Hän nostaa lapsen sänkyyn, peittelee unille, silittää poskesta ja toivottaa kauniita unia. Tarvittaessa ja tarvitsemattakin istuu viereen, silittää hellästi sormenpäillä. Kiertää sormella kasvoja, silittää ripsiä, käy sormet yksitellen läpi siirtyen selän silittelyyn. Raskaasti ja hellästi, koko kämmenellä. Iiiisoa ympyrää, hitaasti ja aina vain hidastaen.
Joku pistää hanttiin, ei halua kosketusta. Kieltäytyy viikko ja kuukausi toisensa jälkeen. Ei edes hiljalleen hivuttaen auta. Ei taimen pitäisi nukahtaa yksinäisyyteen. Haluan olla läsnä, pitää kättä vierellä, silittää tyynyliinaa jos ei muuta sallita. Antaa tunteen nukahtamiseen saakka, että joku on vierellä.
Sitten tulee eräs Erityinen, joka ei juuri koskaan luovuta. Metelöi, laulaa ja mylvii. Otan kainaloon sohvalle, pidän hellästi, mutta raskaasti, rauhoittavasti. Silitän sormia aina kun sallitaan. Laulan Tuiki tuiki tähtöstä, hän mukana omalla kielellään. Laulan, hidastan ja lopulta hyräilen. Kuluu tunti, kello naksuttaa seinällä, makaan silmät kiinni ja keskityn hengittämään raskaasti, kuin nukkuisin. Puoli tuntia häviää hiljaisuuteen. Herään, säikähdän ja avaan silmät. Vieressä makaa pienet ruskeat nappisilmät, iloinen ilme kasvoillaan, moiskauttaa pusun suoraan suulle ja toivottaa omalla erityisellä kielellään huomenta.
Yksi nukkui, toinen valvoi. Aivan kuten pitikin. Näitä hetkiä jään kaipaamaan. On niin helppo vain sulkea ovi ja jättää niin hyvät kuin huonotkin hetket työpaikalle.
Kolme työpäivää jäljellä ennen mittaamattoman pitkää "lomaa". Toivottavasti Erityisiä on vielä silloinkin kun palaan takaisin töihin. Uskon niitä olevan, aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti