Koti-ikävä

Syystuuli puhaltaa nurkissa. Noukin punaisenaan hehkuvasta puskasta puutarhavadelmia tunnin ajan. Seuraavan tunnin vietän sohvalla selällään makoillen, katon oksansyitä katsellen. Kuuntelen juttuja, useimmat niistä on kuultu ennenkin.

Kerrotaan tarinaa isoisoäidistäni; siitä kuinka puoliso kaatui sodassa, nuori äiti jäi yksin kahden pienen lapsensa kanssa, huusi huutokaupasta itselleen talon, huusi toisenkin ja kolmannenkin, kasvatti lapsensa yksin, huolehti kodin, sienesti, marjasti, kävi viideltä aamulla lypsyllä ja jeesaili ukkoja metsällä hirrenvedossa. Tuli toimeen omillaan, ei isäntää taloonsa huolinut. Elämä oli joskus kovaa, mutta hitto soikoon hän selvisi, vuosien karttuessa lennätti maailmaan kasvattilapsosiakin. Ja mitään ei kuulemma koskaan katunut. Pistipäs naurattamaan itseäni, naurettiin yhdessä kiikkustuolilaisen kanssa.

Hämärän lähestyessä hyppään pyörän satulaan, poljen raittiissa ilmassa kuin viimeistä päivää. Hidastan vauhdin liki pysähdyksiin jokaisen autiotalon kohdalla, jokin kouraisee syvältä sydämestä. Niin monet niistä haluaisin. 

Syötän laitumelta tervehtiville lehmille apilaa, juttelen omituisia. Kukaan ei ole kuulemassa, ei kyseenalaistamassa pääni sisältöä höpinöideni keskellä. Kuu kuusen vierustoilta hiipii pimenevälle taivaalle. 

Poljen lapsuudenkodille, syön vielä viimeisen annoksen isäni tekemää maailman parasta ruskeaa kastiketta ja pottua. Se saa aina niin tavattoman hyvälle mielelle, lyhenemään pituudenkin lähes metrin mittaan jälleen. Huudan heipat, ylihuomenna nähdään.

Ajan pitkin hiekkateitä kivet rapisten. Pimeys on saapunut, syksy laskee usvaansa viljapeltojen päälle. Menen jälleen samaa hiekkatietä, jota viikottain kuljen, ihan vain ohittaakseni yhden monista seudun unelmataloistani. Juuri sinä iltana, kaikkien tyhjyyttä ja pimeyttä henkivien vuosien jälkeen yhdessä kamarissa palaa himmeä valo. Pysähdyn ohitettuani talon, katson taakseni. Kulmakamarissa tosiaan on valo, yksi ainoa lamppu. Jatkan haikein mielin matkaa tiedostaen, ettei meidän välillemme olisi koskaan voinut mitään syntyäkään.

Isollakin voi olla ikävä. Koti-ikävä. Se on onnellista ikävää, kaipausta takaisin rakkaisiin maisemiin. Paluuta takaisin synnyinseudulle. Radiosta soi Haloo Helsingin Huuda!, itkun sijasta painan lujempaa kaasua ja nautin elämästä juuri siinä hetkessä.

Huuda, huuda ilosta
Huuda, huuda vapaudesta ja
Huuda, huuda onnesta
Ja sä voit jatkaa valehdellen
Tai sä voit tietää totuuden.