torstai 30. kesäkuuta 2016

Yksinkertaista


Kävellä hymy huulilla pitkin toria kassillinen persiljaa kädessä pisaroiden rapistessa sateenvarjoa vasten. 

Jutella ja tuhista takapihalla iltaisin vierailevalle siilille, tarjota tunnolliselle tyypille hieman iltapalaa.

Keskustella ruokakaupassa aamuostoksilla oleville vanhuksille saavuttaen hymyn molempien kasvoille.

Istua ystävän kanssa iltapäiväkahvilla keskellä viikkoa. 

Nauttia, kun ilma virtaa läpi asunnon verhoja lepattaen.

Olla vapaa.

Olla tavoittamattomissa, yksin.

Vähentää vielä puolentoistatuhannen tavaran jälkeen asunnosta kerta toisensa jälkeen vielä yksi kassillinen kirpputorille vietävää. 

Elää materiatonta elämää.

Katsella oman käden tekemää työtä ja todeta selvinneensä jälleen.

Ripustaa onnellisen ja ylpeän lapsen taidetta ympäri asuntoa.

Viettää kesäinen päivä kehitysvammaisten, erityisten persoonien parissa.

Nähdä lasten riemastuneet ilmeet naapurista kantautuneiden kyläilyhuutojen kaikuessa korville.

Halata paljon, päästää lähelle, olla lähellä.

Seurata pienen pienten tomaattien kypsymistä.

Vähentää sosiaalisen median käyttö muutamiin minuuteihin vuorokaudessa.

Kertoa lapsille iltasatua omasta päästä.

Kysyä illalla missä äiti on tänään onnistunut, kertoa missä lapsi pärjäsi hienosti.

Haaveilla työstä mansikanpoimijana.

Puhdistaa kehoa ystävän suosittelemilla ruohosipulisilla jalkakylvyillä.

Luottaa tulevaisuuteen.

Ostaa itselle taulu, joka tuntuu niin oikealta.

"Do more of what makes you happy."

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Taistelu kemikaalikummituksia vastaan


Pieni tyttö istui laiturin päässä ja uitti jalkoja järvivedessä. Tuolla samalla paikalla on istunut parikymmentä vuotta vanhempi nainen jalkojaan uitellen. Siinä paikassa, jossa tuuli hiipii iholle, lintujen laulu soi korvissa, raitis ilma virtaa keuhkoihin, mieli piristyy ja usko parempaan huomiseen voimistuu. Siinä vanhojen lankkujen varassa elämä on hetken kevyttä ja helppoa.

"Perkele, kun mä en enää jaksa tätä!" huudan lääkärin vastaanotolla. Silmistä valuu kyyneleet, henkeä ahdistaa ja kauhkoihin sattuu. Epätietoisuutta, lääkärikäyntejä ja selittämättömiä oireita on jatkunut kuukausia.

Aina sateen jälkeen paistaa aurinko ja poutaa seuraa pilvinen päivä. On ollut hyviä päiviä, roimasti enemmän huonoja. Olen iloinnut töissä hyvin alkaneesta aamusta romahtaen totaalisesti voimakkaasti hajustetun aikuisen huoneeseen astuessa. Olen nauttinut kaupassa käymisestä hyvän ilmastoinnin alla, kunnes homeelta haiseva rouva murohyllyllä saa kasvot kalpenemaan. Olen siivonnut koko asuntoni lattiasta kattoon todeten, että ilma muuttuu raskaaksi yhtä nopeasti kuin ensimmäiset pölyhiukkaset pinnoille laskeutuu. Olen kävellyt yli sillan aamun raikkaudessa puuskuttaakseni sisätiloihin astuessa jo toiseen kerrokseen kiipeämisestä. Olen pyyhkinyt kirveleviä ja vetistäviä silmiäni, keskittänyt ajatukseni hengittämiseen kyläilyreissuilla. 

Ei ole päivää ilman ajatusta asialle. Ei rakennusta, josta en ovesta astuessa tiedostamatta tekisi johtopäätöstä huoneilman laadusta. Tämä pala elämääni seuraa mukana hautaan asti, ohjaa tulevaisuudessa jokaista siirtoani. Olen kirjaimellisesti umpikujassa.

Pelkäämiäni kemikaalikummituksia on kaikkialla. Ne nousevat lattiasta, tipahtelevat katosta, lähestyvät seinistä. Ne pesii ihmisten vaatteissa ja iholla, rakentavat pesänsä koteihin, sairaaloihin, kouluihin, päiväkoteihin ja muihin julkisiin rakennuksiin. 

Aurinkoista viikonloppua seurasi pimeä yö, tuntien valvominen. Hetket, joissa jokainen hengenveto on pinnallinen ja kevyt, sormenpäissä kihelmöi, selkää särkee. Ei ole hyvä sisällä, ei ulkonakaan. Väsyttää, mutta unesta ei voi haaveillakaan. Jälleen hiivin lääkelaatikolle, vedän keuhkoihin lääkettä, jonka ottaminen tuntuu kerta toisensa jälkeen yhtä vastenmieliseltä. 

Taistelu kemikaalikummituksia vastaan jatkuu. Tiedän olevani taistelussa häviäjä.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Stressi(töntä) juhlintaa


Maanantaina siivosin koko asunnon lattiasta kattoon hengenahdistuksissani. Pöllytin ja tamppasin, imin lääkettä ja siivosin. Minimoin kaiken mahdollisen tekstiilin, rullasin matot kaappiin, pahimman pölykasan myin, kuulin kuinka seinät humisi entisestään. Koti oli tyhjä, kolkko ja kalsea, samalla niin tavattoman helppo hengittää. Tulevat syntymäpäiväjuhlat painoi mielessä; mitä ihmiset ajattelee kodistani, askeettisesta ympäristöstäni.

Samana iltana päätin uusia keittiön valaistuksen. Tiistaina rojautin vuoden ärsyttäneen astiankuivauskaapin alas hyvä suunnitelma mielessäni. Keskiviikkona itkin illalla pieleen menneitä suunnitelmia raapien kaapin rungosta irtoilevaa maalia vannoen, että isken sille mokomalle rautakaupanmyyjälle vielä jauhot suuhun pajunvitsan syöttämisestä. Torstaina ajattelin korjata allaskaapin oven todeten, ettei siitä tule kun sutta ja sekundaa.

Ajattelin alkuviikosta, että kauneimmissa unissa torstaina keittiössä on uudet hyllyt vanhan ruman kaapin tilalla, hyvällä tuurilla jopa osa sähkötöistä olisi ennättänyt valmiiksi ja kaapinovikin olisi suoristunut vuoden roikkumisen jälkeen. Ne jäi unelmiksi.

Puolilta päivin koristelin kakun, siivosin kodin kuntoon, halailin työpaikalla lapsia ja aikuisia, tutkin elokuisia työvuorojani, haikeudella ja jännitykselläkin kilautin uuden avaimen nippuuni. Päiväkodin käytävällä pidin päivänsankariani sylissä kuin vauvaa, halasin lujaa, koska tiesin sen olevan ainut läheinen hetkemme tässä päivässä. 

Kovia kierroksia, riehumista, hajonneita leluja, huutoa. Tunnin odotus ennen vieraita, tuskainen tuntimme. Vieraiden saavuttua huokaisin helpotuksesta. Odotin ikuisuuden uunivanhuksen lämmittelemiä valmispasteijoita, keitin kahvia, kaadoin keksipaketista keksejä kuppiin, laitoin tarjolle pakastimesta kaivetut raparperipiirakat, kaivoin pillimehua mukeloille ja nostin kermakakun pöytään. Juhlapöytäni ei ole koskaan ollut yhtä onnettoman näköinen.

Ystävien lapatessa kakkua suuhun ajattelin ääneen miten stressittömästi juhlin. Juuri tänä vuonna päätin priorisoida tiskikaappiurakkani leipomisien edelle ja totesin juhlien menevän painollaan ohi vaikkei pöydässä olisikaan seitsemää omin käsin väännettyä kakkua ja känttyä. Kukin sai tarjottavaa tarpeekseen, naurua ja iloa tulvi asunto, lapset leikkivät ja väsynein nukkui sohvan nurkassa. Tuskin kukaan olisi ollut enempää onnellinen, jos pöydässä olisi ollut korvapuusteja tai kuivakakkua.

Illalla rojahdin sohvan nurkkaan. Poika oli onnellinen saamastaan Dusty-lentskarilla varustetusta kakustaan, tyttö löysi pöydästä toivomiaan valkoisia ruusuja. Illalla kysellessä lapsien mielestä oli huikean hauskaa juoda kerrankin kotona pillimehua ja syödä pasteijaa kuin kahvilassa. Olo oli kevyt, kodissa oli helppo hengittää eikä yksikään vieras kauhistellut pelkistettyä asumustani.

Ihmiset tekee juhlan, läheisyys, ilo, yhdessä oleminen. Ei heitä kiinnosta missä asunnot matot luuhastaa, kuka on valmistanut kahvipöydän tarjottavat, onko emännällä päällään farkut vai mekko, puuttuuko keittiön nurkasta osa tai pari keittiökalustuksesta. 

Meillä oli juhlat. Hyvät sellaiset. Enkä ole itserakkaudella pilattu; muidenkin mielestä kakku oli hitokseen hyvää.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Muutama pala parisuhteesta


Psykologi kirjoitteli jokin aika sitten tutkimuksestaan, jonka mukaan alle 5% aikuisista ihailee omien vanhempiensa parisuhdetta. Lapsuudessa kuitenkin luodaan vahvat näkemykset ja ajatukset myös omaan parisuhteeseen, heijastetaan omilta vanhemmilta omaksuttuja käyttäytymismalleja ja toimintatapoja tiedostaen ja tiedostamatta.

Keskustelin tyttären kanssa useana päivänä miksi parisuhteessa tapellaan, korotetaan ääntä ja näytetään vihaista naamaa. Miksi toinen lopulta lähtee ovesta kiukustuneena palatakseen myöhemmin kenties takaisin. Keskustelen tunneskaaloista, joita aikuisen kasvoilla riidan sattuessa vilahtelee, millaisia tuntemuksia lapsi hetkestä kokee. 

"Mun mielestä on tosi kiva kun sä et koskaan riitele tai pussaile kenenkään kanssa" lausahtaa lapsi erään keskustelun lomassa. Tunteiden näyttäminen kuuluu parisuhteeseen, myös lasten silmille. On soveliasta joskus halata tai pussata kumppania, toisinaan näyttää myös vihaista naamaa. Näistä tilanteista lapsi oppii ja luo pohjaa tulevaan.

Olen äiti, joka jakaa suukkoja pienilleen, sanoo jokaisena iltana rakastavansa nukkumaan mennessä ja tilanteen vaatiessa korottaa ääntänsä näyttäen vihaista naamaa. En halua näyttää tunteita, en osoita hellyyttä tai räisky vihaa kumppaniksi nimettävälle henkilölle. Käpertyisin kyllä mielellääni sohvan nurkassa lämpöiseen kainaloon ja ottaisin vastaan hiusten silitystä, mutta vasta kun lapset ovat hiipineet unimaailmaan.

Mille lapseni luovat pohjan tuleviin parisuhteisiinsa? Onko heidän tarpeellista muistaa lapsuudestaan kivikasvoin lausuttuja kehoituksia painua helvettiin? Kuuluuko heidän nähdä kyyneliä vanhempansa poskilla ovien paiskomisen jälkeen? Pitääkö heidän muistaa hymy äidin kasvoilla kumppanilta saadun halauksen jälkeen tai huutaa ruokapöydässä YÄÄÄÄÄK, kun äiti osoittaa suudelmin tunteitaan kumppaniaan kohtaan?

Osaako poikani silittää tyttöystävänsä tukkaa muistaen miten kovin itse tykkäsi siitä lapsuudessaan? Muistaako tyttäreni lausua poikaystävälleen illalla ennen nukkumaan menoa "rakastan sua" ja antaa suukon perään? Toivon äidinrakkauden riittävän luomaan heistä kykeneviä ja pärjääviä omissa parisuhteissaan. Se on kaikki mitä voin tarjota.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Suurin kipu tuntuu sydämessä


Haluan uskoa hyvään viimeiseen asti. Siihen, että asiat lopulta järjestyy parhain päin. Jokin ohjaa uskomaan ihmeeseen, pahasta unesta heräämiseen, parempaan huomiseen. Se saa jaksamaan ja luottamaan, ottamaan nousevan päivän ilolla vastaan. Kyllä kaikki järjestyy.

Lopulta tulee kymmenen tuntisten yöunien jälkeen ilta, jolloin itken väsyneenä punoittaville ja polttaville kasvoilleni suolaisia kyyneliä. Hetki, jossa päivällä tuntunut satunnainen rintakipu heijastuu jokaiseen syvään hengenvetoon. Päivään, jossa sormenpäissä on tuntopuutoksia, jotka ei ole tuntikausiin palautuneet. Tilanteeseen, jossa pään sisällä pakastimen hurina kuulostaa kuorma-autolta moottoritien tunnelissa. Suljen silmät ja näen tummalla pohjalla kirkkaita valojuovia.

Niin vaikeaa kuin se onkin. Sanoa ääneen ne muutamat sanat, myöntää tosiasiat. Nousta ylös ja jatkaa uskomista parempaan huomiseen. Siihen, että lopulta kaikki järjestyy parhain päin. 

Sanotaan, että kaikelle on tarkoituksensa. Ehkä vielä löydän sen. Tarkoituksen.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Saman sateenkaaren alla

 

Perjantaina ajoin kolmattasadatta illan kilometriä mittariin kuumeessa, väsyneenä ja nälissäni. Mietin elämääni, hektisyyttä, terveyttäkin. Prisman alennusirtokarkkien vierestä valitsin terveellisemmät naposteltavat loppumatkaksi. Koko kotimatkan olin istunut hiljaisessa autossa, ilman musiikkia tai meteliä. Sata kilometriä aiemmin olin jättänyt kyydistäni lapsen, jonka kasvot olivat odottavan iloiset sadepisaroista huolimatta. Oli hetkeni, rauhallinen matkani. Viimeisien kymmenien huristessa pysäytin auton tiensyrjään, ihailin pitkään matkalta noukitun tyttären kanssa uskomattoman kirkkaana loistavaa sateenkaarta.

Lauantaina istuin täytekakkupöydän ääreen. Jälleennäkemisen riemua, tuttuja kasvoja, tärkeitä ihmisiä. Halattiin, vaihdettiin kuulumiset, ilot ja surutkin. Soudeltiin, kalastettiin, saunottiin yömyöhälle. Väsymys painoi, rintaa puristi. Yön pimeydessä istuin yksin laiturilla lepakoiden lennellessä saunan nurkilla. Hiljaisuus hiipi pääni sisään, sai rentoutumaan. Yskin ja niiskutin hiljaiseen yöhön. Lopulta yskänpuuskien ja nukkumapaikkojen vaihteluiden jälkeen nukahdin makuupussiini syvään uneen. Onnellisena, siitä kaikesta mitä elämältä olen saanut.

Sunnuntaina ajoin jälleen satojen kilometrien reissuni. Hiljaisuudessa, tien rahinat seuranani, eilisen muistot mielessäni. Loppumatkalla avasin radion, kuuntelin uutisia. Kymmeniä kuolleita, kymmeniä haavoittuneita. Rynnäkkökivääri, joukko muita aseita, räjähtämättömiä pommeja, panttivankeja. Suljin radion, parin minuutin anti pääni sisällä.

Puolensataa ihmistä. Menetetty. Kuollut. Viattomia, kenties onnellisiakin. Elämässä omaa elämäänsä, iloitsemassa, näkemässä tuttujaan, nauttimassa elämästään omana itsenään. Peliin puuttuu yksi surullinen, iloton, onneton, vihamielinen. 

Sunnuntaina en nähnyt sateenkaarta. Sen värit oli kadonneet siniseltä taivaalta. Loppui onni, ilo ja rakkaus sadoilta, jossei tuhansiltakin ihmisiltä. Yhden ihmisen vuoksi, joka saman sateenkaaren alle oli jalanjälkensä maailmassa kävellyt.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Jos tässä onkin Koti?


Toistaviikkoa sitten kävelin pitkin vanhaa pihamaata keskellä suurien kukkapenkkien. Paikalle pyyhältänyt kiinteistönvälittäjä kyseli iloisesti mihin oli kadonnut viisitoista vuotta viime näkemästämme. Punaisessa tuvassa haistelin vanhanpojan nortilta tuoksahtavia pinkopahveja, ihailin puuovia, nurkkakomeroita, natisevia lattioita, sinisiä vintin rappuja, vintillä roikkuneita fiftarihamosia. Nostin pihakaivosta vettä, avasin navetanvintin vihreäksi maalatut ovet, näin mielessäni lampaat vehreällä laitumella, kanat tallustamassa rapun reunamilla. Lopulta astuin pihasaunan nitisevästä ovesta ulos ja huokaisin.

Se oli juuri sitä mitä olen etsinyt. Jotain niin alkuperäistä, pilaamatonta. Suoranainen helmi multakasassa. Talo, joka oli pysähtynyt menneisiin vuosikymmeniin. Sellainen, josta olen unelmoinut. Kauan.

Mietin esiteltyjä tiluksia päivien ajan. Jokaisena tuntina edes hippusen verran. Niiden tunteita herättäneiden päivien keskellä itkin onnen kyyneliä lapsen kevätjuhlassa, kävin tutustumassa toisen kanssa tulevaan esikouluun. Sunnuntaina siivosin kotia lähes kellon ympäri ja maanantaina huokaisin illan hiljaisuudessa sohvan nurkassa päässäni ajatus siitä, että tässä pihassa, näiden seinien sisäpuolella on tulevaisuuteni. Ehkä olen viimein valmis iskemään vanhan hattuhyllyn olohuoneen seinään välittämättä reikien aiheuttamasta mahdollisesti myyntiarvon laskusta, ehkä tulevaisuuden säästöistäni upotan osan keittiöremonttiin, ehkä saatan kaksi ekaluokkalaista pellon toisella puolella olevaan kouluun lähivuosina, ehkä tuleva kesä ei olekaan viimeiseni asunnossani. Laitoin välittäjälle tekstiviestin, jossa toivotin onnea unelmataloni myyntiin.

Menneiden viikkojen aikana olen hoitanut vesirokkoista lasta, syönyt lapsivapaalla rasvassa tirisevää pihviä ja berliininmunkkia vailla huolia vatsamakkaroista, juossut ensimmäisiä lenkkejä pariin kuukauteen, ravannut palavereissa, käynyt lääkäreissä ja ollut joitakin päiviä töissä sairastuakseni jälleen seuraavaan tautipahaseen.

Nyt, tulevinakin vuosina elämäni on purkillinen Hanna-tädin pikkuleipiä mikron päällä, vatupasseja ja pehmoleluja sulassa sovussa eteisen permannolla, aamuisin silmät ristissä raput astelevaa ilahduttavia Kalevalan vuosilautasia, pienten taimien tuomaa iloa takapihalla, likaisia tiskejä keittiön pöydillä, tuohikoppaan pakattuja eväslaatikoita, pyykkikasoja vintin rappusilla, kesken leikin nuupahtaneita robotteja, päivästruktuureita ja liikennevaloja, hyttysenpistojen voitelua, lapsuusmuistojen trolleja, legopalikoita jalkapohjissa, parvekkeella kuivattuja pyykkejä, takapihalta aukeavaa maalaismaisemaa, vanhoja satukirjoja, kesäisiä kekkereitä, pellavan karheita yöunia, juoksijan varpaita vasten räsymattoa, purtuja leivän kulmia keiton jäähtymistä odotellessa ja paljon muuta ihmeellistä.

Elämäni ja unelmani on tässä. Näiden seinien sisällä. Asunnossa, josta ei projektit ja remontti kesken lopu. Oven takana, jossa riittää yksin seiniä pystyssä pitävälle äiti-ihmiselle haastetta myös tuleviin vuosiin. En toivo lapsilleni muuttoa, uutta kotia, muuttuvaa arkea, entisestään stressaantuneempaa äitiä.

Oikeasti en tarvitse roikkuvia räystäitä, kaivettavia salaojia, tiivistettäviä ikkunoita, hiottavia lattioita, vuotavia kattoja, hiirenpyydyksiä, kukkapenkkien hoitoa, veden kantamista kaivosta, ulkohuussissa ramppaamista, maalista rapisevaa navetan seinää puhumattakaan lampaista ja kanoista. Ehkä haluaisin ne, mutta en tarvitse. En ainakaan tällä vuosikymmenellä, tuskin seuraavallakaan.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Lapsenvahti se on, joka sohvia siirtelee


Olen nauttinut elämästäni, jossa saan sijoittaa roposeni juuri itsestä oikealta tuntuviin huonekaluihin kysymättä kenenkään mielipidettä asiaan, sijoitella ne asunnossani juuri niille paikoille kun mieleeni pälkähtää. Omaan luvan sijoitella pitkin asuntoni seiniä roskakasasta tongittuja lintujen kuvia ja herätellä henkiin biojäteastialta noukittuja huonekasveja. 

On ihmisiä, jotka nauravat kodilleni. Pidän siitä, hyväntuulisista ihmisistä. Sanoista, ettei tässä huushollissa ole mitään järkeä. Ei olekaan, ei pidä ollakaan. Oma koti tuntuu hyvältä, hiukan rakastettavaltakin.

Siirsin television toiselle seinälle vaikka kuvittelin, että olohuoneen järjestystä ei voisi muuttaa. Seuraavana päivänä lapsenvahti marssii olohuoneeseen, siirtää sohvan, vaihtaa nojatuolin paikkaa, siirtää pöydänkin pois. Illalla kotiutuessa myönsin tappioni, tykkäsin olohuoneestani enemmän kuin ennen.

Asunnon vaiettua kellahdin sohvalle kesäflunssan aiheuttaman horroksen rajamailla. Samainen lapsenvahti naputteli kuukausia rempallaan olleet johdot siististi paikalleen ja kaikki näytti minimalistin silmään kerrankin riittävän siistiltä. Siinä hetkessä ei haitannut edes huoneen reunamilla vuoroaan odottavat pesuhuoneen peili ja vessan viimeiset listat. Hetken kaikki oli valmista.

Lapsenvahdin sujahdettua ovesta laskevan auringon paisteeseen, tartuin kameraan ja ikuistin kuviini ainutlaatuisen hetken. Siinä hetkessä kotini sisustukseen oli puuttunut mies ja lopputulos oli enemmän kuin hyvä.