisillemme päiväkodin vessan peilistä käsiä pestessä, heittää lentosuukot. Meillä on voimaa, jaksamista rutistaa hippusen verran kovempaa ennen kuin äiti kääntää selkänsä ja vetää jälleen punaiset nahkakenkänsä jalkaan päiväkodin eteisestä ehtiäkseen töihin. 

Ja äiti ehtii. Töihinsä. Ehtii katsella nousevaa aamua, muistaa hengittää aamun raikkautta, nauttii liikennevaloissa seisomisesta hiljaisessa autossa. Muistan elää kiireettömät minuuttini, rutinoituneet joka aamuiset hetket.

Iltapäivällä suljen työpaikan oven, annan radion äänenvoimakkuuden näyttää edelleen nollaa. Nautin hetkeni, muutaman minuutin hiljaisuuden. Lataan itseni ja ajattelen, ettei lapsilla ole vieläkään kiire mihinkään. Annan heidän elää hetkessä, kiireettömässä ja kenties pysyvästi muistoihin jäävässä.

Tiedän päivän tulevan. Sen päivän, jolloin istun keinutuolissani kuin Kerttu konsanaan. Kuuntelen kaappikellon naksutusta, käen kukkumista. Lasken tunteja ja minuutteja levolle käymiseen, haikailen pienten tähtisilmien kuvia katsellen juuri näitä hetkiä elämästäni. Kiireisiä, mutta samalla niin ainutlaatuisia päiviä, kuukausia, vuosia.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Oravannahkoinako?



Törmätessäni materiaan, jonka haluaisin kotiini sijoittaa pohdin hetken tarvitsenko vai haluanko. Kerta toisensa jälkeen päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Lupasin vuoden vaihtuessa miettiä uutena ostettavan materian hankinnan entistä tarkemmin; haluanko vai tarvitsenko? Olen kuluneen kolmen kuukauden aikana ostanut neljä leipävuokaa ja biojäteastian.

Viikko toisensa jälkeen törmään marketin käytävällä kirjovehkaan. Jokaisella kerralla valitsen jo yksilöni. Jokaisella kerralla laitan 2,95e maksavan kasvin takaisin. Haluan, mutta en tarvitse. Naapurin sohvalla istuessani katselen pöydällä komeilevaa kirjovehkaa kaiholla. Päätän, että vielä jonakin päivänä...

Tulee lauantai, naapuri on poissa kotoa. Hiivin kuin varkaissa (avainta, en sorkkarautaa käyttäen) tyhjään asuntoon, kaappaan kainalooni asunnon kukat. Mukaan ryöstöretkelle valjastettu tytär kantaa kukkapurkit. Taisteltuani hampaat irvessä vehkan irti ruukustaan, sovittaessani uuteen ruukkuun on aika tanssia voitonriemuisasti. Valitettavasti joutuisin jakamaan kasvin ja sovittamaan kahteen eri ruukkuun. Valitettavasti naapurilla ei ollut kuin yksi ruukku. Onneksi omasta varastosta löytyy juuri sopivan kokoinen ruukku. 

Seuraavana päivänä naapuri ilmoittaa kukkamultien vaihtuneen yön aikana. Tovia myöhemmin kerjään kehuja pöydän ääressä pullaa mussuttavalta naapurilta siitä kuinka komea kirjovehka hyllyäni koristaakaan. Myöhemmin vien vielä naapuriin vieraillekin pullaa ja vihdoin olen päässäni saanut kasvini maksettua.

Seuraavalla kauppareissulla rullailen tarjouskasvien ohi. Vieläkään en tarvitse enkä enää edes halua.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Tunnetilataulu


Otin aikoja sitten kirpputorin ilmaisten laatikosta taulun. Se oli ruma. Niin kamala, että oli jopa kaunis. Maassa makaava patsas, hevonen ja selin seisova nainen. Aikansa vietti vessan seinällä, kunnes päätyi roskakasaan. 

Eilen maalasin taulun pohjan mustaksi. Ehkä jonakin muuna päivänä pohjasta olisi tullut keltainen tai punainen. Eilen illalla siitä tuli musta. Se oli sen hetken tunnetila. 

Tänään läästin pintaan liimaseoksen. Valitettavasti tulos ei ole pysyvä, mutta kuva kertoo jälleen palan tuntemuksistani päivääni, hetkiäni, tuntejani kohtaan. Ehkä illalla jatkan, kenties ensi viikolla vasta. Jatkan kun siltä tuntuu, seuraavan osan, seuraavan tunteen. Kenties se on harmaata, kenties riemukkaan oranssia. Aika näyttää, päivät kertoo. Se on tulevaisuutta.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Tauti talosta



Viikko pois töistä. Tautia toisen perään. Juuri kun luulee päässeensä yli niin jonkun maha pyörähtää ympäri. 

Kevät. Sen tuntee nahoissaan puistellessaan petivaatteita parvekkeella. Linnut laulaa ja aurinko paistaa. Ei voi enää erehtyä. Pistää hymyilemään, kunnes vatsassa jälleen kouraisee. 

Kaivan kaapista liinavaatteet. Eriparisia sattumia. Kotimaisien valmistajien vuosikymmenien tuloksia. Tykkään niistä mahdottomasti, pehmeitä ja kuluneita. 

Siivoan legot pöydältä laatikoihin. Mikä onni olikaan, etten lopulta myynytkään vanhaa keittiön pöytää. Sydämessäni tunsin tarjouksen saadessa, ettei ole aika luopua. Se sai jäädä, löysi paikkansa ja tarkoituksensa. 

Istahdan hetkeksi ikkunan ääreen, kuulostelen vatsan kurinaa. Katselen ikkunasta, vilkaisen ympärilleni. Istun kodin kauneimmassa huoneessa. Valoisimmassa, kirkkaimmassa, värikkäimmässä. Kaikki on järjestyksessä, mutta samalla niin sekaista. Kiskaisen kaihtimet ylös ja päästän auringon tervehtimään kamarin jokaista nurkkaa.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Ei ole helppo olla onnellinen


Jokainen on oman onnensa seppä. Sehän tiedetään jo vuosikymmenien takaa. Itse muistan nuo sanat jo lapsuudestani. 

Tietämättäänkin ihminen pyrkii kohti onnellisuutta. Pienissä paloissa. Puhdistavan onnen tunteen voi saavuttaa pienessä hetkessä; levyllisestä suklaata sohvan nurkassa, suudelmasta tuntemattoman kanssa festareilla, ahdistuksen huudosta metsänlaidassa pimeään yöhön, hikeä roiskuvasta jalat alta vetävästä juoksulenkistä, pankkitilille ropisevista euroista lukuisien ylityötuntien jälkeen väsymyksen partaalla. Valitettavasti joku hakee omaa onneaan myös toisten ihmisten syyttelystä, arvostelusta ja hallitsemisesta.

Lyhyet onnen pilkahdukset tuskin kantaa hedelmää pidemmälle jatkuvaan tunnetilaan. Pikainen festariromanssi aiheuttaa lopulta paljon kyyneliä, suklaalevyllisen huomaa vyötäisillään ennätysajassa, ahdistus ei katoa päästä puille huutamalla. 

On pysähdyttävä, mentävä itseensä. Mietittävä mistä onni koostuu, mitä pitää sisällään. Pohdittava omia tapoja, jotka saa illalla nukkumaan mennessä hymyn huulille ja aamulla silmät aukeamaan kirkkaana. 

Maailmassa ei saa mitään ilmaiseksi, kateuskin on ansaittava. Ei auta kadehtia tuttavan hoikkuutta, jos toinen on vuodattanut onnensa eteen kymmeniä litroja hikeä. Ei kadehtia sukulaisen ökyautoja, joiden ansiosta yöt nukutaan huonosti veloissa kierien. Tuskin kannattaa pahoin ajatella erityislapsen äidistäkään, joka työttömänä vie lapsensa päivähoitoon vain ajatellen lapsensa parasta.

Maailmassa on yhtä monta elämäntilannetta kuin ihmistäkin. En tee tänään niitä valintoja, joita teen ehkä vuosien päästä. Elän elämääni tässä hetkessä. En kadehdi heitä, jotka voivat työpäivän jälkeen heittäytyä päivänokosille sohvalle, heittäytyä juhlimaan, kun puhelin sattuu pirahtamaan. En katsele haikeudella onnelliselta vaikuttavaa ehjää perhettä, en halua oppikirjalapsia kotiini. En kaipaa lahjuksia, kuuta taivaalta tai maallista mammonaa.

Olen onnellinen, tasapainossa. Kohti onnea taivaltaessa on vuodatettu lukuisia kyyneliä, valvottu monia öitä epätoivossa. Kaiken työn olen itse tehnyt, ystävien ja lähteisten tuella ja kannustuksella. Arvostukseen ja välittämiseen ei tarvita edes sanoja, itselleni riittää hymy kaupassa puolitutulta tai vuosia hiljaisuudessa olleen tuttavuuden laittama viesti.

En osaa olla katkera, en mustasukkainen tai häijy. En saavuta moisella käytöksellä mitään. Haluan ajatella hyvää, antaa tilaa ja aikaa asioiden järjestymiselle, kohdata ihmisen yksilönä. Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää ja kaunista. Yksi tärkeistä ajatuksista, jonka haluan myös lasteni pääkoppaan istuttaa.

Joka ilta vetäessäni resuisen yöpaidan päälle, villapöksyt jalkaan ja parit villasukat varpaita lämmittämään, katson peiliin ja hymyilen. Se olen minä, tässä ja tänään. Omana itsenäni, onnellisena ja elämältä paljon saaneena. Hymy kantaa läpi raskaiden päivien, viikkojen ja kuukausien. Kantaa seuraavaan aamuun, uusiin onnen hetkiin.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Perjantain pilkkalasagne


Vegaani ja gluteeniton lasagne

2 sipulia
1 paprika
3 valkosipulinkynttä
1 mieto chilipalko
3 porkkanaa karkeana raasteena

Pyöräytä pannulla tovi voissa/öljyssä.

Lisää
500 g tomaattimurskaa
200 g soijajugua
1 dl vettä
1 dl punaisia linssejä huuhdottuna
1 tölkki papuja
oreganoa, basilikaa, suolaa, mustapippuria maun mukaan

Anna maustua tovi miedolla lämmöllä, tarkista maku.
Lado kerroksittain voideltuun uunivuokaan kesäkurpitsaviipaleiden kanssa. 
Ripottele pinnalle seesaminsiemeniä.
Paista 175 asteisessa uunissa noin tunnin ajan. 

Syö. Paljon. Maha täyteen. Kroppa kiittää, mieli piristyy.

Vieläkö joku sanoo, että kasvisruoan laittaminen on vaikeaa ja monimutkaista?