Viime viikolla iloitsin terveydestä. Siitä, ettei viikkoihin ole ollut rytmihäiriöitä, silmät on kunnossa, ääni ei käheydy edes kahdesta iltasadusta, lääkkeet pölyttyy laatikossaan ja mäkijuoksuakin jaksaa vetää paremmin kuin keskivertokansalainen.
Loma loppui. Olen leikkinyt ajatuksella, että jännitän ja olen luulosairas. Niin luulosairas, että ääni lähtee, silmät turpoaa, päässä humisee ja haukottelen työpäivän aikana kymmeniä kertoja. Ulos päästyäni haukottelen vielä seuraavat viitisen kertaa sukeltaakseni läpi pääni vallanneesta sumusta. Sisään palatessani olen oma itseni; mieli kirkkaana sinkoilen Duracellin tavoin paikasta toiseen tovin.
Huomaan sen jälleen palanneen. Tunnen kaikki hajut ympärilläni, reagoin kehollani minuuteissa. Istun vanhan rakennuksen rappusilla reagoiden voimakkaaseen homeen hajuun jo ensimmäisellä hengenvedolla, ympärillä olevien ihmisten vaatteet tuoksahtavat vinttikomeroilta ja huuhteluaineilta, tuoreen esikoululaisen uutukaisesta repusta hyppää kemikaalikyllästeet päin näköä.
Illalla makoilin olohuoneen lattialla selkää oikoen. Sydän löi rauhassa, hyppäsi jälleen rytmistä pois. Iski muutaman tiheän lyöntinsä palatakseen normaaliin. Muutaman hengenvedon jälkeen sama uudestaan. Hetken kuluttua nousin, imin keuhkot täyteen tv-tasoni tuoksua. Sitä, jota terve ihminen tuskin edes haistaa. Se oli vanhan lastulevyn haju, lukuisia kiisteltyjä pienhiukkasia virtasi keuhkoihini.
Keräsin itseni, istuin sohvalle. Sydän rytmissä, rintaa pistäen. Katselin huonekalukaunokaistani ja otin kuvan. Sen myyntikuvan. Viimeisen kuvan kaunokaisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti