keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kinuskikakun kokoinen pettymys


Laitoin kinuskin kiehumaan, heitin pikapesulle juhlavaatteita, sekoitin kinuskia, pakkasin täkkejä vakuumipusseihin, sekoitin, pesin vessan, sekoitin, söin pikaisen päivällisen, sekoitin, pakkasin kansioita limittäin laatikkoon, sekoitin, tyhjensin tiskikoneen, sekoitin, kannoin pari laatikkoa alakertaan, sekoitin, nostin pyykit kuivumaan, sekoitin ja kaadoin..

Kinuski, kiehuva sellainen valui hetkessä kakun reunoille, pitkin pöytää. Ärräpäiden lauma vyöryi suusta ulos, kattila lensi tiskialtaaseen. Istuin hetken hiljaa, pettyneenä omaan hosumiseen, epäonnistumiseen. Leikkasin palan kakkua lautaselle ja samassa yökkäsin pahaa oloani ulos. 

Istuin pesuhuoneen lattialla, yökkäsin ja itkin. Sydän hakkasi, kyyneleet valui pitkin kasvoja. Laitoin kuvan epäonnistuneesta kakusta työkavereille, sain sydämiä ja kannustusta puhelimen täydeltä. Heistä jokainen taatusti tiesi miten tuohon yhteen kakkuun liittyi kaikki tunteet, joita näihin viikkoihin voi kiteytyä. 

On ollut niin hirveän onnellinen olo. Siitä, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Kaikki etenee aikataulussa ja suunnitellusti. Samalla elän tuskallisia viimeisiä rauhallisia päiviä. Olo on kuin löyhässä hirressä; ei voi kuin odottaa viimeisten rauhallisten hetkien hiipivän taakse. 

Kaikkeen tuohon ihanuuteen ja onneen liittyy paljon myös stressiä. Haluan hallita elämääni täysin, pitää nyörit käsissä ja suunnan selvillä. Tuleva viikko on kuin musta aukko, johon on vain uskallettava. Olen aikatauluttanut kaiken pöytätasojen hionnasta pintakäsittelyjen kautta viimeisten muuttotavaroiden pakkaamiseen kellon tarkkuudella. Koko viikon jokainen tunti on käytettävä tehokkaasti. Samalla muistan, että edelleen edessäni on se musta aukko, jonka sisällöstä en tiedä vielä tuon taivaallista, en voi ennustaa tai pitää naruja käsissäni tiukasti.

Epätietoisuus luo stressiä. Olen laskenut työmääriä, työntekijöitä, työvuoroja. Joskos johonkin saisin edes kaksi tuntia vähemmän arkityötä, kokonaisesta päivästä ei uskalla edes unelmoida. Kuinka nopeasti ehdin viedä lapset naapurikaupunkiin hoitoon, kuinka monta yötä vietämme kotoa poissa ennen muuttopäivää, kuinka vähällä unimäärällä uskallan lähteä pelleilemään? Kuinka yksinkertaisesti saan aikani riittämään?

Juuri näihin päiviin kehoni tarvitsisi liikkumista. Stressin vastapainoksi raskasta rääkkiä, hikeä ja perkeleitä. Kolme päivää ilman kunnon hikoilua saa kehon huutamaan apua. Vasta juhannuksena saan seuraavan mahdollisuuden kiskoa tossut jalkaan, juosta sydämeni kyllyydestä ja nauraa hyvästä fiiliksestä.

Siinä pesuhuoneen lattialla itkiessä sydän löi ensimmäiset lyöntinsä epämääräistä rytmiään. Vaaka on osoittanut alaspäin jo viikon. Stressiä, ylikuormitusta, kehon merkkejä, muistan nähneeni nämä ennenkin. Nyt on aika hidastaa, nukkua hyvin, liikkua fiiliksen mukaan, laskeutua juhannuksen viettoon, rauhoittua, rentoutua, syödä hyvin, nähdä ystäviä ja elää hetki ilman aikatauluja.

Edelleen sanon, että muutto on ihanaa aikaa. Tässä muutossa on kuitenkin vain yksi nainen, kaksi lasta, kolmen ihmisen omaisuus, yksi päivätyö ja kellossa vain 24 tuntia aikaa. Onneksi, luojan kiitos tässä on apukäsinä lähin tukiverkosto ja loppuhuipennuksena tehokas muuttomies isolla autollaan. Tuo yksi mainittu nainen lupaa tehdä parhaansa, ettei tavoittelisi täydellistä pakkausta, tavaroiden lajittelua ja jokaisen sohvatyynynkin kuurausta ennen h-hetkeä.

Pyyhin kyyneleet ja ajattelen sitä hetkeä, kun painan uuden kotioven kiinni, jätän muuttolaatikot hetkeksi taakse, heitän repun selkään ja karautan kesäillassa polkupyörällä pelaamaan palloa, sillalle katselemaan alla virtaavaa vettä, puiston penkille rauhoittumaan auringon laskuun. Lopulta, reilun viikon kuluttua on elämässä kaikki aivan helvetin hyvin.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Muutto pienempään asuntoon


Paljon ihmetystä muuttorintamalla on aiheuttanut asunnon koon muuttuminen eikä niin perinteiseen suuntaan. Entinen neljä huonetta rapialla yhdeksälläkymmenellä asuinneliöllä vaihtuu yli kymmenen neliötä pienempään kolmihuoneiseen. Moni kuvittelee, että tässä jäädään hyville voitoille rahallisesti, mutta lähtötilanteessa asia on aivan päinvastoin. Asunnon ostohinta oli tuhansia euroa korkeampi kuin vanhan asunnon myyntihinta. Kyse ei siis valinnassani ole suinkaan rahasta vaan puhtaasti järkevistä valinnoista tulevaisuutta silmäillen.

Muutin pari vuotta sitten nykyistä asumusta suuremmasta omakotitalosta rivitaloasuntooni. Muistan miten raahasin viikko toisensa jälkeen autokuormallisia tavaraa. Sitä riitti, riitti ja riitti. Viimeisen varsinaisen muuttopäivän aikana kuljetettiin vielä kolme pakettiautollista tavaraa. Järkyttävä viikkoja kestänyt rupeama.

Asuttujen vuosien aikana on selkiytynyt entisestään tilan todellinen tarve. Materiaa on karsiutunut nurkista todella paljon ja huoneet käynyt tyhjemmiksi. Tulevan muuton aikana usea turhaksi jäänyt huonekalu lähtee etsimään uutta kotiaan. Uuteen kotiimme kaikki ei edes mahtuisi.

Luopuminen omasta makuuhuoneesta selkiytyi nähtyäni tulevan asunnon tilaratkaisut. Makuuhuone itselleni on turha, joten pidin selkeänä valintana omasta huoneestani luopumista. Illat vietän olohuoneessa tai keittiössä, punkkani voin pedata aamuisin yhtä hyvin olohuoneen nurkkaan kuin tyhjyyttään kaikuvaan kamariin. Uuden kodin porrasratkaisu vie nykyiseen verraten vähemmän tilaa ja on sirompi, joka puolestaan säästää monia hukkaneliöitä.

Kysellessäni puskaradioilta juttuja uuden asunnon huonoista ja hyvistä puolista sain palautetta epäkäytännöllisestä pohjaratkaisusta kerroksellisuutensakin vuoksi. Ehkä tässäkin on kyse nimenomaan henkilökohtaisesta mausta, itseä asunto miellytti niin arkkitehtuurisesti kuin tiloiltaankin. 

Kaksi pesutilaa kolmioon on mielestäni liikaa, jonka vuoksi yläkerran pesutila muuntautuu pyykkihuollon tarpeisiin. Hyvästit siirreltäville ja kaatuileville pyykkitelineille pesuhuoneessa. Kaksi hyvän kokoista vaatehuonetta pyyhkii huolet makuuhuoneettomankin vaatteiden säilytyksestä ja upottaa sisälleen myös olohuoneen nurkassa aiemmin silmää häirinneen arkkupakastimen. Keittiön pöydän paikan ystäväni sanoi surkeaksi, mutta tiedän ikkunattomuuden tekevän hyvää häiriöherkän lapsen ruokailutilanteisiin. Makuuhuoneet on pieniä, mutta varmasti oikeilla valinnoilla säilytysratkaisuissa niihinkin saadaan riittävät neliöt molempien lasten tarpeisiin. Kaksi vessaa kolmen hengen taloudessa on hyvä asia, joskin ei ehdoton.

Kustannuksiltaan rivitalossa asuessa asunnon koon muutos neliöstä kolmioon tarkoittaa useiden kymmenien eurojen säästöä kuukausittain vastikkeissa. Samalla myös sähkön kulutus pienenee, remontoitavien pintojen ala vähenee, mahdolliset tulevien remonttien summat pysyvät pienempänä. En löydä yhtään hyvää syytä elämäntilanteessani omistaa suurempaa asuntoa. En jää kaipaamaan katoavaa kymmentä neliötä. Mikäli tulevaisuudessa jostain tulee akuuttia säilytystilan tarvetta, voin vaikka kasata metreittäin kaappeja kohti kattoa olohuoneen osalta ja kiipeillä sitten tikapuilla noukkimaan kukkavaasini juhlapöytään.

Muutto häämöttää kahden viikon päässä. Suurimmalta osin tavarat on pakattuna, tärkeimmät enää paikoillaan ja lasten tavarat ennallaan. Edellisen helteisen hikisen koko päivän kestäneen pakettiautoshown korvaa tällä kerralla koko omaisuuteni kerrallaan kyyditsevä kuorma-auto. Helppoa, nopeaa ja huoletonta ennenkaikkea. Todellinen kiireisen ensiremontti- ja muuttoviikon helpottava huipennus. Äitini sanoin; ihan pian on taas kaikki lapset "kotona".

maanantai 12. kesäkuuta 2017

"Miksi sulla ei ole miestä?" - elämän pysäyttävin kysymys


Istuin illan hämärtyessä virveli kädessä veneessä. Järvi oli tyyni, maailma hiljaa. Istuin silmät kiinni ja nautin. Ei nykyn nykyä koko iltana. Lopulta hiljaisuuden rikkoi ystävämiehen kysymys "miksi sulla ei ole miestä?". Maailma oli jälleen hiljaa, hymyilin ja vastasin hetken kuluttua "en tiedä".

Tuo kysymys saa joka kerta yhtä mietteliääksi. Miksi, miksi, miksi? Olen kuullut kysymyksen työpaikalla työkavereilta, lapsilta ja lasten vanhemmiltakin, ystäväpiirissä monessa suusta, sunnuntaiaamuna vieraassa asunnossa kiittäessäni viimeisestä, sukulaisten uteluista ensirakkauden kariutumisen jälkeen, omien lasten suusta ajoittain tuskaillessani niskaan kaatuvista kotitöistä, auto-ongelmista ja leikkaamattomista nurmikoista.

Liki kolmen vuoden takaisen ensirakkauden katkeamisen jälkeen riensin maailmaan kuin vapaaksi päässyt häkkilintu. Se oli ihanaa aikaa. Itsetunto nousi, oppi rakastamaan ja hyväksymään itsensä, virheensäkin. Oppi nauttimaan elämästä, katselemaan ympärillä pyöriviä vastakkaisen sukupuolen edustajia aikuisemmin silmin. Ensimmäisissä vuosissa näki ja koki kaiken sen minkä yhdeksän vuoden teinirakkaus oli tallonut jalkoihin. Tässä olen, omana itsenäni, kelpaan ja olen hyvä. 

Baarit ja aamuiset kävelyretket kylän poikki jäi taakse. Edelleen mietin miten ihmeessä ehdin ja jaksoin niissä vuosissa juosta baareissa, sopia Tinder-treffejä ja hoitaa vielä muun elämän kunnialla. Ne vuodet teki hyvää, itselle, muillekin. Tinder sulkeutui, baarit ei vetänyt enää puoleensa. Se oli merkki itsensä, onnensa löytämisestä. Onneni löytyy jostain muualta.

Yhteenkään baarissa flirttiin vastanneeseen mieheen en aikonut rakastua. En luoda suhdetta tai yhteistä tulevaisuutta. Opin tuntemaan miesmakuni; pitkät, hoikat, urheilulliset. Ne jalkapalloilijat, jääkiekkoilijat, säbäjäbät. Jokin niissä vain kolahti, ulkoinen olemus ehkäpä. En ollut se tyttö, joka räpsytteli tekoripsiään tai nypläsi tukkaansa siiderimuki kädessä vaan se naurava, iloinen viskiä kiskova kaverillinen tapaus. Taksijonossa kaikilla oli hauskaa, aina. Nautin siitä, ilon määrästä.

Kaikki menneet vuodet rinnallani on kulkenut tärkeitä ystäviä. Heitä, joiden kautta olen löytänyt itseni jälkeen myös oman maailmani. Löytänyt ne nautittavat hetket elämään, rentouttavat tilanteet. Sen ihmisen, jolle sanoisin kolme suurta sanaa pitäisi nauttia samoista asioista. Hänen pitäisi olla valmis nukkumaan yhteisiä öitä riippumatossa tai taivasalla, istumaan kesäillassa kallion reunamilla, kävelemään käsikädessä humalassa kotiin baari-illan päätteeksi, pysähtymään nuotiolle, polkea perässä, juosta vierellä tai pelata palloa samaan kenttään. Rakastavien on kuljettava yhteiset reitit, samoista asioista nauttien, samalla omaa itsenäistä elämää säilyttäen.

Tarvitsen tilaa, vapautta. Tunteen, että pystyn hengittämään. Haluan välillä olla tavoittamattomissa, hiljaa ja yksinkin. Mustasukkaisuutta en siedä lainkaan, saunareissut ystävämiesten kanssa, laavuyöt äijäporukassa tai kahvihetki vastakkaista sukupuolta olevan kaverin kanssa ei saa johtaa riitoihin. Jos rakastaa, pitää pystyä luottamaan. Täysillä, sataprosenttisesti.

En kaipaa elättäjää. En tarvitse miestä jakamaan asuntolainaa, miettimään kumpi maksaa ruokakaupassa. Pärjään, maksan ja säästän palkoistani. En elä ahdingossa, en haikaile rikkaisiin naimisiin enkä ainakaan isin kultalusikkapoikia. Sen sijaan pinnallisena karsin työttömät, vähävaraisetkin jo kättelyssä. Samoin ne isoilla lainarahoilla ostettujen valkoisten Audien henkseleitä paukuttelevat omistajat. Miehen pitää tehdä töitä, olla valmis raatamaan elantonsa eteen, kantaa kortensa omassa elämässään ja seisoa tukevasti maan pinnalla.

Olisi väärin sanoa, etten kaipaa miestä. Jokainen kaipaa kumppania, ihmistä, jota aidosti rakastaa. Kyllä, haluaisin edessäni seisovat ihmisen, jota katsoa silmiin kyyneleet poskilla ja sanoa rakastavansa niin maan helvetisti. Kyllä kaipaan ihmistä, joka ottaisi heikolla hetkellä kainaloon, nostaisi takaisin jaloille. Kyllä ikävöin sitä tunnetta, kun saa illalla viimeiseksi suudella ja toivottaa hyvää yötä. Kyllä haluaisin miehen nousevan ruokapöydästäni, kiittävän ja hymyilevän. Kyllä myönnän syvälle silmiin porautuvan katseen tai karhean käden kosketuksen sykähdyttävän yhä edelleen. Kyllä kaipaisin sitä hullua, joka hiki päässä juoksisi kanssani yli rämeiden ja peltojen jo pelkästä ilosta hengästyen. Kyllä istuisin mielelläni illan hämärässä rakkaan vierellä saunan lauteilla tuntikausia. Kyllä haluaisin sen ihmisen, jonka vierestä aamulla herätessä ensimmäinen ajatus olisi, että tässä kainalossa haluaisi olla ikuisesti. 

Onni ei löydy etsien, se tulee eläen. Niin sanoin ystävämiehelle samassa kalaveneessä. En ole valmis ryhtymään vakavaan suhteeseen yhdenkään ihan ok tapauksen kanssa. En ole valmis räpsyttelemään kauniille korulauseille ripsiäni sinisilmäisesti. En ole valmis vannomaan rakkautta, jota en tunne sydämestä saakka.

Silti uskon, että siinä hän on. Juuri niin lähellä, ettei itse edes huomaa. Niin tärkeänä, läsnä ja turvallinen. Elämässä tätä elämää, omia arvokkaita päiviään, vuosiaan miettien näitä samoja asioita. Kaipaamassa sitä ihmistä, jonka kellistää naurun saattelemana pihanurmelle tai heittää laiturilta innosta puhisten järveen. Siinä se on, hauska, mukava, ymmärtävä, luotettava, rehellinen. Mies, jolla on taskussaan eletty elämä, kokemuksen rikkaudet ja menneet rakkaudet. Viallinen ollakseen epätäydellinen, täydentämään yhteiseksi muotoutuvaa elämää. Siinä hän on, hetkessä missä tahansa. Tässä päivässä, huomisessa, tulevissa vuosissa. Siinä juuri, aivan lähellä, vastassa katsomassa syvälle silmiin. Hän on juuri siinä, juuri silloin kun hetki on oikea. Se hetki tulee vielä, kun aika on oikea.

Ystävä kalastusveneessä ihmetteli jälleen. Kun hän niin tykkää, että olisin hyvä nainen monelle, iloinen, reipas, pärjäävä, rehellinen, töitä paiskiva ja liikunnallinen hyvillä elämänarvoilla. Kun hän niin ihmettelee. Lopputulemalta sanon ehkä olevani ronkeli, etsiväni sitä oikeaa, loppuelämän jatkuvaa rakkautta, aitoa parisuhdetta iloineen ja suruineen. "Mutta silti, täydellinen nainen, epätäydellisillä varpailla varustettuna", hän naurahti ja katsoi tanssi- ja juoksuaskelien runnomia jalkojani.

Oo siellä jossain mun. Mieheni, juuri se mies, jolle sanon vielä jonakin päivänä "mä rakastan sua".

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Suurimmat päätökset ohjaa parhaimpaan lopputulokseen



Alkukeväästä edessäni oli monta kääntämätöntä arpaa. Lopulta jokaisessa oli voitto. Sain työpaikan,  myin asunnon ja kolmantena löysin meille uuden kodin. Ei yhtään tyhjää joukossa. Uskomatonta tuuria.

Kaksi vuotta sitten ostaessani asunnon en tullut kotiin. Tulin kämppään. Olen ollut kaksi vuotta ohikulkumatkalla. Kaksi vuotta ajatellut, että haluan takaisin kotikylille, tukiverkostojen tavoitettaviin, perheen luokse. Lottopottiin voisi tuota kolmen suoraa verrata siis.

Moni on ihaillut, kauhistellutkin elämisen tahtia. Uskallustani tarttua toimeen, muuttaa elämä, josta ei nauti. Se elämä, jota ei oppinut tai pystynyt elämään kahdessa vuodessa. Nämä kaksi vuotta on kasvattanut ihmisenä, opettanut tuntemaan itsensä, halunsa ja tarpeensa. 

Joskus pelkäsin elämää. Sitä tulevaisuutta, joka vielä on pimennossa. Elin suhteessa, jossa en voinut hyvin, uhrasin itseni lapsille unohtaen hyvinvointini, unohdin itseni kaikkien muiden vuoksi. Pelkäsin irroittaa, etsiä onnea. Hirveää sanoa, että näen päivittäin ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä elämäänsä. 

Eilen tapasin vanhan tutun pitkästä aikaa. Tuon rouvan, joka oli nähnyt muutaman vuoden takaa parisuhteeni, elämän pienten lasten äitinä, eronkin ja somen välityksellä seurannut nykyistä elämää. Juteltiin kuin ennen, meille tärkeistä asioista ja ajatuksista. Ennen lähtöä hän sanoi "susta näkee, että nyt sä olet onnellinen elämästäsi."

Osui ja upposi. Enää en pelkää päästää irti, luovuttaa, etsiä parempaa. Haluan elämäni olevan hyvää nyt, onnellista ja arvokasta. En haaveile tulevaisuutta, murehdi menneitä. Osaan kantaa tyytyväisenä mukana eletyn elämän, sen mukanaan tuomat opit ja viisastumisen. Osaan olla avoin tulevaisuudelle, uusille mahdollisuuksille, ihmisille ja haasteille. En pelkää elää elämääni, omaa ja onnellista.

Elämän myllerrykset on saanut rakastamaan itseään. Katsomaan itseään illalla peilistä ja ajattelemaan, että juuri tuo tyyppi on oikeastaan aika täydellinen. Se peilissä oleva tyyppi on juuri se ihminen, jonka kanssa haluaa elää tämän yhden ainoan elämän. Se tyyppi, jota rakastaa ja joka antaa rakkautta muillekin. Se tapaus, jonka kanssa on turvallista sukeltaa kohti uutta ja tuntematonta. Uusiin elämän ympyröihin, uusiin haasteisiin, uusiin elämyksiin. 

Se tyyppi siellä peilissä kelpaa itselleen. Omissa silmissä sen pylly roikkuu joka ilta aivan liikaa, jenkkakahvoilta löytyy löysää, kasvojen piirteissäkin olisi kaunistamista, mutta hitto soikoon sillä on arveton vatsa, sileä iho, pitkät sääret, iloiset silmät ja onnellinen hymy. Se tyyppi siellä kelpaa kaikkine virheineenkin.

Sille tyypille siellä peilissä on muodostunut kiinteä ystäväverkosto, tärkeitä ihmisiä lähelle. Se ihminen osaa nauraa, heittäytyä ja antaa elämän viedä oikeaan suuntaan. Se on löytänyt menneistä vuosista itsensä, minuutensa ja onnellisuuden avaimen. 

Entä ne ihmiset, jotka eivät ole onnellisia katsoessaan illalla peiliin? Joskus tekisi mieli kehottaa luovuttamaan, antamaan periksi, heittäytymään ja rakastamaan itseään hieman enemmän. Päästää kaikki paha pois, antaa tilaa uudelle ja antoisalle tulevaisuudelle. 

Olen luopunut kaikesta mistä en nauti, jota en rakasta. Muuttoauton ajaessa rapun eteen olen kadottanut kaiken mitä en elämässäni halua säilyttää. Pari viikkoa sitten työkaveri nappasi matkoillamme mukaan pari uutta viherkasvin alkua. Uuden kodin täytän asioilla, joista pidän ja rakastan. Itselläni, lapsillani ja kukilla. Ja ehkä joillakin arkielämän sujumisen edellyttävillä tavaroillakin. Ehkä vielä jonakin päivänä rakastan elämääni miehenkin; huonoa ei huoli ja hyviä on harvassa. Toivon rakkauden ja intohimon elämää kohtaan näkyvän vielä vuosien ja jälleen vuosikymmenienkin päähän.