tiistai 30. syyskuuta 2014

Onnea on


Tilannehan oli se, että raahasin yhden kurkku suorana karjuvan lapsen autoon, nostin toisen perästä takapenkille. Toivotin hyvät yöt ja lähdin ajamaan kohti unien maita, kotinurkkia. Muutaman sadan metrin päästä takapenkki jo hiljeni. Sopimuksena on, ettei unitoivotusten jälkeen enää puhuta. Toinen kuiskasi hiljaa saako sanoa yhden jutun. Näytti ikkunasta ulos ja sanoi "äiti katso, kun toi taivas on nyt niin ihanan kaunis".

Pysähdyttiin, oltiin ihan vain hiljaa ja ihailtiin. Rauha laskeutui, auringon laskiessa, hämärän saapuessa.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Harvinaista hiljaisuutta


Kun kävelee metsissä, pitkin peltoja. Kuulee myrskyn humisevan korvissa, kelojen narinan hämärtyvässä illassa. Huomaa peuralauman loikkivan notkoihin torpan nurkalta, palokärjen pyrähtävän lentoon pihakoivusta. Laittaa tulen takkaan, saunoo yömyöhällä yksin pimeässä kellarissa. Kuulee ympärillään ikkunan raosta heräilevien kärpästen yltyvän surinan, hirsien paukkumisen lämmön noustessa. Neuloo tuntikausia, lopulta kömpii paksu villapaita päällä vällyjen väliin. Unta ei tarvitse hakea. 

Herää aamulla, on nukkunut onnensa ohi. Päivä on jo pitkällä, kello kahdeksassa. En ole aikoihin nukkunut yhtä hyvin. Puuhella valmistaa aamupuuron. Istun pöydän vieressä ja mietin miten tätä pääni onkaan kaivannut. Täydellistä yksinäisyyttä. En osaa istua, tartun puikkoihin, kannan puita sisään, hiukan siivoan.. Teen silti parhaani rentoutuakseni. 

Seuraava yö menee lapsen kanssa mökkeillen. Yöunet hukkuu jo ennen kolmea, ylös noustaan ennen kuin kello lyö viisi. Saan menetetyn aamuni takaisin. Näen auringon nousevan, lampsuttelen pitkin maita pikkuplikka kantorepussa. Myyräillään pitkin nurkkia, haistellaan aamua, haaveillaan kanoista ja lampaista. Aamu-ulkoilun päätteeksi äitinsä tytär toteaa "kyllä meillä on ollut kivaa täällä mestässä". Metsään vie tiemme taas, ainakin yhdeksi yöksi vielä.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Mitä se kiintymys on?


Itsellä kiintymys esikoiseen iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensimmäistä kertaa rinnalle saadessa tiesin lapsen olevan omani, lihaani ja vertani. Kaikki muu maailmassa muuttui toisarvoiseksi. Elämälleni syntyi tarkoitus. Omalla kohdalla kiintymys varmasti alkoi rakentua jo ennen kahta viivaa testissä, suuresta pienestä unelmasta. Pelosta, ettei koskaan saakaan kokea sitä, mikä on ollut tärkeimpänä tähtenä tulevaisuudessa. Odotusaika muokkasi ajatukset poikalapseen, kaikki vanhanajan merkit kun viittasi poikaan aina matalista sykkeistä iltapahoinvoinnin kautta linea negran navan kiertämiseen. Vaikka viikko ennen synnytystä kuulin odottavani tyttöä, ei kiintymyksen kanssa silti ollut pienintäkään ongelmaa. Ei epäilyksiä tai pelkoja. 

Toinen odotukseni. Oli suunnittelematon, tuli puskista. Kuukauden kuluttua ensitiedosta poika oli sylissä. Valmiina ottamaan vastaan rakkautta, tarvitsemaan syliä. Vaalea tukka, nökerönenä, täydellinen "kaksoisveli". Nimikin meni täysin nappiin tyttösen kanssa. Olin aina ajatellut itseni nimenomaan pojan äidiksi. Hän tuli rytinällä, käänsi paletin ympäri. Tuo pieni poikani, oikea Vaahteramäen Eemeli. 

Kolmen kuukauden kuluttua joudun irroittamaan ensimmäistä kertaa päiviksi. Olen joutunut miettimään suhdetta lapseen. Pieni ihminen on alusta asti kutsunut äidiksi, ollut valmis ottamaan rakkautta itselleen. Itseä on vaivannut ammatillisuus rakkaudessani. Pystyn rakastamaan, näyttämään tunteita, pitämään kuin omaani. Sisimmässä kuitenkin käyn edelleen, todennäköisesti vielä pitkään taistelua kiintymyksen kanssa. Koko elämäni lasten kanssa toimineena olen ollut enemmän kuin yllättynyt miten vaikeaa sijaislapseen kiintyminen lopulta on ollut. Vielä jokunen viikko sitten ajattelin onko meikäläisestä tähän.

On lähtöpäivä. Olen halannut, pussaillut. On hassuteltu, pakattu eväitä (jotka poikkeaa aika rankasti normaaleista reissueväksistä), pistetty reppu kuntoon. Luopumista. Lopulta olen yllättynyt miten pahalta tuntuukaan päästää irti. Päästää irti omasta lapsesta. Ei, en mistään hinnasta luopuisi pikkumiehestä. En enää. En enää epäile ettenkö olisi kiintynyt, edes pienen hippusen verran.

torstai 25. syyskuuta 2014

Opetellen itsekkääksi


Maailma on täynnä viisaita, koulutettuja ihmisiä. Hiljalleen alan myöntämään, ettei kaikesta elämässä selviäkään maalaisjärjellä, heittäytymisellä hetkeen ja suurella empatialla muita ihmisiä kohtaan. Joskus on pakko istua alas, pohtia tuntemuksia sydämessään, miettiä elämää huomista pidemmälle. Koskaan en ole osannut vastata kysymykseen siitä missä olen viiden vuoden kuluttua, viime vuosina en ole osannut vastata edes vuoden tarkkuudella. Tyypillinen vastaukseni on ollut, että elämä ohjaa. Alan uskomaan, että lopulta ihminen on se, joka omaa elämäänsä ohjaa, ei sattuma.

Pyydettiin opettelemaan itsekkääksi. Ajattelemaan asiat aina ensin oman itsensä kautta. Ottamaan omaa aikaa, istumaan aloilleen. Tekemään niitä asioita, joista saa voimaa. Onni on mahdollisuus päästää irti "työstään". Pieneksi hetkeksi. Viedä lapsi perheeseen, johon luottaa täysin, rautaisten ammattilaisten hoidettavaksi.

Viikonlopun vietän synnyinkodillani. Nautin hiljaisista hetkistä, otan aikaa itselleni. Lämmitän torppaa, kuljen notkoissa ja metsissä. Nukun päiväunet, jos siltä tuntuu. Selvitän päätäni, kirkastan ajatuksiani. Työtiimi herätti ajattelemaan, ettei ole varaa kaataa veturia, jos on kärryissä arvokasta lastia. On osattava ottaa aika itselleen, hiljaiset hetket elämäänsä.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Ladattuna


Kun tulee ilta, jolloin kaikki tuntuu hajoavan. Räjähtävän käsiin. Kun itkee sohvan nurkassa eikä pysty edes puikkoja kädessään pitämään, ei pysty rentoutumaan. Lapset nukkuu, kunnes tulee yöhuutokohtaus. Näkee taas sen kaiken pahan olon syvällä sisällä, käsittelemättömät asiat menneisyydestä. Asiat, joita tuskin aikoihin pystytään käsittelemään, jos koskaan. Miettii mitä elämä on, näkee vain ne varjot ympärillään pimeässä huoneessa. Tarttuu puhelimeen ja laittaa yhden viestin, josta toivoo löytyvän valoa eteenpäin. 

Seuraavana päivänä ei jaksa leipoa, ei edes siivota vaikka vieras saapuu taloon. Myönnän huonommuuteni ja itken pahan olon pois. Hän kuuntelee, tiedän juuri hänen ymmärtävän mistä puhun, vuosikymmenien kokemuksella. Puhutaan tunti ja toinenkin siitä mitä elämä on ja mitä se tulee olemaan. Joudun punnitsemaan ja pähkäilemään, miettimään mitä tarvitsen ja toivon elämältäni. Joudun myöntämään miten yritän liikaa, arjessa ja kasvatuksessa, ajattelen liikaa ja turhan paljon juuri sydämellä. Parituntisen jälkeen nauretaan ja halataan, sovitaan uusi tapaaminen ja oven vieraan perästä suljen hymyillen. Olen taas täynnä toivoa ja voimaa jatkaa eteenpäin. 

Illalla nukutan lapset, ennen iltasatua toinen sanoo ensimmäistä kertaa kuluneiden kuukausien aikana "äiti mää rakastan sua". Kohahtaa päähän moiset sanat, itken onnesta muutaman kyyneleen. 

Neulon kolme tuntia, jumppaan, juon teetä, syön ruisleipää paksulla voikerroksella ja suurilla homejuuston paloilla. En välitä miltä ympärillä näyttää, teen vain asioita, joita rakastan. Rakastan valmistuvia neuleita, uusien aloittamista. Parasta rentoutusta pimeneviin iltoihin. 

Herään aamuun pirteänä, hermot levänneenä, iloisena ja positiivisena äitinä. Halaan rakkaita pieniä ihmisiä. Niin tärkeitä, tärkeimpiä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, kiitos työnohjaukselle.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Perinnelelujen pauloissa


Perinnetäti-Outileenan tarjouksesta suhautin eilen (taas) Korteniemen perinnetilalle lasten kanssa tekemään Krottimollikoita. Voi vietävä miten rakastettuja räsykät ovat jo nyt. Poika päätti nukkensa olevan nimeltään Peruna, mutta neitokainen arpoo Sepon ja Moonikan välillä.

Tiedän lukijoissa olevan useita käsitöihin perehtyneitä kangashamstereita, joten ei kun hommiin! Pään täytteeksi sopii vallan mainiosti juurikin ne vuosia ylähyllyllä säilötyt saumurinsilput ja kangasjätteet, alla olevassa linkissä olevaan palloon puolestaan tuhoutuu näppärästi jämälangat ja tekokuitulangat, joita aina kirpputorin lankapusseissa on mukana. Korteniemen perinnetilalla puuhaillaan vielä tämä viikko, joten halutessaan paikanpäällekin voi hurauttaa askartelemaan.

http://www.edu.fi/download/124523_yhdessa_oppimaan_perinnelelut.pdf

lauantai 20. syyskuuta 2014

Tunnit, joita rakastin

 

5:52 Pappadiippa kampesi itsensä alas liesjärveläisen mökin yläsängystä, kiskoi villakerraston villapaidan kera suhinapuvun alle, päänsä puki tupsumyssyyn ja avasi oven maailmaan, jota saa aistia niin harvoin. Uppouduin hetkiin, joita ei viime vuosiin ole juuri mahtunut.

En saa kyllikseni aamun tuoksusta, lintujen äänistä, usvaisesta järven pinnasta. Istuin ja ajattelin, olisin halunnut pysäyttää kellot. Mietin elämää, ihmisiä, itseäni. Mihin elämä vie, mihin päivä johdattaa. Veistelin lastuja, keitin aamuteet nuotiolla. Nautin yksinäisyydestä, rauhasta ja hiljaisuudesta. Jo ennen muiden reissaajien heräämistä olin matkalla kohti Korteniemeä, kesärakkauttani, jolle niin totaalisesti sydämeni menetin.

Korteniemessä viimeistä tapahtumapäivää vietettiin, töitä pellavan parissa paiskittiin, pölyt niskasta saunottiin, monet naurut naurettiin. Lopulta haikeudella halauksiakin vaihdettiin. Mihin elämä meitä vie, missä aloitamme aamumme ensi kesänä. Tiedä häntä. Halaukset säilön rakkaudella sydämeeni. Lämmöksi, joka kantaa ensi kesään asti, uusiin elämyksiin ja lumoaviin hetkiin. 

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Neljäs kerta toden sanoo


Sen on todennut pelkopotilaisiin erikoistunut iäkäs lääkäri, sen on todennut kirurgi, sen on todennut kunnallinen hammaslääkäri. Sain kirjeen, kutsun keskussairaalaan. Tunnin ajat myöhässä heti aamusta, mukavasti aikaa neuloa junnulle pipoa. Nimi huudettiin lopulta. Astelin sisään ensimmäistä kertaa aikuisiällä ilman itkua ja hyperventilointia.

Kahden minuutin kuluttua olin ovesta ulkona. Katsoi suuhun ja sanoi, että viisaus saa lähteä. Nukutettuna. Samat sanat, jotka kolme muuta olivat jo aiemmin sanoneet ja papereihin kirjanneet. Tämän käynnin vuoksi piti hankkia lapsille hoitaja, ajaa puolitoistasataa kilometriä ja stressata pari kuukautta. Onko tässä nyt mitään järkeä?

tiistai 16. syyskuuta 2014

Korteniemeen ehtii. Aina.


Syksy tulee niin, että kohisee. Olen keskittynyt mukaviin asioihin, kuten villapaidan neulomiseen ja siirtänyt jatkuvasti eteenpäin joka syksyistä villasukat-lapaset-pipot-kaulurit-projektia. Voisin ostaa pieniruokaisen ja edullisen mummon neulomaan niitä iänikuisia sukkia kiikkustuoliin olohuoneen nurkkaan.

Kotiäidin kalenteri näyttää seuraavien viikkojen ajalta aika huolestuttavalta. On hammaslääkäriä yhdellä jos toisella, pakkaamista, viikonlopun valmistelua, hoitolapsi parina päivänä, kaupoissa juoksemista, asioiden järjestelyä, työvelvoitteiden täyttämistä, lasten harrastuksia, vaatekutsujen järjestämistä, äitien treffailua.. Siinä sivussa, kun muistaisi pitää huolen myös niistä harrastuksista, elintärkeistä harrastuksista.

Ei niin kiireistä päivää tai viikkoa, ettei Korteniemeen ehtisi. Tämä lukeutunee harrastuksiin, hermojen lepuutteluun. Poikkesin sunnuntaina. Opin, näin, koin, elin. Sain seurata (kolmesti) huikean huvittavaa liesjärveläistä teatteria, luulen oppivani riukuaidan teon jo viiden vuoden sisällä, rakastuin tallukkaisiin, sain nauttia hyvästä seurasta ja savusaunan pehmeistä löylyistä. Lauantaina taas uurastetaan, vuoden viimeisen tapahtuman merkeissä!

lauantai 13. syyskuuta 2014

Kasviskeittoa, kiitos.


Viime aikoina on kokkailtu mitä erikoisempia kasvisruokia. Olen saanut hiekkalaatikon reunalta mm. vinoalettuja, linssipiirakkaa ja kikkelisoppaa (lapsi-suomi-sanakirja: kikherne=kikkeliherne). Enpäs kaikkea olekaan keksinyt kokeilla.

Eilen keksin kokeilla kukkakaalisosekeittoa. Pari pottua, pari porkkanaa, puolikas jättikokoisesta kukkakaalista, sipuleita, litra vettä, mausteet ja perään tuorejuuston rippeet kaapin uumenista. Vei kielen mennessään hampunsiemenillä ja raejuustolla höystettynä.

Kasvissoppaa nuoremmatkin teki ukin nurkissa. Tekivätkin oikein antaumuksella päänahasta kenkien sisäpohjaan saakka. Viihtyivät pari tuntia ilman riitoja, räkättivät ja nauttivat olostaan. Muutamassa minuutissa hoidettu suihkuttelu ja kuivien vaatteiden päälle vaihtaminen oli suorastaan liian helppo jälkipyykki tästä sukkien neulomiseen pyhitetystä hetkestä.