sunnuntai 26. lokakuuta 2014

3,18


Tänään, seitsemässä tunnissa

- Juoksin Liesjärven metsissä tunnin ja 27 minuuttia päälle, kilometrejä nelisentoista, askelia en lopulta jaksanut laskea. Loppumatkasta potutti, kun kiviä ja kaatuneita puita oli polulla liian vähän, pelästyin nähdessäni ihmisen ja sain viisikymmentäkuusikiloisella massallani sillasta laudan katkeamaan. Maisemat oli kauniita, maasto erinomaista. Suota, metsää ja järveä. Olisin taatusti itkenyt, jos itkeminen ja juokseminen olisi mahdollista yhtäaikaisesti. Kuka ei usko niin sopii kokeilla.

- Istuin kaksi tuntia persuksellani. Yllättävää sinänsä. Luin Raipala-Cormieria, ryystin avokadobanaaniviinimarjakarviaisnokkosmantelikananmunaashwagandhachlorellahamppuproteiinikakaonibs-smoothien. Join kupposen kahvia. Sekin melko erikoista.

- Ajelin pikkuteitä, yksin, hämärästyvässä illassa, määränpää selvillä. Miksi mennä suorinta reittiä, kun voi kiertääkin.. Rammarissa pauhasi Leevi and the Leavings, mulle tulee siitä niin lapsuus mieleen, alkaa hymyilyttää.

- Eksyin markettiin. Ihan vain shoppailemaan. Ostin piimän ja kerman. Kahdesta kassasta valitsin sen, jossa oli pidempi jono, koska mulla oli aikaa ja koska myyjä oli komeampi. Miestä nauratti, totesi "olet varmaan siksi niin iloisen näköinen tyttö, kun sulla on niin hauskat kengät". Menin hämilleni joko kommentista tai syvän ruskeista silmistä, naurahdin ja maksoin 3,18e. Autossa tajusin maksaneeni aletuotteista täyden hinnan. Palasin takaisin ja vaadin itselleni hämmennykselle menetetyt 0,95e.

- Kello raksutti. Tilasin vielä pehmiksen, ajatella. Sehän sisältää sokeria ja taatusti myös lisäaineita. Istuin shoppailuni tulosten kanssa pöytään ja kuuntelin miten naapuripöydissä puhuttiin traktorin renkaiden vaihdosta ja krapulasta. Hymyilytti, ehkä liiaksikin.

- Kirjapörssissä käsiini osui Arpi-kirja. Selasin läpi, näin kaverini kuvat. Nuori ja rintasyöpä, taistelussa voitolle jääminen, muistona arvet ja sadat kyyneleet. Nyt ne kyyneleet nousi silmiin, kuinka olinkaan unohtanut...

- Istuin autoon, nauratti. En edes tiedä mikä. Ehkä se miten päämäärätön päivä oli ollut, kuinka elin vailla huolta ja stressiä. Elin itselleni, näille tunneille ja tälle päivälle. En murehtinut tulevaa tai mennyttä. Parin mutkan kautta päämääränä jälleen koti.

Kiitos näistä tunneista, kiitos erilaisista hetkistä. Ehkä kiitän itseäni, ehkä puolituttuja, ehkä täystuntemattomia. Pienen hetken elämä tuntui tavattoman kevyeltä, liian kevyeltä ollakseen todellista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti