sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Tarvitsenko?


Vietin illan naapurikunnan baarissa. Epäilin seinien kaatuvan niskaan jo puolen tunnin jälkeen, mutta ylitin itseni. Jopa nautin olostani hetkittäin, kiitos mahtavien työkavereiden ja hyvän musiikin. Olin pukeutunut kulahtaneisiin farkkuihin ja korottomiin kenkiin, mutta ajoittain tunsin olevani kuin lihatiskillä päivän tarjouksessa. Yöllä istahtaessani autoon huokaisin helpotuksesta, ettei moisessa paikassa tarvitse elämästään moniakaan iltoja viettää.

Alkoi elämä uudestaan, aurinko nousi aamusella. Lasten palattua kotiin laitoin pannukakun ja päivän ruoan uuniin, siirryin lapioimaan kukkapenkkiä ympäri. Juuri sitä kukkapenkkiä, jonka kääntämiseen kuulemani mukaan tarvitaan kaivuria. Lapioidessani ajattelin edellistä iltaa, väestön pakottavaa tarvetta hankkia itselleen kumppania, ihmisten voivotteluja yksin tallaavaa kohtaan. Kolmannella yrityksellä sain kottikärryjen kokoisen juuripaakun kyytiin, myönnän karjaisseeni yhden perkeleen saadakseni lisää voimaa nostoon. Toisen perkeleen karjaisin lykätessäni kottikärryjä metsään ja tuuletin kipatessani saavutukseni määränpäähän. 

Hiljaisuus saapui taloon. Suoritin iltapuhteet; lämmitin tuvan, hoidin tiskit ja pyykit, juoksutin koirat, kannoin puut, lakaisin raput ja ihailin päivän möyhimisiä otsalampun valossa. Vartin ennen uinumista istuin nitisevällä tuolilla ja neuloin tovin villapaitaa. Mieleen juolahti kurkata onko joku kaivannut tavoittamattomissa ollutta ihmistä. Tuskinpa, mutta jos kuitenkin kurkkaan. Etsii, etsii eikä suo löytyvän. Työpuhelimesta koitin tavoittaa itseäni, vastauksena "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt...". En ehtinyt kuunnella loppuun, kun jo kaivoin hiljattain pyykkikoneesta nostamani takin taskusta perinnepuhelimeni. Suusta pääsi vielä yksi perkele. 

En ole kaivannut kanssaeläjää. Ympärillä oppineemmat väittävät, ettei saisi olla vahva ja itsenäinen, periksiantamaton ja sisukas. Ensimmäistä kertaa tuli ajatus kanssaeläjän tarpeellisuudesta, olisihan se ollut tavattoman kätevää pyytää joku ottamaan pannukakku puolestani uunista. Selvisin ilmankin, ihan vain ottamalla saappaat pois jalasta ja riisumalla hanskat.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Sisarusrakkautta


Sisko: Kattos ny misä mää kävin! Siinä se o, täydellinen talo! Aivan mahtava, aivan täydelline! Täydellisellä paikallaki! 
Veli: *puhahdus*
Sisko: Ton mää ostan, kymmene vuoden päästä, sit ku lapset on teinejä ja mulla on aikaa´toteuttaa unelmiani. Sit mää istun tuvan akkunan vieres ja ryystän aamukahvetta joutsenten joelle paluuta katellen.
Veli: Kymmene vuoden päästä sun unelmastas ei oo jäljellä ku kivijalka. Se o lahonnu paikkaas.

Määki sua, velikulta!

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Palaset kohdillaan

 


Talo tyhjenee. Puolenvuotta jatkunut päämäärättömyys ja epätietoisuus saa vihdoin päätöksensä. Jokaisella pakettiautollisella pala menneisyyttä lähtee talosta. Pakkaan liinavaatteita, jaan astioita, tyrkytän kaikki vihaamani huonekalut mukaan. Illalla on tyhjää, suuressa olohuoneessa pieni vihreä senkki, päällään ylisuuri televisio. Sohva tyhjyyden keskellä on kuin nukkekodista varastettu, hernearkku kuin taivaasta tippunut. Istun sohvalle ja mietin miltä tuntuu, iskeekö paniikki kuten ovat sanoneet. Hymyilyttää, vaikka en vieläkään tiedä missä kotini on.

Mitä jäi jäljelle. Lasten sängyt, liinavaatekaappi, senkki, arkku, isomamman ruokailuryhmä, tuoleja, muutama naulakko. Tyhjyys tuntuu mukavalta. Hiljalleen rakennan, kun sopiva osuu kohdalle. En kiirehdi, haluan materian tuntuvan sydämessä asti. Kierrän kirpputoreja, annan itselleni luvan ihastua järjettömiin ratkaisuihin. En tarvitse kenenkään lupaa tai suostumusta, elän itselleni. En kaipaa kompromisseja.

Luulin, ettei suru ja itku enää tule. Luulin haudanneeni menneen ja suunnanneeni tulevaan. Tulee ilta, jolloin voin tehdä mitä vain. Mennä mihin vain. Olla koko yön maailmalla tai kutsua ystäviä kotiini. Töiden jälkeen suuntaan ruokakauppaan ja ajan kotiin, laitan viestin etten tulekaan tänään iltakahveille. Matkalla itken, tunnen suurta kaipausta pieniä ihmisiäni kohtaan. Itken sille hetkelle, jota olen kaivannut niin kauan. Yksinäisyydelle.

Tartun imuriin, siivoan koko illan. Kuljen koirien kanssa metsässä ja nautin hiljaisuudesta. En avaa televisiota tai kuuntele radiota. Nukahdan onnellisena ja väsyneenä. Aamulla herään, juon lasillisen vettä ja suuntaan tunnin lenkille. Ymmärrän, että pienen itkun tirauksen ja kaipuun jälkeen homma on enemmän kuin mallillaan.

Psst.. Yksi autollinen vei tietokoneen. En omaa enää nettiä, blogi päivittyy harvemmin. Puhelimesta en sentään luovu, siitä antiikkisesta.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Liesjärven kansallispuisto / Kaksvetinen


Ihminen ei voi olla vihainen herätessään lukuisia kertoja yöllä jäiden rytinään ja paukkeeseen. Kerta toisensa jälkeen saa nukahtaa hymy huulille. Jo oli ihmisen hyvä olla.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kappale kauneutta


Löysin tien, pikkuisen ja syrjäisän. Niin keskellä, mutta samalla sivussa. Jalkauduin. Polku kapeni kapenemistaan, kunnes päätyi talon pihaan. Rauha oli järkkymätön, uskomaton suoritus olisi varmasti myös talviaamuinen töihin lähteminen. Uteliaisuuteni herää siitä mihin täältä on lähdetty, koska ja miksi. Tarina ei vaikuta onnelliselta. Ainoastaan metsän hiljaisuus saa kadehtimaan sitä tahoa, joka torpan aikoinaan on taakseen jättänyt.

Hyrsyläistä torppaa olen ihaillut jo vuosikaudet. Sinappiset akkunanpielet iskee täysin makuuni, torppa muutoinkin hyvin säilynyt, toistaiseksi. Tallustelen pitkin pihoja, vilkuttelen riistakameralle ja haluaisin kovasti kertoa, etten ole pahoja tekemässä. Aistin jonkun muun olevan. Pielet rapistuu vuosi vuodelta. En sitten tiedä onko kunniamaininnan saanut vanha pariskunta kykenemättömiä huolehtimaan nurkista vai onko meillä melko eriävä näkemys vanhojen rakennusten arvostuksesta ja säilyttämisestä.

Turkoosi ihanuus vie sydämeni. Niin tavattoman kaunis, suuren talon tuntua pienessä koossa. Kissanluukkuihin astuessa mietin löydänkö itseni maasta makaamasta, jos tarraan otteeni pielilautoihin. Koskaan en ole nähnyt liikettä, tulee surullinen olo siitä miten kaunokainen on unohdettu omilleen. Nariseva, suorastaan kiljuva pumppu kaivolla sylkee vanhasta tottumuksesta vettä. Vesi virtaa vielä, kenties tuvankin vielä joskus valtaa lämpö ja elämä. 

Mitä yhteistä näillä kolmella unohdetulla oli? Jokaisen niiden pihaan Pappadiippa jätti jälkensä. Jokaisen pihan kohdalla toivon omistajan näkevän jäljet. Josko laittaisi ajattelemaan, kuinka joku vielä kaikkien menetettyjen vuosienkin jälkeen on kiinnostunut juuri minun talostani. Jään odottamaan lampun syttymistä.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Kaksin


Pieni tauko tekee hyvää kaikille. Yksi viikonloppu kuukaudesta. Aikaa kahdestaan tyttären kanssa, erilaista olemista ja elämistä. Herättelee ja havahduttaa, hiljentää. Sunnuntai menee jo kaipauksen puolelle. 

Eilen poikkeiltiin mummin ja ukin kanssa metsälle, seurusteltiin sukulaisten kanssa, juoksin kymppini myrskyssä lapsuuden maisemissa ja illalla pistäydyin kaverin kanssa yhdelle (teelle) samoille kulmille missä lorvittiin kymmenen vuotta sitten. Nyt jaksaa taas suunnata uuteen viikkoon.

Kuvissa näkyvä pre-school kokoinen Kinderpack kantoreppu kaipaisi uutta aktiivista kotia. Henkilökohtainen ohjaus kantamiseen sisältyy hintaan.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Miksi Pappadiippa miksi?

Ihana talo maalla-blogin Jaana tarjosi haastetta elämääni. Olkaattes hyvä.


1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?

Blogi on aina ollut tapani purkaa itseäni. Lapsen kanssa kotona ollessa sosiaaliset kontaktit aikuisiin ihmisiin, keskustelut rauhassa teekupposen äärellä ystävän kanssa oli kovin vähäisiä. Mietin paljon asioita, menneitä ja tulevaa, omaa elämää ja yhteisöä. Ajatukseni poikkeaa usein perinteisistä malleista. Hyvin harvojen ihmisten seurassa tunnen yhteenkuuluvuutta ja arvostusta puolin jos toisinkin elämän valintoja kohtaan. Blogini perustuu hyvin vahvasti tunteisiin, ajatuksiin, mielikuviin. Bloggaamistani voi hyvin verrata päiväkirjan kirjoittamiseen.

 2. Onko mielestäsi parempi, jos blogissa keskitytään ainoastaan yhteen aihealueeseen, esim. sisustus, vai onko mielenkiintoisempaa lukea ns. sillisalaattiblogia, jossa on juttua vähän sieltä sun täältä?

Pappadiippa menee täysin sillisalaatti-kategoriaan. Kirjoitan arjesta, elämästäni. Asioista, jotka milloinkin on ajankohtaisia, itselle tärkeitä ja ajatuksia herättäviä. Useimmat seuraamani blogit on hyvin saman tyyppisiä kuin omani.

3. Miten suhtaudut blogimainontaan ja yhteistyöpostauksiin?

Omassa blogissani ei ole eikä tule olemaan yhteistyötä. Blogini on tapa purkaa itseä, ei ansaita tai mainostaa mitään tai ketään. Saatan kirjoittaa tapahtumista tai paikoista, mutta vain ja ainoastaan itseni vuoksi. Valitettavan usein omasta blogilistastani karsiutuu vähitellen ne blogit pois, joissa yhteistyötä esiintyy.

Osittain mainosvastaisuus pohjautuu varmasti myös omaan arvomaailmaan. Todella harvoin ostan mitään uutena, tällöinkin pitkän harkinnan ja vertailun tuloksena. Kangistun helposti vanhoihin kaavoihin ja hyväksi todettuihin tuotteisiin eikä halua kokeilla uusia juurikaan ole, jonka vuoksi omalla kohdallani koen mainonnan täysin turhaksi.



4. Luetko mieluimmin blogeja, joissa tekstit ovat mielenkiintoisia, mutta melko pitkiä ja joissa kuvilla ei ole niin suurta painoa, vai sellaisia, joissa pääpaino on kuvilla?

Jos valinta pitää tehdä niin kallistun kyllä tekstin puoleen. Pidän siitä, että bloggaaja avaa elämäänsä, näyttää kokonaisuuden, kirjoittaa tuntemuksista ja aistimuksista, ei kätkeydy ruusuisten kuvien taakse. Uskon, että myös ikuiselta onnelta vaikuttavien bloggaajien elämään mahtuu reikiä sukan pohjassa, kyyneliä työmatkalla, stressaavia keskiviikkoja ja illalla kotona odottelevia tiskivuoria.

5. Miten tärkeää blogin kirjoittaminen sinulle on ja mitä koet siitä saavasi?


Uskon, että blogini säilyy hengissä vielä pitkään. En stressaa kirjoittamisella, en mieti kävijämääriä tai muiden odotuksia. Pidän toki haasteista ja toiveista, Pappadiipassa saa aina ilmaista oman mielipiteensä ja näkemyksensä. Ihmisenä olen empaattinen, kiltti ja toisia arvostava. Useimmiten liiankin kiltti enkä saa sanottua mitä todellisuudessa asioista ajattelen. Blogini on tapa tuoda itseni esiin, purkaa ajatukset ja tunteet tavalla, joka toivottavasti ei ketään loukkaa. Itselleni ei ole tärkeää onko seuraajia kymmenen vai sata päivässä tai mitä muut kirjoituksistani ajattelee. 

6. Kirjoitatko avoimesti, omalla nimellä blogiasi, vai tietävätkö siitä vain harvat ja valitut?


Blogissani näkyy etunimeni sekä sukunimen ensimmäinen kirjain. Sukunimeni on melko harvinainen, joten sen haluan pitää salassa. Sosiaalialalla työskennellessä haluaa myös jättää paperille joitakin kysymysmerkkejä enkä tule julkaisemaan kasvokuvia verkossa. Blogiini on kuitenkin tervetulleita niin tutut kuin tuntemattomatkin ja usein kuulenkin blogini löytyneen mitä ihmeellisimpien reittien tai ihmisten takaa.

7. Minkä neuvon/neuvoja haluaisit antaa aloittelevalle bloggaajalle?

Kirjoita avoimesti, mutta samalla paljastamatta liikaa itsestäsi ja elämästäsi. Käytä luovuutta, tunteita ja sydäntä. Kirjoita vain itsellesi, älä ajattele liiaksi muita.



Heitän haasteen eteenpäin synnyinseutuni tyttösille, ottakaapa koppi Elämää koivurannassa ja Marttilan tilalla

Psst.. Kuvat pari viikkoa sitten otettu Vaulammilta. Juuri tämä paikka saa nauttimaan työmatkasta erityisesti. Lintujen kevätmuuttoa odotellessa..

torstai 5. maaliskuuta 2015

Elämän ristiriidat


Enpä ole aikoihin kuullut uteluita vauvakuumeesta, kas kummaa. Vastaukseni on ollut yli neljä vuotta sama, kielteinen. Olen ajatellut, että ehkä se oli tässä. Yksi onnellinen raskaus, yksi uskomattoman hieno synnytyskokemus. Ensimmäiset vuodet oli vaikeita, jälkensä jättäviä. Kuluneet neljä vuotta on kuitenkin kasvattaneet ihmisenä uskomattomasti enkä voi sanoa katuvani ainuttakaan uhrausta, jonka pienen ihmeeni vuoksi olen tehnyt. Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja nykyään jokainen nouseva aamu on entistä onnellisempi.

Olen valvonut neljä yötä sairastelevien lasten kanssa, päivät pakannut elämääni laatikoihin, pohtinut kasvimaan perustamista, perehtynyt vanhan talon mysteereihin, saanut pienen hengähdystauon lenkkarit jalassa räntäsateessa, väsyneenä jumpannut ja venytellyt tyhjentyvän olohuoneen lattialla hiljaisuudessa nauttien. Nauttinut pienistä ilon hetkistä, todellakin.

Väsymyksen, ajottaisen epätoivon keskellä avasin kaapin, jonka kuvittelin jo tyhjänneeni. Näin kasat vauvanvaatteita. Niitä, joita vuosia keräsin kirpputoreilta. Jotka suunnittelin joskus traumojeni hälvettyä pukevani toiselle vauvalleni kenties kymmenen vuoden kuluttua. Elämä on tässä, toista vauvaa ei ole, liekö koskaan tulevankaan. Nauran ajatuksilleni, kunnes löydän itseni yllättäen itkemässä pienet potkuhousut kädessäni. Tunnen jotain mitä en ole kokenut neljään vuoteen, yllättäviä ja uusia tunteita. Ehkä en enää sano "ei enää koskaan" vaan totean "katsotaan mitä vuodet tuo tullessaan".

Pelkään että ihmiset on laitettu liikkumaan, 
Kiirehdi kiirehdi ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan 
Pelkään että kaikki tähtää sokeesti vaan tulevaan, 
Mun nuolet ei lennä sinne asti 
Mä heitän leivän kerrallaan 

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luokse, 
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo 
Me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa, 
Joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt

Uskot kohtaloon tai et, se on ihan sama kunhan ajattelet, 
Tää sekunti itsensä kantakoon, se on kaiken aa ja oo 
Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta koko metsä voi kadota, 
Mut jos sä näet vaan metsän et ehkä huomaa puuta hienointa

Haloo Helsinki - Vihaan kyllästynyt

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Vuoden vihatuimmat


Vatsatauti ja villapyykki. Juuri nyt en keksi mitään pahempaa. Kurjuuden maksimoimiseksi hoidan molemmat samana päivänä. Katsotaan jos huomisessa odottaisi puhtaat pyykit ja terve lapsi. Toivoa on, ainakin toisesta.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Entä jos..


.. otsalamppu tuo katuvaloja enemmän iloa elämään?


.. valitsee mielummin yön makuupussissa kuin hotellissa?


.. nauttii äärettömästi tulen katselusta?


.. koliseva tuvan ovi tuo mieleen lämpöisiä ajatuksia lapsuudesta?


.. ruma onkin kaunista?


.. epätäydellinen on täydellistä?


.. onni on pienistä asioista kiinni?


.. aamupuuro maistuu paremmalta puuliedellä kuin induktiolla keitettynä?


.. ikäiseni viettää perjantaita punaviinin, mämmin, kutimien ja ystävän seurassa?


.. tuntee suurta lämpöä nähdessään villavauvan konttailevan pitkin tuvan permantoa?


.. ei suostu muottiin tai perinteiseen ajatusmalliin?


.. luottaa luonnon hoitavan ihmistä?


.. virtaava vesi kiehtoo vielä aikuisenakin?


.. antaa lasten käpälöidä taikinakulhoa samoilla sormilla, joilla hetkeä aiemmin revittiin koivuklapeista tuohta?


.. vähemmän onkin enemmän?


.. maailma antaa enemmän kuin ottaa?


.. ihminen on luotu tekemään työtä?



.. kupillinen karviaismehua tai pannukahvia kera pakastimen viimeisistä vadelmista tehdyn piirakan saa hymyn jokaisen pöydässä istujan huulille?