maanantai 20. lokakuuta 2014

Tunnin ehtojumppa


Naiset. He keksivät hienon uuden lajin, juuri sen, jota kaikki muutkin harrastaa. Löytävät aina samat dieetit. Sitten kituutetaan kaalilla ja ties millä ateriankorvikkeilla pari viikkoa ja hypätään jumpassa harvasen ehtoo. Kuukauden lopulla makoillaan soffan nurkassa ja syödään Fazerin sinistä. Ette voi väittää, ettette tunnistaisi ketään moisen koulukunnan edustajaa.

Menen samaan purkkiin. Ympäri vuoden juoksukunto pysyy yllä 5 km lenkkiin. Keväällä innostuu hakemaan lisää kilometrejä ja syksyllä ollaan kolminkertaisissa määrissä. Tulee syksy, tiedättehän. Motivaatio vain katoaa lämpimiin viltteihin ja villasukkiin. Poikkeuksen teen kuitenkin suklaan syömisessä ja kilojen hankkimisessa.

Onneksi on ilonani iltajumppa, ei ole pelottavia sammakoita tai muita tekosyitä. Jumppa kestää kokonaiset 30 minuuttia, jos sen tekee reippaasti kohtuullisella huilaamisella sarjojen välissä. Moinen kehon rääkkääminen on niin tavattoman vastenmielistä, mutta vielä vastenmielisempää on se, kun vatsamakkarat alkaa tipahdella housunkauluksen päälle. Jokainen vatsalihaksensa raskaudella runnellut nainen taatusti tietää, että töitä on tehtävä, jos haluaa näyttää muulta kuin hyvin kohonneelta pullataikinalta.

Mitä todellisuudessa aikaa kuluukaan ehtojumpalla. Siinä menee pyöreästi tunti, ehkä selviän jo kolmessa vartissa. Uusi upea jumppamattoni kuitenkin on kohottanut motivaatiota roimasti, eipä rutisuta enää häntäluuta. Sarjat teen tehokkaasti, mutta ne tauot... Niiden aikana voi esimerkiksi viikata tai ripustaa pyykkiä, etsiä uusia neulemalleja, kurkistaa blogeja, tehdä ruokaa seuraavaksi päiväksi, neuloa, virkata, käydä vessassa, ommella, siivota, juoksuttaa koiria pihalla, ruokkia koirat, tyhjentää tiskikonetta, siivota auto, kirjoittaa tekstiviestejä, soittaa... Ehdoton lempparini on kyllä lattialla makaaminen ja telkkarin tuijottaminen. Vielä tähän päivään mennessä en kuitenkaan ole antanut itselleni lupaa tauoilla kohdata lempiharrastukseni eli syömisen kanssa.

Ja ne viimeiset minuutit. Kuinka mahdottomasti sitä voikaan ajatus juosta juuri silloin, kun on tarkoitus pitää keho paikoillaan ja lihakset jännitettynä. Kuinka olisi hommia hoidettavana siellä ja täällä. Vielä mahdottomampaa on se miten nopeasti ne kaikki ajatukset pyyhkiytyy mielestä, kun viimein saa huokaista ja lattialle rojahtaa. Ihan vain olla ja pötkötellä.

2 kommenttia: