Lapsuuden maisemissa

Varmin tapa päästä stressistä eroon on jättää pyykkivuoret ja tyhjä jääkaappi kotiin ja suunnata yökyläilemään. Ja tottavie rentoa menoa on ollut, ehkä liiankin ;)

 

Matkalle lähteminen lapsen kanssa ei ole niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella, etenkin kun päämäärä ei aina ole lähtiessä selvillä. Pitää olla mukana evästä, viihdykettä, vettä, juoksuvarusteet, ulkoiluvarusteet ja tietysti myös sunnuntaista maidonhakureissua varten maitotonkat.

 

Maalla on ihanaa. Tänään aamulla kävin 9 km juoksulenkillä ilman ainuttakaan askelta päällystetyllä tiellä. Matka koostui hiekkateistä ja metsäpolusta. Linnut lauloi ja aurinko paistoi. Nämä on ehdottomasti vuoden parhaita lenkkikelejä!

Eilen illalla poikkesimme veljeni ja hänen tyttärensä kanssa läheisen päiväkodin maille ulkoilemaan. Nykymaailmassa on mielestäni uskomatonta, että hiekkalelut ja leikkimökki on myös ilta- ja viikonloppuvierailijoiden vapaassa käytössä. Sydäntä lämmittää tämä yhteisöllisyys.

 

Näihin vanhan kyläkaupan nurkkiin liittyy myös paljon muistoja.  Lapsena pyörällä haimme serkkutyttöjen kanssa irtokarkkeja kymmenellä markalla. Kymmenellä markalla sai sata karkkia ja kotiuduttua tarkat laskutoimitukset selvitti oliko myyjällä käynyt virhe laskuissa ylös vai alaspäin. Mahtaakohan nykylapsille jäädä yhtä kultaisia muistoja kauppareissuilta?

Nuoruudessa vietettiin myös aikaa kaupan mailla, kun ovet olivat jo pysyvästi sulkeutuneet. Istuttiin ulkovajan seinustan rappusilla ilta-auringossa ja syötiin maailman parhaimpia omenoita omenapuista. 

Rapistuneet nurkat ja ikkunasta kurkkiessa voimakas homeen haju kuitenkin kertoo surullista viestiään siitä miten kaikki katoaa maalta kaupunkiin. Lähinnä kauppa seisoo nykyään liikenteessä näkyvyyden esteenä, joten eiköhän tällekin naakkojen valtaamalle rakennukselle olisi pienten koululaisten turvallisuudenkin kannalta paras vaihtoehto päätyä maantasalle. Aikansa kutakin.

Maalta taajamiin... Entisessä kyläkaupassa tuskin moisia hävikkejä oli. Illalla kävin vielä roskiksien tarjonnan kurkistamassa. Yllätyksekseni paikalla oli myös toinen dyykkaaja, jonka kanssa keskustelimme tovin ruoan päätymisestä roskikseen. Nainen oli jo liki eläkeikää ja ulkoisesta olemuksesta päättelin, että hän ehkä ruokaa haki roskiksesta ihan taloudellisistakin syistä. Kohteliaasti siis annoin hänen ensin valita haluamansa. Molemmat saatiin muovikassillinen kotiinvietäviä.