keskiviikko 31. elokuuta 2016

Elämä on just tätä


Illan pimeydessä kykin torpan nurkalla pissalla. Katselen tähtitaivasta, kuuntelen hiljaista maailmaa, aistin syksyn viileyden. Puhallan kynttilän sammuksiin, sujautan makuupussin vetoketjun kiinni, kuuntelen läpi yön hiirten juoksuja ja aistin lattialankkujen painamat lonkissani. Aamulla kehossa tuntuu edellisen päivän raskaat työt, iltaiset letkajenkat ja tanssiaskeleiden opettelut. Vanhojen hirsiseinien tarjoamassa makuusijassa on raikkaampi ilma kuin yhdessäkään aiemmassa nukkumapaikassa. Katsahdan ikkunaa kohti, syysaamun ensi säteet valaisee torpan pimeimpään nurkkaa. 

Nousen ylös, tossut jalkaan. Kukko kiekuu kiertäessäni vanhan lukon auki. Vanha villatakki päällä, yöpaitasillani kuljen pitkin metsiä. Kilometrejä. Pysähdyn kalliolle katsomaan tyynelle järvelle, kerään kesän viimeisiä mustikoita, ensimmäisiä puolukoita aamiaispöytään. Edelleen pystyn aistimaan edellisenä päivänä käsissäni pitelemäni tuoreen viljan tuntuman ja tuoksun, yhden tämänkin vuoden parhaista hetkistä.

Hakkaan hellapuita, koitan nostaa vettä kuivasta kaivosta. Tuokion kuluttua teevesi kiehuu kuparipannussa, tiskivesi lämpiää padassaan. Syödään, nautitaan rauhasta ja seurasta. Hiljalleen kaivan pesuvadit esille, ystävä kantaa ämpärillä vettä tupaan. Edellisen päivän lautasia ja kupposia tiskatessa katson aamuisella ikkunalla kukkivaa palsamia ja ymmärrän taas paljon enemmän.

Ystäväpiirissä eletään hiljaiseloa. On työt, on perheet, on sairastelut, on huolet kullakin. Jälleen tänä syksynäkin saa kiittää jokaisesta onnellisuuden ja terveyden rippeestä. Siitä, että on niitä aamuja, jolloin voi hengittää vaivatta, lapset on säilyneet suurinpiirtein terveinä, arki luistaa hyvällä suunnittelulla ja kalenterista saattaa joskus löytyä päivä, jolle ei ole mitään merkintää.

Ruuhkavuodet, vihaan sitä sanaa. Oikeastaan inhoa näitä vuosia, joita parhaillaan elän. Elämäni on juuri sitä mitä en haluaisi sen olla; kiirettä, stressiä, suunnitelmia toinen toisensa perään. Hallitakseni jokaisen palasen, pitääkseni jokaisen narun käsissäni on pakko aikatauluttaa ja suunnitella. Elämässäni on säännöllinen päivätyö, lasten terveystarkastuksia, palavereissa ramppaamista, yhteishuoltajuuskuvioiden sovittelua, omasta terveydestä ja liikunnasta huolehtimista jne. Puhumattakaan päivittäisistä asioista, kuten ruoanlaitoista, kaupassa juoksemisista, ulkoiluista, pyykinpesusta, siivouksesta, kirpputorimyynneistä, huonekalujen metsästyksestä, bloggaamisesta, sähköpostien lähettelystä tai korvausten hakemisesta yhdestä jos toisesta suunnasta.

Sitten on niitä iltoja, jolloin kuumeisena, flunssaisena olen puoliksi unessa silittäessäni lasta iltalaulun aikaan. Sängyssään väsyneenä esikoulupäivästä makoileva tyttö tuumaa lopulta pusun saatuaan "äiti mene nukkumaan, oot ihan hirveän väsynyt". Sinä iltana äiti ei jaksa tarttua neuletyöhön, ei lukea sanaakaan kirjaa. Silloin on aikaa vain nukkua.

"Mä haluan sen taloni. Ja velattoman elämän. Sen tuoman vapauden. Sen, ettei tarvitsisi käydä tekemässä työtä, jota ei rakasta enää. Saisi lähettää lapset aamulla kouluun ja ottaa iltapäivällä vastaan. Että jaksaisi olla niille hyvä äiti. Mutta elämä on. Se on just nyt tätä." Kirjoitan ystävälle viestiin. Hänelle, joka tietää, tuntee ja ymmärtää. Muutaman viestin jälkeen tokaisen murheidemme loppuun "Mutta aikansa kutakin. Pakko on jaksaa meistä jokaisen omaa paskaamme."

Elämä on just tätä. Se on kylmiä syysaamuja, pikapestyjä tuulipukuja, pakastettuja makaronilaatikoita, junnaavia neuletöitä, loppuun saattamattomia Hello Kitty palapelejä, kesken jääneitä iltalauluja, pitkiä yöunia, sairauslomapäiviä ja tulevaisuuden haaveita. 

Se on elämää asunnossa, joka ei ole koti vieläkään. Se on selviytymistä maanantaista perjantaihin. Se on aamukiukkuja ja eron tuskaa. Se on tulevaisuuden odotusta, elämän rauhoittumisen toivomista. Se on haaveilua siitä, että jokaisen päivän voisi elää kuin viikonloppuisen vuorokauteni. Keskellä hiljaisuutta, oman käden työtä katsellen, rauhallisista aamuista tiskien äärellä nauttien, lapset koulumaailmaan lähettäen ja iltapäivällä lämpimän padan äärellä ilolla vastaanottaen.

Mutta juuri tänään se on pari mukillista jäätelöä, sohvalla makoilua, pitkiä päiväunia kuumetta parannellessa. Yhdet inkivääriteet sille!

torstai 25. elokuuta 2016

Toivo; jokaisen naisen oikeus!


Uusi liesi. Jokaisen äidin, naisenkin oikeus on tehdä ruokaa toimivalla välineistöllä. Sellaisella, joka valmistaa mustikkapiirakan alle tunnissa, saa perunaveden kiehumaan nopeammin kuin puuliedellä valmistaessa. 

Väärin. En puhu uudesta hellastani. Puhun Toivosta. Sellaisesta ihmisestä, joka pitäisi  yksinhuoltajakorvauksen kylkiäisenä tarjota jokaiselle yhden aikuisen kotitaloudelle. Toivo on sellainen ihminen, joka tulee ovesta sisään omalla avaimella, riisuu kenkänsä opetetusti eteisen matolle, kävelee jääkaapille ja kyselee ruokaa. Äiti-ihmisen taloudesta toki löytyy aina purtavaa myös yhdelle Toivolle ja jälleen Toivo autuaan tietämättään syö hyvällä ruokahalulla suuren annoksen ruokahuijarin valmistamaa kesäkurpitsa-porkkana-kantarelli-lasagnea. Toivolla on asunnossa omat lasit, ne kaikista kalleimmat, hankalimmin pestävät ja epäkäytännöllisen rumat. Huomaathan kuvasta, Toivo-laseja on vain yksi keittiön hyllyssä, toinen kaatuilee tiskikoneessa.

Toivo on toisinaan tylsistynyt. Hänen onnensa on ihminen, jonka elämässä ei ole koskaan tylsää. Juuri viimeisen haarukallisen saavutettua vatsalaukun neiti kaivaa jokusen kipaleen viiskymppisiä ja hetkeä myöhemmin Toivo heittää autonavaimensa pöydälle, nappaa eteisestä perheautooni sopivat tilalle. 

Toista tuntia istun kipeän lapsen vierellä sohvalla, laiskottelen. Olen perin aikaansaamaton. Ovi kolahtaa jälleen, rahat on kadonneet Toivon matkassa. Sisään kannetaan jotain kauan odotettua ja etsittyä. Puolisen tuntia myöhemmin katselen Toivon touhuja ja keittiöni uudistuu jälleen. Hymy nousee kasvoille, yksi huoli vähemmän. Toivo saa palkkioksi loppusummasta jääneen euron ja toisen lautasellisen lasagnea. 

Hirveän mukavaa. Se kun on tuollainen Toivo. Sellainen, joka pistää tuulemaan silloin, kun itsellä junnaa paikallaan niin ajatus kuin aikaansaaminenkin. Toivo on sellainen ihminen, jonka kanssa ei saa riitaa aikaiseksi, joka jaksaa kuunnella ritinää ja kitinää, näkee maailman pessimistisen optimistisesti.

Ilman Toivoa vessassani olisi varmasti edelleen vanhat katkaisijat ja paloturvallisuudella pilaamaton valaisin seinässä. Ilman häntä keittiöni tiskiritilä valuttaisi edelleen ruostevesiä kolmattakymppiä käyvien kellastuneiden loisteputkikamaluuksien päälle. Antenninjohtoni olisi väärän mittainen ja se todennäköisesti luikertelisi valtoimenaan pitkin lattioita kuin pyton viidakossa. Asunnossani vaihtuisi ilman huonommin ja silakkapihvit olisivat edelleen kiellettyjen ruokien listalla puuttuvan liesituulettimen vuoksi. Pesuhuoneen katosta puuttuisi valaisin ja eteisessä roikkuisi edellisen omistajan jättämä puolikkaalla varjostimella varustettu retrolamppu. Ilman häntä asuntoni olisi valaistu tyystin vääränlaisilla lampuilla enkä vielä tänä päivänäkään lukuisten oppituntien jälkeen ymmärrä tuon taivaallista lumeneista ja kelvineistä. Ilman Toivon aikaansaamista asuntoni myyntiarvoa ei ainakaan lisäisi viimeisiään kiskova liesi, jolla asukas on kituuttanut nuukuuksissaan vuotensa. Ensitalvenakin tärisisin vielä lukuisien kirosanojen verran lämmitystolppani äärellä ilman Toivon tarjoamaa apua.

Pari kakkua, villasukat tai kattilallisen soppaa voi saada Toivo hyvitykseksi myös säännöllisestä nurmikoiden leikkuusta, raivonpurkausten tai epätoivoisten kyynelien vastaanottamisesta. Toivo joutuu toisinaan toimimaan hormonimyrkyjen taltuttajana ja väsymyskiukkujen voodoonukkena. Hän yrittää ymmärtää kaksikymmentäseitsemänvuotiaan äiti-ihmisen murheita niin hyvin, kun kaksikymmentäkaksivuotias yksin asuva mies vain voi. Toivo osaa esittää hyvin ymmärtävää.

Toivolta voi pyytää mitä vain. Voi sanoa suoraan kun haluaa olla yksin, voi kertoa kun haluaa kramppaavia pohkeita hierottavan, voi pyytää yhtäkkisesti seuraksi Särkänniemen huvituksiin. Toivo tunnustaa jopa kavereilleen olevansa naapurineukon kanssa vadelmia noukkimassa tai sotkemassa fillarilla pitkin metsäteitä autiotalojen perässä. Toivon seurassa voi haista juuri niin miehekkäältä, kuin nainen vain osaa, puhua mitä sylki suuhun tuo. 

Oikeesti. Jokainen nainen ansaitsisi tuommoisen Toivon!

tiistai 23. elokuuta 2016

(Hölyn)pölyä!

 

Muistan pari vuotta sitten kauhistelleeni erään kauppaketjun siivoustutkimuksen tuloksia. Tuolloin imurointikerrat kuukaudessa pystyi kepeästi laskemaan yhden käden sormissa, toisinaan homman sai mahdutettua ehkä pariin kertaan. Tosin silloin kodissani oli kodinhoitohuone, johon kuraiset kengät riisuttiin ja pyykkikone odotti heti ovesta astuessa. Nykyään kurakamppeet kiikutetaan toisen kerroksen perimmäiseen nurkkaan puhdistumaan. 

Se oli aikaa, jolloin kodissani oli verhot jokaisessa huoneessa, mattoja lattialla, turhaa tekstiiliä nykyiseen mittakaavaani nähden järkyttävän paljon. Tuolloin kuivasin pyykit takkahuoneessa ja imuroin kerran vuodessa parin sentin kerroksen harmaata haituvaa takan päältä. Imuroinnin tarpeen arvioin nurkissa vilisevistä villakoirista ja jalanpohjiin tarttuvasta hiekasta. Hetkestä, jolloin ymmärsin imuroinnin tarpeen olevan akuutti, saattoi kulua vielä muutama päivä asiaa kypsytellen..

Mietitäänpäs. Koska olet viimeksi tampannut petauspatjasi? Koska olet viimeksi pessyt mattosi? Koska olet viimeksi tampannut sänkysi patjat? Koska olet viimeksi puistellut ikkunaverhot? Koska olet viimeksi imuroinut lampunvarjostimet? Entä sen korkeimman kirjahyllyn päällisen tai pyykkikoneen taustan? Koska pyyhit maustehyllysi? Entä vaatehuoneesi hyllyt? Koska viimeksi veit sohvatyynyt pihalle ja imuroit sohvan?

Omasta puolestani, nykyisessä elämässä. Imuroin 2-3 kertaa viikossa, en käytä mattoja, verhoja vain akustisesti välttämättömät. Puistelen verhot ennen jokaista imurointikertaa. Tamppaan petauspatjat lakanoiden vaihdon yhteydessä, imuroin patjat samalla. Sohvan imuroin kerran viikossa, samoin kirjahyllyt kauttaaltaan, lamppujen pääliset, lattialistoja unohtamatta. Muut tasopölyt avohyllyistä ja tasoilta poistan jokaisella imurointikerralla. Viikoittain puistelen irtotekstiilit sohvatyynyistä päiväpeittoon. Pyykkihuolto hoituu kokonaisuudessaan pesuhuoneessa.

Joku voisi kuvitella siivoushulluksi, mutta päinvastoin. Terveydentilan muovaamasta pakkoratkaisusta voi paremminkin puhua. Moni varmasti jo ajattelee miksi ihmeessä jupisen tällaisesta asiasta. Puhun terveydestä, hyvästä sisäilmasta ja pölyn vaikutuksesta mokomaan. Eilisen aamun viimeisen puolituntisen ennen töihin rientämistä kulutin ystäväni imurin kanssa, kylmähiki otsalta ulos puskien, henkeä puuskuttaen. 

Ei ole kyse leikistä. Katso alimmaista kuvaa ja mieti. Yllä mainituilla kuukausia kestäneillä siivoustottumuksillani, materiattomassa kodissani yhdellä imuroinnilla säiliöön kerääntyy alimman kuvan osoittama määrä pölyä. Painotan teemoja materiaton, vähätekstiilinen ja maksimissaan kolmen päivän imurointiväli. Jokaisella kerralla olen yhtä hämmentynyt asiasta. Mieti ja tartu imuriin, hyvinvoinnin tähden.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Olen.

 

Olen kokenut ensirakkauden huuman.
Olen antanut elämäni, minuuteni lapsilleni. 
Olen tullut petetyksi, päin naamaa kusetetuksi. 
Olen tullut loukatuksi, satutetuksi, kuten moni muukin nainen.
Olen elänyt elämää kulissi-onnessa.
Olen pystynyt keskustelemaan, esittämään anteeksi antanutta vaikka sisälläni kiehuu.
Olen myynyt osuuteni halvalla vapautuakseni menneestä elämästä.
Olen suostunut liian pieniin korvauksiin säilyttääkseni sovun välillämme.
Olen luopunut lemmikeistäni elämäntilanteen muututtua, uskoen näille paremman tulevaisuuden ja kuullut tovin päästä olevani vastuuton, toisten nurkkiin eläimensä hylkääjä.
Olen kyyneleet poskilla rapsuttanut viimeisen kerran lopulta eläinkotiin saattamaani koiraa.
Olen rauhoitellut viikottain koti-ikävää oirehtivia, juossut yöhuutojen vierelle.
Olen uskotellut hyvää, luonut kaunista kuvaa maailman menosta vaikka sydämeni on täynnä inhoa. 
Olen pyrkinyt tulemaan toimeen vartin viikossa, yhteistyössä.
Olen joustanut paljon, antanut muiden päättää.
Olen ollut viikonloppuina erossa lapsistani korkeintaan yhden yön.
Olen kerran myöhästynyt sovitusta aikataulusta, kuullen muistutuksia vielä vuoden jälkeenkin.
Olen saanut huomata kuinka jokainen netissä julkaistu päivitykseni, kirjoitukseni on talletettuna kovalevylle.
Olen kuullut lakipykälistä, syytetty kotirauhan rikkomisesta.
Olen kuunnellut sääntöjä, määräyksiä siitä mitä saan julkaista blogissani.
Olen yrittänyt ymmärtää, ettei entisen pariskunnan ole soveliasta käydä yhteisen kummilapsen juhlissa samanaikaisesti.
Olen saanut määräileviä ja uhkailevia viestejä jokaiseen viestintävälineeseen.
Olen kuullut näyttäväni 12-vuotiaalta pojalta, ruipelolta, muodottomalta yksilöltä.
Olen ihminen, jota ei halua nähdä silmissään.
Olen vastenmielinen, mielisairas, hullu ämmä.
Olen saanut kokea menneeseen liittyneiden ihmisten yhä välittävän, tukevan ja kannustavan.
Olen menneiden kahden vuoden aikana kuullut olevani hyvä vain yhdessä asiassa; äitiydessä.

Tänään sunnuntaina pysäköin autoni pihatien päähän, etten jalallanikaan astuisi tontille, erehtyisi kynnyksen yli. Olen vartin ajoissa, saan avoimesta auton ovestani kirosanojen vyöryn, kysymyksen mahdollisesta kellon rikkoutumisesta. Lopulta pyyhin konepelliltäni räkäklimpit, puistelen kyydistä autoni matolle heitetyt koiran jätökset ja vaikenen hiljaa, ilman vastarintaa. Ilmeisesti mokasin, jälleen.

Illalla hymyilyttää, tavattoman paljon. Ehkä sittenkin olen hullu, päästäni vialla. Uskallan tuoda totuudet julki, kaikkien silmille. Olen vahva, sisukas, omillani. Seison tukevasti jalat maassa, tavoittelematta ainuttakaan pilveä taivaalta. Elämässäni on kaikki mistä olen koskaan haaveillut, yhtä hirsitaloa lukuunottamatta. 

Voin purkaa pahan olon, ihmetykseni ja murheeni suvulle, perheelleni. Voin nauraa kanssa ystävien, kertoa heille kaiken. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka tukee, välittää, luottaa ja arvostaa. Heidän vuokseen mustat pilkut elämän pyörteissä väistyy unholaan kerta toisensa jälkeen. Heistä saan voimaa, jaksamista, uskoa parempaan.

Kirjoittaessa itken ja hymyilen. Elämä on liian lyhyt turhalle synkistelylle ja murehtimiselle! Kiitos. Kaikesta. Elämä.

perjantai 19. elokuuta 2016

Sadonkorjuupiirakka (gluteeniton, maidoton)

 


En tiedä uskallanko, ehkä en, ehkä joo. Omalla reseptillä, sattumanvaraisena onnistumisena, kauden tuoreimmista. Tässä se tulee;

Pappadiipan sadonkorjuupiirakka
(maidoton, gluteeniton)

2 dl keitettyä kvinoaa
 2 rkl oliiviöljyä
1 muna
1 tl ruususuolaa

1 dl hirssijauhoa
0,5 dl tattarijauhoa
0,5 dl riisijauhoa
1 tl leivinjauhetta

Keitä kvinoa ylikypsäksi. Lisää kvinoan joukkoon öljy, muna ja suola.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja kaada kvinoaseoksen joukkoon. Sekoita taikina tasaiseksi ja painele piirakkavuoan pohjalla. Kastele kätesi kylmällä vedellä taikinan tarttumisen estämiseksi.

Paista pohjaa 200 asteessa 10 minuuttia.

Valmista odotellessa täyte.

1-2 dl kantarelleja (pilkottuna)
1 kesäsipuli varsineen
kämmenellinen tuoretta persiljaa
1,5 dl karkeaksi raastettua kesäkurpitsaa
1 tl ruususuolaa
ripaus mustapippuria

Paloittele täytteen aineet, raasta kesäkurpitsa. Sekoita keskenään ja kaada esipaistetun pohjan päälle. 

1,5 dl kaurajuomaa (tarvittaessa gluteeniton)
3 munaa

Sekoita kaurajuoma ja munat keskenään. Kaada kasvistäytteen päälle vuokaan.

Paista vielä 175 asteen lämmössä 25-30 minuuttia.
 
 Tarjoillaan kylmänä, mielellään seuraavana päivänä. 

Maukkaita syyshetkiä! 

tiistai 16. elokuuta 2016

Paluu maan pinnalle


"Ei se ole mikään huone" tuumasi naapurini alakerran nurkkakopista. Juuri siitä, jonka rymsteerasin tovia aiemmin leikkihuoneeksi. Eräänä sunnuntaisena aamuna kuitenkin raahasin futon-patjaani alas rappusia ja purin sänkyni palasiin. Näytin naapurille miten tuosta kopista tuli kuin tulikin makuuhuoneeni.

Alakertaan laskeutumisellani oli tavoite; nukkua yöt paremmin. Tavoitteena, lähes pakkona lupasin itselleni käydä jokaisena iltana vähintään kahdeksan tuntia ennen herätyskellon soittoa uinumaan ja nukkua mahdollisimman sikeästi. Yläkerrassa heräilin useamman kerran yössä lasten kyljen kääntelyihin tai unensekaisiin höpinöihin.

Muutamaa yläkerrassa juoksua lukuunottamatta olen nukkunut hyvin. Olettaisin, etten ole läheskään kaikkia lasten mutinoita kuullut ja tytärkin on oppinut kummasti kiskomaan pudonneen peiton takaisin päälleen itsenäisesti.

Mitä pidemmät ja sikeämmät yöunet on puolestaan saanut aikaan. Yhdistettynä säännölliseen liikuntaan, riittävään ulkoiluun ja kolmen tunnin välein tapahtuvaan ateriointiin, on hermot löystynyt huomattavasti. Muisti on parantunut, voimat ei lopu yhtä helposti ja haukotusten määräkin on pienentynyt jokusella prosentilla. Perkeleet ei lennä enää yhtä herkästi ja imuriakin tulee kohdeltua lähes kunnioittavasti työpäivän jälkeen.

Liian lyhyitä öitä, katkonaisia unia ja lasten vierellä ramppaamista on jatkunut liki kuusi vuotta. Hiljalleen alkaa tuntua kuin sumuverho alkaisi väistyä ajatuksen juoksun tieltä. Kuin harmaakin päivä olisi hieman kirkkaampi. Suurimman muutoksen näkee unissa; niitä näkee sittenkin, joskus ne jopa muistaa vielä aamulla!

Eilen illalla avasin tiskikoneen, väsyksissä en enää jaksanut alkaa tyhjentämään. Odottakoon aamuun asti ajattelin. Aamulla töihin lähtiessä havahduin miten olin tovia aiemmin tyhjentänyt koneesta vain muutaman tiskin, laittanut aamiaiskupit tilalle. En tiedä onko hyvä haltija kilistellyt yöllä astioita vai harrastanko uusien, vuosikausia haettujen sikeiden unieni keskellä yöllisiä kävelyretkiä. Haluaisin uskoa haltijoihin ja toiveiden toteutumiseen, mutta todellisuudessa toivon, että viime öinen uni isoäidin viemisestä yöpäivystykseen tapahtui vain unimaailmassa.

Kauniita unia! Nukkukaa hyvin! Ja paljon!

lauantai 13. elokuuta 2016

Koti-ikävä


Syystuuli puhaltaa nurkissa. Noukin punaisenaan hehkuvasta puskasta puutarhavadelmia tunnin ajan. Seuraavan tunnin vietän sohvalla selällään makoillen, katon oksansyitä katsellen. Kuuntelen juttuja, useimmat niistä on kuultu ennenkin.

Kerrotaan tarinaa isoisoäidistäni; siitä kuinka puoliso kaatui sodassa, nuori äiti jäi yksin kahden pienen lapsensa kanssa, huusi huutokaupasta itselleen talon, huusi toisenkin ja kolmannenkin, kasvatti lapsensa yksin, huolehti kodin, sienesti, marjasti, kävi viideltä aamulla lypsyllä ja jeesaili ukkoja metsällä hirrenvedossa. Tuli toimeen omillaan, ei isäntää taloonsa huolinut. Elämä oli joskus kovaa, mutta hitto soikoon hän selvisi, vuosien karttuessa lennätti maailmaan kasvattilapsosiakin. Ja mitään ei kuulemma koskaan katunut. Pistipäs naurattamaan itseäni, naurettiin yhdessä kiikkustuolilaisen kanssa.

Hämärän lähestyessä hyppään pyörän satulaan, poljen raittiissa ilmassa kuin viimeistä päivää. Hidastan vauhdin liki pysähdyksiin jokaisen autiotalon kohdalla, jokin kouraisee syvältä sydämestä. Niin monet niistä haluaisin. 

Syötän laitumelta tervehtiville lehmille apilaa, juttelen omituisia. Kukaan ei ole kuulemassa, ei kyseenalaistamassa pääni sisältöä höpinöideni keskellä. Kuu kuusen vierustoilta hiipii pimenevälle taivaalle. 

Poljen lapsuudenkodille, syön vielä viimeisen annoksen isäni tekemää maailman parasta ruskeaa kastiketta ja pottua. Se saa aina niin tavattoman hyvälle mielelle, lyhenemään pituudenkin lähes metrin mittaan jälleen. Huudan heipat, ylihuomenna nähdään.

Ajan pitkin hiekkateitä kivet rapisten. Pimeys on saapunut, syksy laskee usvaansa viljapeltojen päälle. Menen jälleen samaa hiekkatietä, jota viikottain kuljen, ihan vain ohittaakseni yhden monista seudun unelmataloistani. Juuri sinä iltana, kaikkien tyhjyyttä ja pimeyttä henkivien vuosien jälkeen yhdessä kamarissa palaa himmeä valo. Pysähdyn ohitettuani talon, katson taakseni. Kulmakamarissa tosiaan on valo, yksi ainoa lamppu. Jatkan haikein mielin matkaa tiedostaen, ettei meidän välillemme olisi koskaan voinut mitään syntyäkään.

Isollakin voi olla ikävä. Koti-ikävä. Se on onnellista ikävää, kaipausta takaisin rakkaisiin maisemiin. Paluuta takaisin synnyinseudulle. Radiosta soi Haloo Helsingin Huuda!, itkun sijasta painan lujempaa kaasua ja nautin elämästä juuri siinä hetkessä.

Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta ja
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit jatkaa valehdellen
Tai sä voit tietää totuuden.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Tavoitteena pysyä matkalla


Eletään maailmassa, jossa tavoitellaan aina jotain. Se on selkeänä mielessä, suunnitelmana ja päämääränä. Pahimmillaan aikataulutettuna ja mielessä painamassa. 

Ehkä lopputulos palkitsee. En tiedä. Itseäni päämäärät pelottaa. En halua sellaisia. En aikatauluja, en suunnitelmia. En halua suunnitella elämää vaan hiipiä hetkessä. En osaa vastata kysymykseen mitä teen viikonloppuna, en edes mihin aikaan olen seuraavana päivänä menossa töihin. 

Mitä päämäärissä tapahtuu? Mitä tapahtuu sen jälkeen? On kyse juoksukilpailusta, talon rakentamisesta tai lasten kasvatuksesta; hirveä kiire eteenpäin, kylmä hiki otsalta valuen ja loppupisteessä olet saavuttanut päämäärän. On aika mennä elämässä eteenpäin, keksiä uusia tavoiteltavia asioita.

Monen, itsenikin on toisinaan vaikea elää hetkessä. Tyytyä siihen, ettei tarvitse olla tekemistä, saavutettavia päämääriä. Siihen, että voi vain olla. Antaa askeleen viedä eteenpäin omalla painollaan.

Mietittyäni paljon asiaa olen tullut siihen tulokseen, ettei päämäärä ole tavoittelun arvoista. Unelmia ja haaveita pitää olla, niiden ei saa antaa kuolla, tukehtua elämän hektisyyteen. Pitää olla armollinen, kulkea matkaa hitaasti, pysähdellenkin. Nauttia juuri niistä tunteista, joita matkan varrella kohtaa. Päämäärä on hetken huumaa tai vuolaita kyyneliä, nopeasti unohtuvia tunnepiikkejä. Lopulta vuosien karttuessa mielen syövereihin on jäänyt ikuisesti määränpäähän kuljettu matka. Näin uskon.

Kävelin metsässä, etsimättä mitään. Kuuntelin, haistelin, pysähtelin, hyppelin, maistelin. Kuiva jäkälä rapisi paljaiden varpaiden alla, heinät suhisi vasten nilkkoja, suopursut tuoksui. Olin kävellyt tunteja, tyhjä ämpäri kädessäni. Suopursujen tuoksu voimistui, kunnes löysin itseni märältä rahkasammalmättäältä polvillani, kaatuneena. Näin metsän pimeydessä valoa. Lähdin reippain askelin kohti, pidätin hengitystä. Saavuin keskelle metsää, suolammen rannalle. Jalkojen alla kasoittain lakan lehtiä, tupasvilloja silmieni edessä. Maailma oli hiljaa, vain valtatien kohina vaimeana taustalla. 

Takaisin kävellessä söin mustikoita, keräilinkin jokusen. Mieli oli kevyt ja tunne sanoinkuvaamaton. Kenties hämmentynyt, ihmeissään, onnellinen. Olin löytänyt jotain upeaa, jotain sellaista mistä olin vain haaveillut. Olin kulkenut matkani yksin, hiljaa, vailla päämäärää. Yhtäkkiä edessäni oli niin uskomaton kauneus, etten olisi ikinä voinut kuvitellakaan näillä leveyksillä moiseen törmääväni. 

Kotona perkasin saavutukseni; lautasellinen marjoja ja sieniä. Ehkä jonakin päivänä siinä olisi ollut päämääräni, heikosti saavutettu sellainen vieläpä. Tänään saaliini oli jotain suurempaa, tunteja kuljettu hiljainen matkani, matka itseen, omiin ajatuksiin. Kotiin toin yli pursuvan ämpärillisen taianomaisia hetkiä, uskomatonta matkaa, pinnallaan metsän pimeyksiin kätketty päämääräni, aarteeni, saavutukseni.

lauantai 6. elokuuta 2016

Lupaathan pitää hyvää huolta?


Elämässä tulee eteen muutoksia, halusi sitä tai ei. Toivon jokaisen muutoksen vievän lopulta eteenpäin. Saavan ymmärtämään ajan päästä, että näinhän sen pitikin mennä. Kaikelle oli tarkoituksensa. Ihmisen elämä ei ole pelkkää onnea, neliapiloiden keräilyä aurinkoiselta nurmelta. Se on myös sadekuuroin poskille illan hämärässä valuvia kyyneliä. Kipeitä hetkiä, jotka tuntuu pistona syvällä rinnassa.

Muutos aiheuttaa toivottomuutta, tuskaa, epävarmuutta. Saa päivien, viikkojen tai kuukausien ajan miettimään kuinka jatkaa huomiseen. Uskallanko ottaa seuraavan askeleen, rohkenenko sanoa sen ääneen? Olenko tarpeeksi vahva myöntämään, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta? Saanko päätökselläni liikaa pahaa aikaiseksi, murhetta ympärilleni?

Lopulta aika on kypsä, monet kysymykset pään sisällä kysytty, tietämättään viimeiset tuoksut talletettu muistijäljeksi, lukuisat yhteiset hetket pysyvästi mielessä. On aika myöntää tosiasiat, nähdä kaikki selkeämmin kuin aikoihin. Todeta, että näin ei voi elämä jatkua. On etsittävä joku muu. Se joku, joka rakastaa koko sydämellään, antaa täyden huomionsa, muistaa ilmaista kuinka paljon välittää ja rakastaa vuoden jokaisena päivänä. On aika päästää hiljalleen irti, tehdä surutyö, irroittaa.

Se toinen. Se lähes täydellinen. Juuri sellainen, jota sydän etsi. Ja lopulta löysikin. Se, jossa on niin hirveästi juuri sitä mistä ennen vain uneksi. Jotain, mitä ei kuvitellut koskaan tavoittavansa. Siinä se on, lähellä. Osana jokaista päivää, läsnä yksinäisyyttä hohkaavissa yön tunneissa. Niin omana kuin sattaa olla. 

Silti kaikki yhteiset kuukaudet, kaikki eletyt hetket. Välillä on läpikuultava tumma verho. Se, joka estää kiintymästä, välittämästä liikaa, rakastamasta. Verho, joka hiljalleen muuttuu läpikuultavasta paksun samettiseksi. Estää lopulta näkemästä yhteisen huomisen.

Lopulta on aika luopua. Luottaa siihen, että muualla on asiat paremmin. Löytyy joku, joka häntä koko sydämellään rakastaa, nyt ja aina. Antaa hänelle tulevaisuuden, rakentaa ympärille yhteisen kodin, viettää aikaa ja jakaa huomionsa. Löytyy joku, jonka kanssa yhteiseen elämään ei paista aurinko ohuimmankaan verhon läpi. 

Viimeisillä hetkillä on aika kysyä vetisin silmin "Lupaathan pitää hyvää huolta?" ja illalla juoda lasillinen viiniä menneille yhteisille hetkille, kuukausia kestäneelle suhteelle ja jokaiselle kauniille muistoille. Lopulta meidän on parempi näin. 

Tänään luovuin. Siitä tärkeästä, välitetystä ja tovin niin omalta tuntuvasta. Ottajia oli jonoksi, oi tuota yhtä onnekasta naista, joka ihanaiseni omakseen sai. 

Sillanpään Jarin sanoin: "Rakas onnea matkaan, sinä ansaitset kultaa."

torstai 4. elokuuta 2016

MUISTA!


Astuin vanhasta teollisuuskiinteistöstä laskevaan elokuiseen iltaan. Työpäivä ohi, lapsen muualla. Koti oli siivottu, pyykkikorit tyhjiä, pinnat pölyttömiä, viimeisimmät laskutkin jo mapitettuna. Jääkaapissa oli ruokaa, vatsa täynnä palaveripöperöitä. Ainutkaan remontti ei odottanut tekijäänsä.

Tyhjyys, epämääräinen olotila valtasi mielen. Ennenkokematon tunne, suunnaton vapaus. Mikään ei odota kotona, kukaan ei vaadi mitään. Hämmentävää.

Koputtelin ystävän ovelle, soitin toiselle, laitoin viestiä kolmannelle. Tunsin olevani rästissä ystäville, unohdetusta yhteisestä ajasta. Lopulta en ollut lainkaan pahoillani yksin jäämisestä. 

Kuljin pitkin kauppakeskuksen käytäviä, hymyilin ihmisille. Ostin kolmen euron raakaruokakirjan, uuden lukukauden kalenterin, suunnittelin välipaloja, ilosta kyynelehdin pari pisaraa vauvalahjaostoksia tehdessä. 

Tovia myöhemmin kuljin pitkin metsäpolkuja paljain jaloin työvaatteet päällä. Aurinko paistoi, linnut lauloi. En löytänyt ainuttakaan sientä, mutta silti hymyilytti. En jaksanut edes mustikkaa kerätä, pakastin jo huutaa armoa.

Siinä päivässä oli niin valtavasti iloa, onnellisuutta. Pitää osata vain katsoa pintaa syvemmälle, pieniin arkipäiväisiin hetkiin.

On onnea, ettei nukkekodissa vallitseva kaaos koske koko asuntoa.
On onnea, että takapihan tomaatti tekee päivittäin lapsille pieniä punaisia yllätyksiä.
On onnea pelastaa lasten uinuessa bebe-leivos biojäteastialta.
On onnea saada asua pellon laidalla, kaupungin äärellä.
On onnea, että kodissa on vielä joitakin kauniita yksityiskohtia, joista ei ole pakko luopua.
On onnea nähdä lapsen kasvoilla riemu löytäessä kiviä, joissa on ihan oikeaa aurinkokultaa.
On onnea viettää yönsä kukkien keskellä, tyhjässä kodissa.
On onnea aloittaa uusi kalenteri, sujahtaa uuteen työyhteisöön ja kokea olevansa tarpeellinen.

Illalla juoksin tusinan kilometrejä. Kympin taitettuani hymyilin joen varressa penkillä oluttölkki seuranaan istuneelle vanhalle miehelle. Näin kuinka hän yritti sanoa jotain. Pysähdyin, otin kuulokkeet korvilta ja käheä ääni hampaattomasta suusta hymyille sanoi "muista olla onnellinen aina kun siihen on aihetta". Mies nosti tärisevin käsin tölkkiä, tein lupaukseni ja jatkoin matkaa. Onnellisena.

tiistai 2. elokuuta 2016

Viimeiset sydämenlyönnit rakkaalle


Viime viikolla iloitsin terveydestä. Siitä, ettei viikkoihin ole ollut rytmihäiriöitä, silmät on kunnossa, ääni ei käheydy edes kahdesta iltasadusta, lääkkeet pölyttyy laatikossaan ja mäkijuoksuakin jaksaa vetää paremmin kuin keskivertokansalainen.

Loma loppui. Olen leikkinyt ajatuksella, että jännitän ja olen luulosairas. Niin luulosairas, että ääni lähtee, silmät turpoaa, päässä humisee ja haukottelen työpäivän aikana kymmeniä kertoja. Ulos päästyäni haukottelen vielä seuraavat viitisen kertaa sukeltaakseni läpi pääni vallanneesta sumusta. Sisään palatessani olen oma itseni; mieli kirkkaana sinkoilen Duracellin tavoin paikasta toiseen tovin.

Huomaan sen jälleen palanneen. Tunnen kaikki hajut ympärilläni, reagoin kehollani minuuteissa. Istun vanhan rakennuksen rappusilla reagoiden voimakkaaseen homeen hajuun jo ensimmäisellä hengenvedolla, ympärillä olevien ihmisten vaatteet tuoksahtavat vinttikomeroilta ja huuhteluaineilta, tuoreen esikoululaisen uutukaisesta repusta hyppää kemikaalikyllästeet päin näköä. 

Illalla makoilin olohuoneen lattialla selkää oikoen. Sydän löi rauhassa, hyppäsi jälleen rytmistä pois. Iski muutaman tiheän lyöntinsä palatakseen normaaliin. Muutaman hengenvedon jälkeen sama uudestaan. Hetken kuluttua nousin, imin keuhkot täyteen tv-tasoni tuoksua. Sitä, jota terve ihminen tuskin edes haistaa. Se oli vanhan lastulevyn haju, lukuisia kiisteltyjä pienhiukkasia virtasi keuhkoihini. 

Keräsin itseni, istuin sohvalle. Sydän rytmissä, rintaa pistäen. Katselin huonekalukaunokaistani ja otin kuvan. Sen myyntikuvan. Viimeisen kuvan kaunokaisesta.