Eletään maailmassa, jossa tavoitellaan aina jotain. Se on selkeänä mielessä, suunnitelmana ja päämääränä. Pahimmillaan aikataulutettuna ja mielessä painamassa.
Ehkä lopputulos palkitsee. En tiedä. Itseäni päämäärät pelottaa. En halua sellaisia. En aikatauluja, en suunnitelmia. En halua suunnitella elämää vaan hiipiä hetkessä. En osaa vastata kysymykseen mitä teen viikonloppuna, en edes mihin aikaan olen seuraavana päivänä menossa töihin.
Mitä päämäärissä tapahtuu? Mitä tapahtuu sen jälkeen? On kyse juoksukilpailusta, talon rakentamisesta tai lasten kasvatuksesta; hirveä kiire eteenpäin, kylmä hiki otsalta valuen ja loppupisteessä olet saavuttanut päämäärän. On aika mennä elämässä eteenpäin, keksiä uusia tavoiteltavia asioita.
Monen, itsenikin on toisinaan vaikea elää hetkessä. Tyytyä siihen, ettei tarvitse olla tekemistä, saavutettavia päämääriä. Siihen, että voi vain olla. Antaa askeleen viedä eteenpäin omalla painollaan.
Mietittyäni paljon asiaa olen tullut siihen tulokseen, ettei päämäärä ole tavoittelun arvoista. Unelmia ja haaveita pitää olla, niiden ei saa antaa kuolla, tukehtua elämän hektisyyteen. Pitää olla armollinen, kulkea matkaa hitaasti, pysähdellenkin. Nauttia juuri niistä tunteista, joita matkan varrella kohtaa. Päämäärä on hetken huumaa tai vuolaita kyyneliä, nopeasti unohtuvia tunnepiikkejä. Lopulta vuosien karttuessa mielen syövereihin on jäänyt ikuisesti määränpäähän kuljettu matka. Näin uskon.
Kävelin metsässä, etsimättä mitään. Kuuntelin, haistelin, pysähtelin, hyppelin, maistelin. Kuiva jäkälä rapisi paljaiden varpaiden alla, heinät suhisi vasten nilkkoja, suopursut tuoksui. Olin kävellyt tunteja, tyhjä ämpäri kädessäni. Suopursujen tuoksu voimistui, kunnes löysin itseni märältä rahkasammalmättäältä polvillani, kaatuneena. Näin metsän pimeydessä valoa. Lähdin reippain askelin kohti, pidätin hengitystä. Saavuin keskelle metsää, suolammen rannalle. Jalkojen alla kasoittain lakan lehtiä, tupasvilloja silmieni edessä. Maailma oli hiljaa, vain valtatien kohina vaimeana taustalla.
Takaisin kävellessä söin mustikoita, keräilinkin jokusen. Mieli oli kevyt ja tunne sanoinkuvaamaton. Kenties hämmentynyt, ihmeissään, onnellinen. Olin löytänyt jotain upeaa, jotain sellaista mistä olin vain haaveillut. Olin kulkenut matkani yksin, hiljaa, vailla päämäärää. Yhtäkkiä edessäni oli niin uskomaton kauneus, etten olisi ikinä voinut kuvitellakaan näillä leveyksillä moiseen törmääväni.
Kotona perkasin saavutukseni; lautasellinen marjoja ja sieniä. Ehkä jonakin päivänä siinä olisi ollut päämääräni, heikosti saavutettu sellainen vieläpä. Tänään saaliini oli jotain suurempaa, tunteja kuljettu hiljainen matkani, matka itseen, omiin ajatuksiin. Kotiin toin yli pursuvan ämpärillisen taianomaisia hetkiä, uskomatonta matkaa, pinnallaan metsän pimeyksiin kätketty päämääräni, aarteeni, saavutukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti