Astuin vanhasta teollisuuskiinteistöstä laskevaan elokuiseen iltaan. Työpäivä ohi, lapsen muualla. Koti oli siivottu, pyykkikorit tyhjiä, pinnat pölyttömiä, viimeisimmät laskutkin jo mapitettuna. Jääkaapissa oli ruokaa, vatsa täynnä palaveripöperöitä. Ainutkaan remontti ei odottanut tekijäänsä.
Tyhjyys, epämääräinen olotila valtasi mielen. Ennenkokematon tunne, suunnaton vapaus. Mikään ei odota kotona, kukaan ei vaadi mitään. Hämmentävää.
Koputtelin ystävän ovelle, soitin toiselle, laitoin viestiä kolmannelle. Tunsin olevani rästissä ystäville, unohdetusta yhteisestä ajasta. Lopulta en ollut lainkaan pahoillani yksin jäämisestä.
Kuljin pitkin kauppakeskuksen käytäviä, hymyilin ihmisille. Ostin kolmen euron raakaruokakirjan, uuden lukukauden kalenterin, suunnittelin välipaloja, ilosta kyynelehdin pari pisaraa vauvalahjaostoksia tehdessä.
Tovia myöhemmin kuljin pitkin metsäpolkuja paljain jaloin työvaatteet päällä. Aurinko paistoi, linnut lauloi. En löytänyt ainuttakaan sientä, mutta silti hymyilytti. En jaksanut edes mustikkaa kerätä, pakastin jo huutaa armoa.
Siinä päivässä oli niin valtavasti iloa, onnellisuutta. Pitää osata vain katsoa pintaa syvemmälle, pieniin arkipäiväisiin hetkiin.
On onnea, ettei nukkekodissa vallitseva kaaos koske koko asuntoa.
On onnea, että takapihan tomaatti tekee päivittäin lapsille pieniä punaisia yllätyksiä.
On onnea pelastaa lasten uinuessa bebe-leivos biojäteastialta.
On onnea saada asua pellon laidalla, kaupungin äärellä.
On onnea, että kodissa on vielä joitakin kauniita yksityiskohtia, joista ei ole pakko luopua.
On onnea nähdä lapsen kasvoilla riemu löytäessä kiviä, joissa on ihan oikeaa aurinkokultaa.
On onnea viettää yönsä kukkien keskellä, tyhjässä kodissa.
On onnea aloittaa uusi kalenteri, sujahtaa uuteen työyhteisöön ja kokea olevansa tarpeellinen.
Illalla juoksin tusinan kilometrejä. Kympin taitettuani hymyilin joen varressa penkillä oluttölkki seuranaan istuneelle vanhalle miehelle. Näin kuinka hän yritti sanoa jotain. Pysähdyin, otin kuulokkeet korvilta ja käheä ääni hampaattomasta suusta hymyille sanoi "muista olla onnellinen aina kun siihen on aihetta". Mies nosti tärisevin käsin tölkkiä, tein lupaukseni ja jatkoin matkaa. Onnellisena.
Ihania arjen onnen hetkiä <3 Sulla on mahtava taito osata katsoa niihin.
VastaaPoistaTuosta vikasta kappaleesta mulle tuli mieleen mun noin seitsemän vuoden takainen keskustelu bussissa vastapäätä istuneen laitapuolen kulkijan kanssa. Hän halusi kysyä multa mitä mä eniten haluan. Hymähdin. En jaksanut jutella. Siihen se jäi hiljaa tuijottelemaan. Ei yhtään ahdistavasti hiljaa, vaan levollisena. Pysäkkiä ennen omaa pois jäämistään tää mies sanoi mulle, että nyt hän kertoo mulle jotain, vaikken mitään itse halunnut sanoa. Hän sanoi: "Kyllä sä saat sen sun unelmien miehen ja tönönkin rannalta, mutta lasta sulle ei koskaan tule." Sitten mies painoi pysäytysnappia. Kertoi vielä oven raosta, että jos kaduilla näkyy, niin hihasta saa tulla nykimään. Vähän sanattomaksi veti.
Kiitos Laura. Kun välillä tuntuu siltä, että kaikki potkii niin pitää päivän päätteeksi pysähtyä kaivamaan onnen hetkiä. Niitä löytyy aina jostain, edes pieniä.
PoistaMelkoisen sanattomaksi veti täälläkin. Usein moiset ihmiset on nähnyt valtavasti elämässään, etenkin sitä pahaa ja ikävää. Ehkä sellaisella on jotain meitä enemmän.. Tiedä häntä. Aika mykistävää kuitenkin!