Jo hyvin varhain olen ihaillut autiotaloja. Lieneekö lapsesta saakka. Viime kesänä aloin perehtyä lähemmin taloihin ja kesän mittaan kävinkin useiden matkan varrella vastaan tulleiden talojen ikkunoista kurkkimassa. Talot kätkee lukemattomia tarinoita sisäänsä, useimmiten kuitenkin jäljellä oleva näky on lähinnä surullinen eikä onnea pääse juuri aistimaan. Surulliset ja unohdetut oli myös tämän punaisen tuvan nurkat.
Muutamia kuukausia olen ihaillut sunnuntaisilla maitoreissuilla matkan verrella olevaa vanhaa taloa. Joen rannalla, kartanon vastarannalla, komealla paikalla on tämä vanha keltainen talo katseita kerännyt. Isäni oli onkinut historiasta tietoon, että tupa on aikoinaan rakennettu kartanon muonamiehille.
Pettymys oli kuitenkin valtava, kun viimein pihalle asti uskaltauduin. Verhojen raosta paljastui totuus, jonka useimmat vanhat talot ovat kokeneet. Remonttia on tehty, varmasti vuosikymmenien saatossa eikä ainakaan perintöä kunnioittaen. Oletan talon olevan kesäasuntona ja varastona, koska tähän aikaan vuodesta selkeästi oltiin talvihorrostamassa.
Vuosi sitten myös yllä olevan tuvan tunnelmat oli synkät. Autiona 40 vuotta, vasta vanhan veteraanin poistuttua keskuudestamme mammani osti kuolinpesältä "tilan". Suvun vastustamisesta huolimatta talo näyttää hiljalleen heräävän henkiin. Valitettavasti lattialaudat, tuvan uuni ja vanhat paneeliverhoilut vastusteluistani huolimatta katoaa talosta mamman eriävän esteettisen ajattelun vuoksi, mutta toivottavasti tuvan tunnelmallisuus säilyy jatkossakin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti