maanantai 29. toukokuuta 2017

Kuukausi banaanilaatikoiden lastaukseen!



Muutama päivä itkua ja epätoivoa. Unettomia iltoja sängyssä pyörien, aamuöiden valvomista tulevaisuudesta stressaten. Kälyni sanoin "on se aika suuri murhe, jos perheellä ei ole kotia". Jo vain, muutama kyynel sen kunniaksi lisää. 

Kaikki, jokainen vaihtoehto oli käyty läpi. Paikkakunta, johon muuttokuorma puretaan oli jo selvillä. Jokainen myytävä talo oli käännetty ympäri todetakseen, ettei elämäni kuulu niistä yhteenkään. Kuulin juttuja tee-se-itse miesten remontoimista kylpyhuoneista ja alta notkahtavista parvekkeista. Samalla työstin kuukausia mieleni vallannutta ajatusta, että elämässäni ei kohta ole vuosiin muuta sisältöä kuin huolta ja tekemättömiä remontteja. Ettäkö unelmani tässä elämäntilanteessa on vaivata päätä jäätyvillä putkilla, seinäpinnasta raaputeltavilla latekseilla, talvisin kotiin pakottavalla lämmitysvelvollisuudella. Ystävien elämää seuranneena tiedän tismalleen mitä elämä omakotitalossa on, juuri sellaisessa, jonka itsellenikin olisin halunnut. Se unelmani on useimmiten kaikkea muuta kuin unelmaa. 

Heräsin kaksi vuotta sitten kymmeniä taloja kiertäneenä ajatukseen, että rivitalo voisi olla vaihtoehto. Kahden vuoden jälkeen vannoin, etten ikinä, koskaan osta ainuttakaan osaketta. Viime kuukausina olen myös myöntänyt itselleni tykkääväni rivitaloelämästä; helppoa elämää, lämpö kulkee sisälle tikkua ristiin laittamatta, päivän tai viikon poissaolo ei hetkauta huushollia suuntaan jos toiseenkaan, taloyhtiö seisoo suurien rahareikien takana putken pamahtaessa, hanan tippuessa tai sähköjen takkuillessa. Haikeudella olin jo valmis luopumaan rauhallisista illoista sohvan nurkassa kirjoja lukien tai villasukkia neuloen, villapaidoista en uskaltanut enää edes uneksia. Olin valmistautunut vastaamaan ystävän ehdotukseen kahvitteluista tai terassille hilpaisempisesta lauseella "en nyt ehdi, sori". Näin sieluni silmin miten vietän kaiken kallisarvoisen vapaa-aikani pinkopahvien parissa tai lattianalusia tonkiessa. 

Sitten tuli se romahdus. Terveys petti unelmieni talossa. Alle kolmessa tunnissa. Tiesin elämäni hajoavan palasiksi, jos tekisin sittenkin väärän ostoksen. Jos luulisin ostavani unelman, mutta olisinkin lopulta kyynärpäitä myöten juuri siinä itsessään. Olisin kymmeniä ja taas kymmeniä tuhansia velkaa talosta, jossa en pystyisi asumaan. Se on kaukana unelmista.

Lopulta selaan läpi rivitaloasuntoja. Neljäkymmentä päivää muuttoon. Isken silmäni yhteen ainoaan, muihin kymmeniin en halua edes tutustua. Seuraavana päivänä kaksi lasta kirmaa edestakaisin pihamaalla, pinkoo pitkin rappusia, koekäyttää vessat ja löytää parhaat piilopaikat. Tytär ei sano perinteensä mukaan "täällä haisee, täällä on kamalaa, en halua muuttaa tänne" vaan kyselee onnellisena välittäjältä koska saadaan muuttaa. Poika huikkaa esittelyn jälkeen perään "sulla on kyllä upee koti!". Matkan ajan takapenkillä on onnellisia lapsia, etupenkillä sanaton äiti ja päämäärässä tyytyväisenä myhäilevä ukki. 

Seuraavana päivänä on kyynelten aika. Onnen kyynelten. Meillä on jälleen rivitaloasunto, liian suureksi todetun 93 asuinneliön, neljän huoneen sijasta reilun kymmenen neliömetriä pienempi kolmio. Nykyiseen verraten hävisin kaupassa suuren takapihan ja peltomaisemat, etupihan leikkialueen, maalämmön ja palan säästöistäni. Luulen luopumisella saavuttaneeni jotain suurta; olen askeleen lähempänä omalta tuntuvaa kotia, haluamallani paikkakunnalla, läheisten ympäröimänä.

Tänään olen onnellinen ennen kaikkea siitä, että perheellä on osoite, jonka antaa päivähoitoon, kouluun, muuttomiehelle. Tyttärellä on lyhyt ja helppo koulumatka, keskusta ja päivähoito kivenheiton päässä. Itse saan jatkaa rentoja talvi-iltoja, villasukkien neulomista, fiilispohjaista remontoinnista, nauttia valoisasta asunnosta suurilla ikkunoilla. Saan jättää taakseni naarmuuntuneet laminaatit, kuluneet pöytätasot, remonttia enteilevän keittiön, vinon väliseinän ja päivittäin ärsyttävät verhopaneelit. 

Joudun luopumaan vain yhdestä unelmasta, omasta talosta. Ehkä vielä joskus sen saavutan, ehkä annan sen hiljalleen kuolla. Nyt on hyvä näin. Parhaalta juuri nyt tuntuu vapaus. Voin ostaa kunnon polkupyörän ja polkaista naapurikylille vanhoja ystäviä morjestamaan, voin viettää kesän rannalla makoillen lasten puuhia katsellen, voin harrastaa niin paljon kuin mieli kaipaa. Voin lähteä lapsivapaillani istumaan iltaa nuotiolle yksinäisyyteen, nukkua yöni metsässä, viettää päivän kalassa kavereiden kanssa, suunnata terassille vartin varoitusajalla, nyppiä villiyrttejä paljasvarpain kesäillassa vailla huolen häivää, myllätä mättäältä mättäälle marjahulluudessa, remontoida juuri silloin kun itsestä siltä tuntuu.

Kuukausi aikaa banaanilaatikoiden lastaukseen. Enää ei ole syytä pelätä, valvoa, stressata. Meillä on koti.

Ps. Unelmista puheen ollen.. Ehkä ensi kesänä perustan kasvimaani vanhempien suurelle tontille ja ylipuhun ukin ryhtymään päätoimiseksi kotikanojen kasvattajaksi.

perjantai 19. toukokuuta 2017

...ja vasta silloin unelmat mukanamme pölyyn hautautuvat


Elämä on viime viikkoina edennyt kuin sadussa. Niin hienosti, ettei todeksi voi uskoa. Niin nappiin, ettei tällaisesta olisi voinut edes unelmoida. Elämä on soljunut virrassaan sujuvasti eteenpäin, asioita tapahtunut siihen tahtiin, ettei pää meinaa mukana pysyä. 

Kaksi päivää ennen virallista asunnon myyntiin tulemista ensimmäinen pariskunta kävi katsomassa asuntoani. Viikon kuluttua hypin riemuissani vanhempieni pihamaalla välittäjän ilmoittaessa ostotarjouksesta. Muutamaa päivää myöhemmin hyväksyin tarjouksen, heitin lähestyvät painajaiset kahden asunnon loukussa olemisesta olkani yli. Olo oli helpottunut, pelkoni tyhjilleen jäävästä asunnosta ei käynyt toteen. 

Huhtikuussa kohtasin ensimmäistä kertaa sen tunteen, jota olen etsinyt vuosia. Seisoin sen talon portailla, jonka kodikseni halusin. Juuri sillä tontilla, juuri niillä tarinoilla, juuri siinä kunnossakin. Tutustuttiin lisää isän kanssa yhteistuumin, haisteltiin ja aistittiin. Pikaisia pyrähdyksiä, nurkkien kurkkimista. Tuntui, että tässä taas yksi toteutunut haave tippuu kuin huomaamatta syliini. 

Niissä viikoissa ehtii aikatauluttaa, laittaa eurot ja sentit riviin ostorahoiksi ja remonttitarpeiksi. Siinä hajoilee jälleen todellisuuteen, ettei tänäkään kesänä ole aikaa muuhun kuin remonttiin. Oikeastaan en edes tiedä millaista on viettää kesälomaa terveenä ja stressittömänä. Viimeisiin lomavuosiin on kuulunut mm. keuhkokuumeesta toipumista, remonttia, muuttoa ja sijaislapsen saapuminen. Silti olin valmis ottamaan tähänkin kesälomaani minuuttiaikataulut ja stressiräjähtelyt remonttipuuhissa.

Tapasin vanhassa puutarhassa neljä mukavaa ihmistä. Lähes kolmen tunnin aikana naurettiin paljon, sain kuunnella muisteluita vuosikymmenien takaa, talon historiaa ja kuvausta edesmenneestä asukkaasta, talon rakentaneesta miehestä. Nuo eläkeikään ennättäneet lapset toivat lapsuusmuistoja, onnellisia hetkiä eteeni. Sen talon tarinat aukesi edessäni ilman yhtäkään epäilystä. Juuri sitä taloa on rakastettu, hoidettu ja pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Jälleen tippui onnenpalleroinen syliini ajatellessani, että juuri meikäläinen oli saanut kiilata ostajaehdokkaaksi ennen ketään muuta. 

Kolmatta tuntia käydessä tuvan pöydän äärellä merkit tunsin jo niin, että ahdisti. Sydän tykytti ja rinnassa muljahteli, hengitys oli pinnallista, keuhkojen kohdalla painontunnetta, kurkussa karheutta, puhuessa ei meinannut ääntä irrota. Astuessani ulos oli oloni kuin lintu olisi päässyt vapauteen.

Kotona tartuin lääkkeeseen, joka on kuukausia makoillut repun pohjalla. Kaadoin punaviiniä lasiini, sydän löi rytmiä sekaisin. Tiputin kasan onnellisuuspalleroisia sylistäni, itkin menneiden viikkojen onnen huumat katkerasti poskilleni. Entä jos, mitä jos sittenkin, entäpäs.. Ehkä menetän kaupat peruessa suuren unelmani? Ehkä muutaman levyn irti repimisellä kaikki olisi toisin? Ehkä pelastan tulevaisuuteni remonttien tuomalta velkataakalta? Oikeaa vastausta ei ole, on vain epämääräisiä kysymyksiä pään sisällä.

Olen pettynyt, niin pettynyt. Siihen, että orastava rakkaustarina leipiintyi ennen kuin oli alkanutkaan.

42 päivän kuluttua ojennan asuntoni avaimen uuden omistajan käteen. Neljäkymmentäkaksi. Päivää. Aikaa. Muuttaa. Voi v*ttu..

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kun lapsi menettää äitinsä - äitienpäivän ilon kääntöpuoli


aina kerrottu, et totuus parantaa/
mutten pysty, yksin tätä kantaa/
oon hellä, ku kovuus varantaa/
sen unen tullessa, mä tahdon vaan antaa/

sulle tarpeeks sitä, mistä tarpees pitää/
mulle iha sama, vaikka tulis, arpee lisää/
mun pintaan, ne kyl tyrehtyy jo iltaan/
ootan sua, enkä tuu kysyy hintaa/

Vilkkuva sininen valo koiran kaulapannassa, tiskikoneesta nostettujen lasien kilinä, veripisara päiväkodin lattialla, uuden pesuaineen tuoksu, tummaan pukuun pukeutunut juhlavieras, isoäidin käyttämä sana, uusi vanukas kaupasta, kaivuri tien reunalla, ohi kuljetun rakennuksen seinän pinnoite, tupakan tuoksu kaupan edessä, tuntemattoman ihmisen kasvonpiirteet kassajonossa. 

Näitä sanoja nitoo sijaisäidin silmin yhteen sana flashback. Omasta elämästäni flashbackejä lapsuuteen saattaa tulla lettujen paiston tuoksusta, lupiinien täyttämästä tienpielestä kesäpäivänä, liian suurilla korkokengillä köpsöttelevistä pikkutytöistä. Ne ovat onnellisia taantumia, paluita omaan lapsuuteen. Paluun takaisin huolettomiin vuosiin vanhempien läheisyydessä.

Huostaanotetulle lapselle flashbackit saattaa merkata aivan muuta. Huolta, häpeää, pelkoa, kauhua, shokkia. Lapsi saattaa menettää hallinnan itseensä ja ympäristöön, muuttua apaattiseksi tyhjäkasvoksi tai tuhota kaiken särkyvän ympäriltään. Hänen maailmansa järkkyy haistaessaan sijaisäidin huulilta iltapusun jälkeen uuden huulirasvan tuoksun, maistaessaan menneisyydestä tuttuja lihapullia. 

ku yksin himassa, pelkotilassa/
ei mul oo, mitään hajuu, minne mä oon menossa/
mikä on se oikee suunta, mihin kulkee/
mistä löytäisin tien, sun luokse/

uudestaan, onks se kyseenalaista, mä vastaan/
miksen tulis puolitiehen vastaan/
oot ku hieroglyfi, seinällä mulle/
ps. nää sanat, on rakkaudella sulle/

Tänään vietän toista äitienpäivääni sijaisäitinä. Lähes kolme vuotta sitten kesäillan hämärässä nukkui tiukasti kyljessäni kiinni pieni kikkuratukkainen pellavapää. Siinä hän nukkui viikkoja, tiukasti kiinni iholla. Tuo takiaiseni, jonka elämästä en tiennyt kuin pintaraapaisun. Itse 25-vuotiaana ajattelin pelastavani tuon pienen lapseni maailman pahuudelta, kasaavani hänestä ehjän ihmisen. Siinä hetkessä en tiennyt kuinka koko elämä muuttuisi, opettaisi uutta ja ihmeellistä. Opettaisi olemaan äiti uudella tavalla, näyttäisi toisenlaisen maailman. 

Mielenterveysongelmia, väkivallan monia muotoja, huumeita, alkoholia, riitoja, henkistä- tai fyysistä kaltoinkohtelua, nälkää, janoa, kylmää, kuumaa, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä, lastensuojeluilmoituksia. Katkonaisia öitä, petoja vessan nurkassa, likaisia vaatteita, pesemättömiä käsiä, tyhjiä jääkaappeja, kiliseviä olutpulloja, tupakantumppeja olohuoneen matolla, veritahroja pesuhuoneen lattiassa, neuloja keittiön lavuaarilla, vanhemman mielen ailahteluja ja vaitonaisuutta. 

Siinä kaiken keskellä elää lapsi, kenties toinen ja kolmaskin. Oloissa, joita ei toivo kenenkään aikuisenkaan elämään. Pieni alati kasvava ja kehittyvä lapsi, elämänsä ensimmäisissä, loppu elämään heijastuvissa vuosissaan. Lapsi, joka kaiken keskellä on kotona, vanhempansa lähellä. Useimmiten maailmansa tärkeimmän ja kauneimman ihmisen luona; oman äitinsä. 

Lopulta kaikki romahtaa. Lapsen arki muuttuu, elämä räjähtää käsiin. Aamulla kaikki oli lapsen silmin hyvin, elämä oli hänen silmissään normaalia. Yhtäkkiä hän on muualla, poissa äitinsä luota. Pahimmillaan vieras ihminen tulee kotiin, nappaa syliin, kertoo ettei ole hätää, hiljaa vie autoonsa ja ajaa kauas kotoa. Siellä vieraassa talossa tuo iso ihminen hymyilee, lohduttaa, puhuu lempeästi, pesee puhtaaksi, tarjoaa lämmintä ruokaa ja ehdottaa ehkä sylipaikkaakin. Illalla pitäisi käydä unille raikkaalta, mutta samalla niin vierailta tuoksuviin lakanoihin puhtaalta ja niin erilaiselta tuoksuvassa talossa. Se oli päivä, jolloin maailma romahti lapsen silmissä kenties ensimmäisen kerran. Päivä, jolloin hän menetti oman äitinsä.


hetken kyyneleet on turhaa/
ja ne kuljettaa, läpi jään ja maan/
jos vielä pyynnön sulta, pyytää saan/
tule uniin uudestaa/

Olen istunut kymmenissä palavereissa, lukenut lukemattomia papereita, itkenyt suurten miesten katseissa sijaisäidin kyyneliä, nähnyt painajaisia, pelännytkin. Olen viikottain ellen päivittäin kuvainnollisesti hakannut päätä seinään, suuttunut, huutanutkin. Olen ollut epätoivoinen, kärsimätön ja pessimisti. Olen valvonut öitä, kuunnellut yöhuutoja, hoivannut sairastajaa. Olen viikottain saanut olla ylpeä, nauranut katketakseni, pitänyt sylissä ja kainalossa, hämmästynyt viisaudesta, yllättynyt taidoista. Olen opettanut lapsen kuivaksi, syömään, kävelemään kesänurmella ilman kenkiä, halaamaan, pussaamaan, ajamaan pyörällä, luistelemaan, potkimaan palloa ja laukomaan mailalla, leikkimäänkin. Olen näyttänyt ja opettanut lapselle tunnetaitoja, saanut lapsen tunnistamaan ilonsa, surunsa, pelkonsa, häpeänsä, jännityksensä.. 

Näiden vuosien jälkeen voin olla ylpeä, meistä molemmista, kuljetusta matkasta ja saavutuksistamme. Aivan kuten biisin katkelmien taustalla olevan poikani lastentarhanopettajan suusta kuullut kaiken yhteen kokoavat sanat; "pitää vaan palauttaa mieleen joka päivä itsellekin, ettei oo jäbällä ollu helppo alku elämään"

Ammatiltani olen varhaiskasvattaja. Nähnyt lukuisia äitinsä menettäneitä lapsia, surullisia elämäntarinoita. Saanut olla se ihminen, johon vuosikas maanantai aamuna tiukasti tarrautuu, nähnyt joitakin onnellisia loppujakin. Menneiden yhdeksän työvuoden jälkeen olen nähnyt monia koululaisia, jotka ilolla tervehtii. Heitä, joiden elämässä olen saanut olla äidin korvikkeena, tärkeänä ihmisenä. 

matkas varrella, maahan, saatat katsella/
muistot susta, parhaat tallella/
suojaat mun selustan, ja annat, rauhassa, alhaalla katsella/

Yhdestä asiasta olen varma. Oman vanhemman menettäminen on aikuiselle ihmisellekin kuin pieni kuolema. Se pieni lapsi, joka äidiltään huostaanotetaan menettää kaiken. Ihan kaiken rakkaan elämästään. Ehkä yhteydenpito säilyy säännöllisenä, ehkä sammuu tyystin herätäkseen satunnaisesti eloon. Yön pimeydessä he tietävät äidin olevan siellä jossain, kaukana, saavuttamattomissa. Kenties hymyilee pilven reunalla parempaan huomiseen katsellen, ehkä laskee tiilenpäitä kovalla vuoteellaan, joku ei muista lapsensa syntymävuottakaan, yksi kieltää koskaan lasta saaneensakaan. 

Heistä jokainen äiti on antanut maailmalle pienen ihmisen, arvokkaan ja hyvän elämän ansaitsevan. Heistä jokainen on halunnut olla lapselleen hyvä, maailman paras äiti. Toivon, että heistä jokainen haluaa lapsensa olevan onnellinen, tasapainoinen. Elämän vastatuulissa he eivät ole pystyneet lapselle parastaan tarjoamaan, lopulta menettäneet elämänsä kiintopisteen. Oman lapsensa.

Näille lapsille, huostaanotetuille biologinen äiti on aina äiti. Kaikkine virheineen häntä rakastetaan, kunnioitetaan ja ihaillaan. Yksikään sijaisäiti ei pysty lapselle korvaamaan mennyttä kokemusta biologisesta äitisuhteesta. Äidille on aina paikka lapsensa sydämessä, kipeinä muistoina, kauniina kuvina ja elämän suurimpana menetyksenä.

Kynttilän pätkät keittiön hämärässä kuvastaa meidän asunnossa jokaisessa päivässä läsnä olevia äitejä; biologista ja sijaisäitiä. Toinen poissa, saavuttamattomissa, toinen vastaanottamassa aamuhalauksia. Siinä hetkessä, kun pellavapääni silittää vasta suoristettua tukkaani, haluaa koskettaa meikattuja ripsiäni sormenpäällään ja lausahtaa "Olet äiti mun kaunis äiti" ja halaa vielä päälle, luon ajatuksen kaukaisuuteen ja mielessäni toivon kaikkea hyvää ihmiselle, joka on antanut elämääni hänet. Lapsensa. 

ja mä toivon sadetta/
et kukat, kukkis uudestaan/
ja jos vielä, tähdet ois kohdallaan/
niin kaikki olis, ennallaan/





Yllä olevat esimerkit ja kuvaukset yleismaailmallisia tapahtumia, ei katkelmia omasta elämästäni.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Koti julkisessa myynnissä - tunteita laidasta toiseen


Viikko sitten oli aivan tavallinen keskiviikko. Kiireinen luonnollisesti, eletäänhän toukokuuta. Taputellessani töitä kellon ympäri, asunnossani kävi päivän mittaan täysin tuntemattomia ihmisiä. Aamulla kiinteistönvälityksestä kuvaaja, iltapäivällä kiinnostunut pariskunta välittäjän kera ennen kuin asunto oli edes nettiin asti päätynyt.

Perjantaina katsellessani myynti-ilmoitusta pyörähti jossain sydämen sopukoista. Se ihka ensimmäinen täysin oma asuntoni. Ne kaikki muistot, ilot ja surutkin. Pulpahtivat pintaan. Katselin vieraita kuvia niin tutuista ympyröistä. Niin eri näkövinkkelistä kuvattuna. Tosiaan, asunnossani oli vieraillut täysin tuntematon ihminen. 

Tullessani kotiin keskiviikkona, hiippailin ympäri hiljaista asuntoani. Etsin merkkejä mistä oli nuuskittu, mitä verhoa siirretty, mitä ovia availtu. Aamulla olin kulkenut jokaisella askeleella lasten perässä, kiillottanut vielä hanat ennen töihin lähtöä ja pyyhkäissyt pölyt lampun päältä. Ettei nyt vain mistään kuvasta hyppäisi mitään ylimääräistä. Edellisellä viikolla maalatut keittiön seinät puskivat niskaan yhtä aneemisena kuin monena muunakin aamuna. Hei hei, ei tulisi ikävä. Mutta silti. Tuo päivä otti koville.

Olen ollut stressaantunut, unohtelija ja hajamielinen. Alussa koin lievää paniikkia. Ei, ei, en halua myydä. En haluaisi tasaisen tylsän ja tutun elämän päättyvän, mutta samalla kaipaan elämää muualla. Paniikin hälvettyä, ensimmäisen pariskunnan jäädessä asteelle "no me nyt mietitään vielä" on fiilis vaihtunut odotukseen. Koska puhelin soi, koska pukkaa viestiä? Samalla taustalla hiipii pelko. Entä, jos viestiä ei tulekaan, puhelin ei soikaan? Viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin? Jos kukaan ei yksinkertaisesti tarvitse tai halua kotiani ostaa. 

Kuvat kodista koko maailman nähtävillä, 500 klikkauksen viikkokatsauksella järkyttää edelleen. Siinä se on arvosteltavana, muiden silmissä. Se asunto, jota eräs jo kutsui kamalaksi. Tiedän maailman olevan raadollinen, myönnän itsekin nauttivani suuresti muiden asuntojen kurkkimisesta ja salaa urkkimisesta. Mitä tekisin itse toisin, missä on onnistuttu ja mikä on aivan penkin alle. Sellaista tämä peli on. Omaa timanttiani en ole vielä löytänyt, mutta toivottavasti itse voin tarjota jollekin juuri sen mitä on etsittykin.

Moni kodissani vierailematon ihminen on pyöritellyt silmiään siisteydestä. Udellut montako tuntia käytin järjestelyyn, siivoamiseen ja stailaukseen. Silmät ovat pyörineet päässä, kun tuumaan, etten ole tehnyt viikkosiivouksesta juuri suurempaa puunailua. En ole piilotellut, en peitellyt. Tai no verhot hain kirpputorilta, koska mattojen ohella myös verhot on minimoitu huushollista. Tällaista meillä on, lasten huoneissa on materiaa, mutta muutoin eletään niukalla linjalla. Helppoa siivousta, leppoisaa elämää. 

Tuon pelkistetyn kodin taustalla on tuhansia kirpputorihintalappuja, myytyjä esineitä. On elämän muuttumista, ajatusmallin muokkaantumista. On uusi elämäntapa, suhtautuminen, ajatus tulevaisuuden ja menneisyyden erottamisesta. On taito päästää irti, ottaa vastaan uutta, kun elämällä on sitä antaa. On taito heittäytyä hetkeen, olla pelkäämättä huomista. On taito elää tänään unohtamatta mennyttä, uskomalla tulevaan. On mahdollisuus kadottaa parissa tunnissa epämieluisa ruokapöytä ja pohtia sen jälkeen missä perheensä ruokkii. On taito osata hypätä hetkeen, mahdollisuuteen, uuteen ja ihmeelliseen.

Kaiken tuon jälkeen leijun jalat ilmassa. Parhaassa tapauksessa jo ensi viikolla vedän nimeni kauppakirjaan ja tiedän olevani lasteni kanssa kuukauden kuluttua koditon. Tällä hetkellä se olisi unelmani, mennä virran mukana ja kuljettaa sinne mihin elämä johdattaa. Kulkea hiljalleen kohti Kotia.

Kuvat: Kiinteistömaailma Forssa

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Sitä säät mitä tilaat

 

"Kerro sun elämästäsi, mistä olet tullut ja miten tähän päätynyt?"

Näin kysyttiin, kolme paria silmiä tuijotti edessäni vaatien vastausta. Se möykky, jonka pintaraapaisun heitin takaisin oli kirkas ja valoisa. Sellaisella ajatuksella, että ihan itse olen itseni kantanut tähän pisteeseen missä olen. Tunsin ylpeyttä jokaisen lauseen jokaista sanaa kohden.

Vanha sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" pitää täysin paikkaansa. Kenenkään elämä ei ole aina ruusuista, kenenkään ei ole aina täyttä kuraa. On valoisat päivät, synkemmät puolet. Se on vain hyväksyttävä. 

Unelmaelämä, edes se kultainen keskitie lienee jokaisella päälimmäisenä haaveena. Saavuttaa se vielä jonakin päivänä. Itselleni se on omakotitalo, muutama kana, terveet lapset, alati aurinkoiset kesäpäivät ja mahdollisuus edetä elämässä sydämen ohjaamaan suuntaan. Matkaa päämäärään on paljon, kuoppia luvassa ja pettymyksiä edessä. Silti uskon vielä jonakin päivänä suurimpienkin haaveiden käyvän toteen. Toivon herääväni aamuun, josta olen vuosia uneksinut. 

Uskon, että ihminen saa sitä mitä tilaa. Oikeilla päätöksillä, kovalla työllä, tunteisiin luottamalla ja pienellä hippusilla tuuriakin lopulta saavutetaan se oma kultainen tähti sieltä taivaalta tuhansien muiden joukosta. Ilmaiseksi täällä ei mitään jaeta, kaikelle on hintansa.

Pystytkö nauttimaan työstä, jossa vastuun määrä kasvaa vuosi vuodelta? Pystytkö tyytymään pienempään palkkaan saavuttaaksesi enemmän omaa aikaa? Pystytkö hyväksymään kilot vyötäröllä, jos ei karkkikaapin ovi pysy kiinni? Pystytkö sanomaan lapsellesi ei tavoitellaksesi edes joskus omaa etuasi? Pystytkö jättämään tekemättömät työt muiden harteille? Pystytkö hyväksymään erilaisuutta? Pystytkö hallitsemaan kaiken, aina ja koko ajan? Pystytkö hyväksymään kumppanisi menneisyyden osaksi loppuelämääsi? Pystytkö rakastamaan? Pystytkö muuttumaan, muuttamaan? Pystytkö irroittautumaan tutusta ja turvallisesta? Pystytkö hyppäämään polulle, jonka päämäärää ei voi edes ennustaa?

Elämä on yhtä päätöksen tekoa. Sinkkuna, oman elämäni neitinä pystyn hallitsemaan monia valintoja parisuhteessa eläviä helpommin. Pystyn pitämään jokaisen langan tiukasti käsissäni, hallitsemaan kiireenkin keskellä koko paletin. Joskus pelkään päästäväni irti, toisinaan haluaisin hieman hellittää naruista. Antaa lähimmille ihmisille otteen nyörin päästä yhdessä kiskomaan kotiin päin. Toisinaan sanon haluavani irroittaa elämään suuresti vaikuttavista köysistä, jotka ovat vuosien saatossa otteeseensa kieputtaneet, tutuksi muovautuneet. Ne on suuria päätöksiä matkalla tuntemattomaan. Ehkä tulee päivä, jolloin hyppy uuteen ei enää pelota?

Olen tehnyt suuria päätöksiä, loppuelämään heijastuvia. Miettiessäni niitä päätöksiä, jotka ovat olleet vaikeimpia, totean niiden ohjanneen elämää parempaan huomiseen. Ne hetket, joissa on antanut ihmiselle luvan saapua elämään, näyttänyt tien ulos elämästäni tai hypännyt suuren loikan vieraalle maaperälle. Ilman suurimpia päätöksiä en voi kuin kuvitella kuinka haaksirikossa purjeet revittynä laivani seilaisikaan.

Siinä istuin silmäparien edessä, höpötin kuin Runeberg. Nauroin, selitin ja elin elämääni taaksepäin. Siinä hetkessä se elämä oli niin arvokas ja ihana kaikkine kommelluksineen, pettymyksineen ja mutkineen. Se elämä on antanut paljon, niin valtavasti. Jokaista hetkeä, kokemusta kannan rikkautena sydämessäni, mieleen painettuna muistona. Pimeät hetket kasvattaa, valoisat luo voimaa. Olin rehellisen ylpeä Johanna, 27 vuotta, äiti, sijaisäiti, sinkku, omillaan pärjäävä asunnon omistaja varustettuna pitkällä ja mielenkiintoisella työuralla.

Kiitin, toivotin hyvää päivänjatkoa. Työmatkalla näin yksinäisen joutsenen lentävän metsän yllä. Lauloin, nauroin ja annoin kevätauringon lämmittää poskia. Sitä säät mitä tilaat.