Elämässä tulee eteen muutoksia, halusi sitä tai ei. Toivon jokaisen muutoksen vievän lopulta eteenpäin. Saavan ymmärtämään ajan päästä, että näinhän sen pitikin mennä. Kaikelle oli tarkoituksensa. Ihmisen elämä ei ole pelkkää onnea, neliapiloiden keräilyä aurinkoiselta nurmelta. Se on myös sadekuuroin poskille illan hämärässä valuvia kyyneliä. Kipeitä hetkiä, jotka tuntuu pistona syvällä rinnassa.
Muutos aiheuttaa toivottomuutta, tuskaa, epävarmuutta. Saa päivien, viikkojen tai kuukausien ajan miettimään kuinka jatkaa huomiseen. Uskallanko ottaa seuraavan askeleen, rohkenenko sanoa sen ääneen? Olenko tarpeeksi vahva myöntämään, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta? Saanko päätökselläni liikaa pahaa aikaiseksi, murhetta ympärilleni?
Lopulta aika on kypsä, monet kysymykset pään sisällä kysytty, tietämättään viimeiset tuoksut talletettu muistijäljeksi, lukuisat yhteiset hetket pysyvästi mielessä. On aika myöntää tosiasiat, nähdä kaikki selkeämmin kuin aikoihin. Todeta, että näin ei voi elämä jatkua. On etsittävä joku muu. Se joku, joka rakastaa koko sydämellään, antaa täyden huomionsa, muistaa ilmaista kuinka paljon välittää ja rakastaa vuoden jokaisena päivänä. On aika päästää hiljalleen irti, tehdä surutyö, irroittaa.
Se toinen. Se lähes täydellinen. Juuri sellainen, jota sydän etsi. Ja lopulta löysikin. Se, jossa on niin hirveästi juuri sitä mistä ennen vain uneksi. Jotain, mitä ei kuvitellut koskaan tavoittavansa. Siinä se on, lähellä. Osana jokaista päivää, läsnä yksinäisyyttä hohkaavissa yön tunneissa. Niin omana kuin sattaa olla.
Silti kaikki yhteiset kuukaudet, kaikki eletyt hetket. Välillä on läpikuultava tumma verho. Se, joka estää kiintymästä, välittämästä liikaa, rakastamasta. Verho, joka hiljalleen muuttuu läpikuultavasta paksun samettiseksi. Estää lopulta näkemästä yhteisen huomisen.
Lopulta on aika luopua. Luottaa siihen, että muualla on asiat paremmin. Löytyy joku, joka häntä koko sydämellään rakastaa, nyt ja aina. Antaa hänelle tulevaisuuden, rakentaa ympärille yhteisen kodin, viettää aikaa ja jakaa huomionsa. Löytyy joku, jonka kanssa yhteiseen elämään ei paista aurinko ohuimmankaan verhon läpi.
Viimeisillä hetkillä on aika kysyä vetisin silmin "Lupaathan pitää hyvää huolta?" ja illalla juoda lasillinen viiniä menneille yhteisille hetkille, kuukausia kestäneelle suhteelle ja jokaiselle kauniille muistoille. Lopulta meidän on parempi näin.
Tänään luovuin. Siitä tärkeästä, välitetystä ja tovin niin omalta tuntuvasta. Ottajia oli jonoksi, oi tuota yhtä onnekasta naista, joka ihanaiseni omakseen sai.
Sillanpään Jarin sanoin: "Rakas onnea matkaan, sinä ansaitset kultaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti