Pienet jäljet polulla, liekö kettu yön pimeydessä reitilläni tallannut. Siellä täällä jälkiä jänikseltä, linnuilta, oravalta, peuralta, hirveltä. Ei muuta. Koskematon lumipeite aamuisessa metsässä, kilometri toisensa jälkeen samaa maisemaa. Välillä noustaan, sitten taas laskeudutaan. Ilman raikkautta henkii vanhat naavaiset kuuset, pystyyn kelottuneet männyt.
Palokärki pyrähtää puusta, seisahdan hetkeksi katselemaan hömötiaisen talvipuuhia viereisessä kuusessa. Kuuntelen hiljaista maailmaa, jossa vaimeana kaukaa kuuluu koiran haukunta. Lopulta korviin kantautuu kaksi laukausta, koiran ääni vaimenee. Hymyilyttää. Jossain juhlitaan, saalista. Hiljaisuus laskee seurakseni jälleen.
Kymmenen kilometrin jälkeen saavun kodalle. Nuotiosta nousee vielä savua. Veistän kiehisiä, puhaltelen liekkiä uudelleen syntyväksi. Lämmittelen lounaan nuotiolla, katselen jään peittämää Kaksvetistä. Paluumatkalla seuraan liittyy kaksi miestä, ensimmäistä kertaa seuduilla kulkemassa. Kilometri toisensa jälkeen kulkee kepeästi, maailman pyörteistä puhellen, ihmeitä taivastellen. Viimein vilkutellaan, seurasta kiitellään.
Viisi tuntia luonnossa, metsässä tekee hyvää. Olla vain, kulkea ja vapautua kaikesta. Nauttia yksinäisyydestä, toisinaan vieraiden ihmisten seurastakin. Luonnolla on niin paljon annettavaa, reissu toisensa jälkeen.
Kiitos Liesjärvelle. Jälleen kerran. Olet upea, kerta toisensa jälkeen.
"Äiti, äiti on suojasää! Äiti, äiti tuu tekee lumipalloja!" huutaa pieni poika hymyssä suin pihamaalta. Rakennetaan lumilinnaa, kyhätään lippu komistukseksi. Onnellinen lapsi poseeraa kuvaa ottaessa ylpeänä aikaansaannoksesta. Kirjoitan viestiin kuvan ohelle onnentoivotukset vaikka mieleni tekisi ilmaista osaanottoni.
Äitien- ja isänpäivät saa ajattelemaan vuosi toisensa perään enemmän ja syvemmin asioita. Isä on ollut itselleni ensiarvoisen tärkeä ihminen, esikuva, tuki ja turva lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on ollut läsnä, uhrannut paljon lastensa vuoksi, antanut yhdessä äitini kanssa loistavan pohjan kasvattaa omia lapsiani. Suorin sanoin en voisi parempaa isää itselleni toivoa, en mitään hänestä muuttaisi.
Olen perinyt isältäni osan ulkoisista piirteistä, mutta vielä merkityksekkäämmin palan elämäntapaa ja arvomaailmaa. Aikuisuudessa olen löytänyt itsestäni yhä enenevässä määrin isän piirteitä. Isä ymmärtää, luottaa ja välittää. Aina.
Omat lapseni ei tule koskaan kokemaan lapsuutta tai nuoruutta, jossa isä on jokapäiväisesti läsnä. Toisinaan tunnen olevani huonompi vanhempi, koska en voi omille lapsilleni samaa lapsuutta tarjota, jonka itse sain elää. Luotan kuitenkin siihen, että pystyn päätöksilläni tarjoamaan heille paremman elämän kuin mitä vanhempien rikkinäinen parisuhde olisi koskaan tarjonnut.
Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tuntea isänsä, tutkia juurensa. Juureton puu kaatuu herkästi myrskyissä ja monesti nuoruuden kuohuissa isättömyys heijastuu voimakkaasti. Kuka olen, mistä tulen, miksi toimin näin. Lapsi perii piirteitä molemmilta vanhemmiltaan ja yhdessä ympäristötekijöiden kanssa kavutaan kohti aikuisuutta juuri omaksi tärkeäksi itsekseen.
Mielestäni ei ole merkityksellistä asuuko lapsi yhden vai kahden vanhemman perheessä, ohjaako ja tukeeko elämässä biologinen vai sijaisvanhempi. Lapsi tarvitsee rajoja, rutiineja, turvaa ja rakkautta. Sitä, että joku peittelee illalla nukkumaan, antaa pusun poskelle. Sitä, että lähellä on turvallinen ihminen vastaanottamassa aamuiset halaukset ja imemässä raivokohtaukset itseensä. Lapsi tarvitsee tunteen, että hänestä välitetään, arvostetaan ja häneen luotetaan.
En tiedä millaisiksi ihmisiksi lapseni kasvaa, en voi ennustaa heidän tulevaisuuttaan. Tänään lapseni sai kokea olevansa maailman paras lumilinnanrakentaja, heidän kykyihinsä luotettiin annostellessa ketsuppia ateriansa päälle, illalla nukkumaan käydessä äiti halasi lujaa ja kertoi juuri heidän olevan maailman tärkeimmät rakkaat. Heillä on elämässä kaikki hyvin vaikka kotiseinien sisäpuolelta ei isää löydykään.
Heillä molemmilla kuitenkin on isä. Ei tänään läsnä, ei huomennakaan. On isiä, jotka ei näe lapsiaan joka päivä, ei viikottain, ei kuukausittain, ei vuosittainkaan. Mutta silti lapset tietävät, tukeutuvat ja luottavat. Ne isät ovat antaneet pienille puilleen juuria elämään, olemalla osa lastansa nyt ja ikuisesti. Näillä lapsilla on tieto mistä ovat tulleet, mihin ovat menossa. Heillä on edessään tulevaisuus, jossa on ympärillä paljon välittäviä ihmisiä. Heillä on isät, isoisät, enot ja sedätkin.
Olen ihminen, jolla on ollut täydellisyyttä hipova isä. Toivon, että omat lapset kokevat edes likimain samoja tunteita aikuisuudessaan, oppivat isiensä virheistä, takertuvat kauniisiin muistoihin tiukasti kiinni ja kantavat rikkautena heiltä opittuja asioita. Lapselle isä on aina isä, tärkeä ja korvaamaton. Jokaisella lapsella, aikuisellakin pitäisi olla oikeus tuntea oma isä.
Lapsi itkee kyyneletöntä ulvontaansa aamulla eteisen lattialla. Ne toppavaatteet. Ne hanskat. Ja etenkin ne lenkit! MÄ EN OSAA, MÄ EN HALUA, MÄ EN JAKSA! Aamu toisensa jälkeen äiti toteaa lapselleen, että elämässä nyt vain on välillä tehtävä asioita ilman osaamista, halua tai jaksamistakin. Sellaista se on, valitettavasti.
Viikonloppuna pohdittiin jälleen millaista olisi elää unelmaa. Omalla kohdallani unelmien saavuttaminen saattaisi olla mahdollista ensi viikolla tai vuosien päästä. Ehkä se vaatisi tarkkaa pohdintaa, heittäytymistä ja rohkeutta aloittaa kaikki alusta vailla tietoa tulevaisuudesta. Unelmieni esteenä ei ole raha, kuten monilla muilla suurempia tähtiä kurkottelevilla.
Päinvastoin. Unelmani olisi elää vailla suhdetta pankin kanssa, käydä töissä silloin kun huvittaa ja tuijotella talitinttejä ikkunalaudalla sukkia neuloen tuvan sohvalla. Siinä samassa unelmassa lähettäisin lapseni koulutielle aamulla, tallustelisin kissa kintereilläni postilaatikolle pakkasaamussa, vastaanottaisin lapset iltapäivällä kotiin ja jaksaisin kuunnella loputtomiin kestäviä tarinoita. Nyt ollaan kuplassa, todellakin.
Menneen viikon aikana ollaan oltu unelmista hyvin kaukana. Sen tarkemmin erittelemättä kaikki on ollut vähän syvältä. Stressin painaessa päälle on pakko takoa, miettiä illat ja toisinaan yötkin. Kun rajapyykit häämöttää, isänpäivä tulla kolistaa, edellisen viikon pölyjä vasta aletaan pyyhkimään puhtaaksi ja seuraavat päämäärät sataa lumihiutaleina taivaalta alas. Siihen lisätään sosiaalista kanssakäymistä lukuisilla eri tunnetiloilla, äänensävyillä, ilmeillä ja eleillä höystettynä. Puhumattakaan siitä, että viikon omat hetket kuluu työasioissa palaveeraten tai itselle istuvia työvaatteita ympäri kaupunkia metsästäen. Siinä vaiheessa tulee huokaistua pitkin käytäviä viilettäessä "onko tässä yhtään mitään järkeä?"
Menneen päivän aikana olen ollut itkun rajamailla, epäonnistumisten partaalla, epätoivon syövereissä, kiireen keskipisteessä. Monet asiat on tuntunut kaatuvan niskaan, lankeavan suoraan varpaiden eteen. Ja jälleen mietin omassa päässäni yllä olevaa kysymystä. Päivä on kokonaisuudessaan ollut kamala, hirveä, järkyttävä.
Tullessani illalla kotiin pitkän työpäivän jälkeen, naapurikylien kautta koukaten nukkuvat lapset takapenkillä tuhisten olen lopulta onnellinen juuri tästäkin päivästä. Vaikka fiilis on monesti menneen päivän aikana ollut, että MÄ EN OSAA, MÄ EN HALUA, MÄ EN JAKSA! niin silti tämäkin päivä kääntyy muutamien tuntien kuluttua eilisen muistoksi. Se muuttuu päiväksi, jossa uhkasin pilke silmäkulmassa hypätä toisen kerroksen ikkunasta, kietoa kuulokkeiden johdon kaulani ympärille ja lopettaa työnteon just oitis heti. Sitten on ne huipputyypit, jotka ehdottaa Sami Minkkistä lainatakseen irtisanoutumista työstä päästäkseni nauttimaan Tampereen ratikoilla työttömänä ajelusta ja naarmuttelemaan Alatalon Mikon auton kylkiä. Vasta sen jälkeen soisi heittäytyä kiskoille. Ja ne tyypit, jotka saa hymyn suupieliin, naurun irtoamaan ja päivän muuttumaan edes hippuisen paremmaksi lupaa tulla vielä samaan ratikkaan istumaan.
Raskaan päivän, uuvuttavien ja haastavien viikkojen, pimeiden ja pitkien kuukausien keskelle kätkeytyy paljon hyvää. Pieniä lauseita, kannustavia sanoja, ystävällisiä hymyjä, huumorin hippusia. Niillä mennään läpi synkimpien lumimyräköidenkin.
Ehkä tämä on sittenkin pieni pala unelmaa? Ehkä jokaisessa huonossa päivässä on jotain hyvääkin? Kenties ihminen tarvitsee elämäänsä jännitystä, stressiä ja kiirettäkin? Entä jos kokisin olevani tarpeeton, turha ja tylsä ilman säännöllistä työtä?
Niin monia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Elämästä selviää vain elämällä, päivän kerrallaan. Unelmissanikin todennäköisesti lukko olisi jäätynyt yöpakkasessa jumiin, koulutaksi olisi ajanut matkalla ojaan, auto ei käynnistyisi aamulla, lumet olisi auraamatta, pakkanen olisi jäädyttänyt vesiputket, kissa olisi karkureissuillaan, tulet ei ottaisi syttyäkseen, torpassa olisi kymmenen astetta lämmintä ja lapsi olisi unohtanut koulureppunsa yöksi rapunpieleen jäätymään.
Huomenna herään lämpöisten vuodevaatteiden välistä maalämmöllä itsekseen lämpiävästä asunnostani. Puen päälle lämpöisesti, harjaan lumet yhdeltä ainoalta rappuseltani hypätäkseni lasten kanssa johdon päästä lämmenneeseen autoon ja hurauttaessani kaupungin auraamia teitä pitkin työpaikalle. Niiden seinien sisällä vietetyt tunnit on vielä arvoitus, mutta viikon kuluttua muutama tilille ropsahtava roponen palauttaan ainakin hetkeksi ajatuksen, että onhan tässä nyt sentään jotain järkeä. Ehkä huomenna on päivä, jolloin MÄ OSAAN, MÄ HALUAN, MÄ JAKSAN!
Ps. Oikeesti. En elä unelmaa. Vaikka oikeastaan. Kyllähän tää voisi olla unelmaa. Tavallaan.
Pps. Tampereelle suunnitellaan ratikoita viiden vuoden päähän eli ehdin vielä jokusen kerran kysyä "onko tässä yhtään mitään järkeä?"
Ihastuin, hiljaa rakastuinkin. Siihen talovanhukseen, jossa jokainen pala tuntui loksahtelevan kohdilleen. Taloon, jossa tulevaisuus olisi kirjoitettu uudelleen. Kolmisen viikkoa, kun asiaa miettii lukemattomia kertoja päivässä, kaikki vaikuttaa niin kovin selkeältä. Syvällä rinnassa epäilys, aavistus epäonnesta. Sitten tulee se päivä, jolloin avaa viimein oven haaveisiin, vetää keuhkot täyteen ilmaa.
Siinä hetkessä tippuu pohja. Siltä unelmalta, jota ei todeksi uskonut. Niin monet miinukset muuttui matkalla epäilyksen kautta positiivisiksi yllätyksiksi. Lopulta sen viimeisen oven raottaminen riittää tietämään, ettei yhteinen tulevaisuutemme olekaan puhtaaksi kirjoitettu.
Epäilin, varauduin ja pelkäsin. Kotimatkalla pari kyyneltä vierähti poskille. Päätin puhelulla niellä pettymykseni. Linjan päästä vastasi ystävä "halkoja!", tokaisin kiukuspäissäni tervehdykseksi "vittu!". Mies linjan päässä tuumasi perinteiseen tapaansa "ei siitä sais muuta kun kunnollisen nuotion". Nauroin. Ihan hirveästi. Vedet silmissä. Itkin ja nauroin.
Tulin tyhjään kotiin. Parin tunnin kuluttua ystävä toisensa perään asteli ovesta sisään, halasi pitkään ja aidosti. Syötiin, juotiin, muisteltiin, unelmoitiin. Pohdittiin elämän risteyksiä, kuoppia ja kukkuloita, reittejä ja päämääriä. Toiset meistä elää unelmiensa kodissa, omin käsin tai menneiden polvien tekemästä työstä nauttien. Toiset puolestaan elää elämäänsä, tässä hetkessä ja nyt. Unelmoiden kukin samasta suuresta asiasta, oman päämäärän löytymisestä. Me kaikki neljä, irrallaan, puolittain jo lähdössä, vailla oikeaa suuntaa.
Aamulla vien ystävän linja-autolle. Halataan haikeudella, jälleennäkeminen vielä hämärässä. Luvataan soittaa, laittaa viestiä, voida hyvin. Aamupalalle jääneiden kanssa ajatellaan sitä suurta unelmaa, mistä se muodostuu, mihin rakentuu, koska toteutuu. Meneekö vuosia, vuosikymmeniä. Jokainen tietää sen olevan, siellä jossain tulevaisuudessa. Usko säilyy kuukaudesta toiseen.
Hiljalleen asunto hiljenee. Viimeiset halaukset on rutistettu, nähdään ja kuullaan. Sinne menevät, tietämättä kuka heistä on lähelläni vielä kuukausien tai vuosien päästä. Mihin tiet vie, elämä johdattaa. Ympärille jää tyhjyyttä kaikuva asunto, yksinäisyys. Ensimmäinen kyynel vierähtää poskelle. Ystävä soittaa. Hän, joka bussista on jäänyt jo pois. On niin irrallaan, kulkien pitkin kaupunkia, omaa puhdasta ja rakasta kotia vailla harhaillen elämän ristitulessa. Etsien päämäärää vaikeiden aikojen jälkeen. Itketään ehkä molemmatkin, yksinäisyydelle, päämäärättömyydelle elämässä.
Puhelun päätyttyä annan kyyneleinä juosta pois pettymyksen, menetyksenkin. Itken ehkä päämäärättömältä näyttävälle tulevaisuudelle, väsymykselle oman unelman löytymisestä. Itken onnen hetkille, joita sain kokea, tärkeille ystäville lähellä ja linjojen päässä. Niille kannustaville sanoille, joita itse sain, toivottavasti myös annoin.
Joskus on niin vaikeaa olla irrallaan, vailla päämäärää, oikeaa polkua. Tarpoa yksin loputtomalta tuntuvaa matkaa kohti unelmaa. Elää elämäänsä asunnossa, jonka seinät alkaa ahdistaa päivä toisensa jälkeen enemmän.
Sen menneen vuorokauden aikana koin, näin ja tunsin valtavasti asioita. Hyvää, kaunista ja onnellista, mutta samalla surua, murhetta ja huolta. Sen vuorokauden aikana ymmärsin, ettei kotia etsitä järjellä, ei rakenneta rahalla, ei taiota tyhjästä. Koti löytyy sydämellä, se oma ja tärkeä Koti.
Maanantaina startannut Allergia- ja Astmaliiton luotsaama Tuoksuton viikko -kampanja on saanut jopa mediassa runsaasti huomiota. Kampanja kestää tarkemmin sanottuna peräti kaksi viikkoa ja toivon mukaan jää useille ihmisille pysyväksi elämänmuutokseksi.
Median tarjoama huomio on aivan perusteltua; vuosi vuodelta useampi ihminen sairastuu sisäilmaongelmien vuoksi, altistuu liioille kemikaaleille joko omassa elämässään tai työnsä puolesta, joutuu taistelemaan arkipäiväisessä elämässä ja luomaan itselleen uuden elämäntavan tuoksuyliherkkyyksien vuoksi. Nämä hengitysilman epäpuhtaudet voi nitoa liittymään hyvin vahvasti toinen toisiinsa, yksi seuraa toista ja toinen kolmatta. Puhutaan, että päiväkodeissa itseään kypsyttelevä sukupolvi tulee räjäyttämään työkyvyttömyyteen johtaneella herkistymisellä potin tulevina vuosikymmeninä.
Olen lukenut asioista paljon menneen puolivuotisen aikana. Ymmärtänyt mitä omassa elämässäni on mennyt pieleen, millaisiin merkkeihin olisi pitänyt reagoida jo paljon ennen, mitä olisi pitänyt välttää. Valitettavasti omalla kohdallani ei ole enää vaihtoehtoina panostaa kuin parempaan huomiseen, johon en voi itse täysin vaikuttaa.
Puolivuotta sitten sairastuin keuhkokuumeeseen. Tuohon tautiin, joka ei parantunut, kuten lääkäri ennusti. Ei parantunut kahdessa viikossa, ei kuukaudessakaan. Veriarvojen näyttäessä hyviä lukemia lääkäri taivasteli kuukausia syitä hengenahdistukselle, raajojen puutumisille, lopulta hengitysvaikeuksillekin. Toisinaan oli päiviä, jolloin istuin jopa kotini rappusilla haukkomassa henkeä lapsen tuodessa avaavaa lääkettä pyynnöstäni. Oli päiviä, jolloin lihakset särki, olisi voinut nukkua aamusta iltaan ja raitista ilmaa ei ollut riittämiin missään tilassa. Joka paikassa oli paha olla. Se söi ihmistä, syö edelleen.
Keväällä kuppini ryöpsähti siis yli. Olin käynyt ylä-asteeni rakennuksessa, joka purettiin hiljattain vuosia jatkuneiden sisäilmaongelmien vuoksi. Jo tuolloin oirehdin rakenteista kumpuaville kemikaaliyhdisteille lähinnä infektioherkkyytenä ja alituisena tukkoisuutena. Jatkoin opintoja rakennuksessa, jonka itse sain erään palaverin ohessa todeta jokin aika sitten pahasti sisäilmaongelmaiseksi ja jossa toisesta rakennuksesta home-evakossa olevat työntekijät järjestävät itselleen mahdollisimman paljon etätöitä sisäilmaoireiden vuoksi.Valmistuttuani aloitin työpaikalla, jonka arkkitehtuuri on sitä tasoa, että dynamiitti betonilaatan rakkon olisi järkevin ratkaisu hoitaa ongelmat. Olihan siinä vuosien saatossa kaikkea; äänen käheytymistä, jatkuvaa palelemista, puutumisia, tukkoisuutta. Satunnaisilla pistäytymisillä muissa työyksiköissä sain alle viikon visiiteistä silmäoireita, jotka johtivat lopulta silmätulehduksiin.
Asumusten kanssa olen ollut melkoisen puhtailla vesillä. Lapsuuden olen asunut rakennuksessa, jossa koko sairastamisenikin ajan on ollut hyvä hengittää. Myöhemmissä rakennuksissakaan en usko järisyttäviä virheitä olevan, jos ei lasketa mukaan läpimätää alajuoksua, joka edellisen asumuksen pesuhuoneen syövereistä remontissa löytyi. Sen sijaan niin edellisessä kuin nykyisessäkin asunnossa on monia sisäilman laatua heikentäviä tekijöitä; lastulevyä, laminaattia, muovimattoa, maaleja, perustana betonilaatta. Remontoidun asunnonkin sisäilmassa leijuu lukuisia kemikaaleja tuoksuineen kuormittamassa hengityselimistöä. Osa poistuu ilmanvaihdon mukana, osa jää pysyviksi. Parhaimman hengitysilman ja aamuisen herätyksen on tarjonnut 130-vuotias hirsirakennus ja ystävän hatara pula-ajalla rakennettu tupa.
Omalla kohdallani uskon lasin läikähdyksen olevan vain lopullinen päätös kuormitukselle. Jo vuosia olen elänyt ilman ihoaltistusta kemikaaleille; vain luonnonkosmetiikkaa aina hammastahnasta ihovoiteiden kautta deodorantteihin. Saippuat on luonnon raaka-aineista ja hiuksia ravitsen tarvittaessa kookosöljyllä. Nykyään jopa luonnollinen kehäkukan tuoksu on toisinaan liikaa puhumattakaan työkaverin markettikäsivoiteesta. Ennen kuiva ja hilseilevä iho ei tarvitse lainkaan rasvaa ja työstänikin olen selvinnyt ilman saippuoiden ja käsidesien kanssa lotraamista. Herkistynyt olen hajusteille jo vuosia sitten, sain päänsärkyjä hajuvesistä ja silmien kirvelyä kasvovoiteista. Luonnonkosmetiikasta löysin ratkaisun ja tie vei mennessään.
Siivouksessa luotan ihmeaineeseen eli etikkaan! Se toimii niin lattian ja ikkunoiden pesuun, vessan puhdistukseen kuin pyykin huuhteluaineeksikin. Pesupähkinät pyörii pyykkikoneessa, apuna toisinaan Hyvä Pyykki -pesuaine. Tiskikone jauhaa puolitetulla Ecoverin tabletilla ja käsitiski samaisen merkin tarkoituksen mukaisella tuotteella. Huutakaa hep, kun meidän huushollissa vaikuttaa likaisemmalta kuin muualla!
Kodin ja oman elämän muuttaminen tuoksuttomaksi on pääpiirteittäin helppoa. Valitettavasti ja onneksi elämässä ei ole mahdollista rajata eloaan vain omaan kotiin. Kaupan siivous- ja pyykinpesuosaston läpi en edes ajattele kulkevani, tiettyjä voimakkaasti hajustettuja ihmisiä arjessa on oppinut kiertämään kauempaa, homeelta haiskahtavaa lasta ei pysty pitämään sylissä. Jokaisena päivänä, jokaisella kyläreissulla, jokaisessa uudessa paikassa on päälimmäisenä huoli omasta selviytymisestä kemikaalien ja hajusteiden täyttämässä maailmassa.
Yökylässä kuljetan mukana omaa makuupussia takaamaan tuoksuttoman makuualustan, pyrin ulkoilemaan mahdollisimman paljon päivinä, jolloin on mahdollisuus saada liialti sisäilma- tai hajustealtistusta. Pahinta on, etten voi ilmoittautua täydennyskoulutuksiin tai tilaisuuksiin, jotka pidetään useimmiten suurissa väkijoukoissa puutteellisesti ilmastoiduissa tiloissa. En todennäköisesti enää koskaan pysty opiskelemaan tai tekemään töitä kokopäiväisesti sisätiloissa.
Sisäilmaongelmien kemikaaliyliherkkyyteen pyöräyttämä vyyhti on sidottuna mukaani loppuelämäksi. Ehkä huominen on parempi, kenties ei. Olen hiljalleen oppinut tuntemaan mikä itselleni on hyväksi; mikä rakennus saa voimaan hyvin, millaiset tuoksut vetää jalat heti alta, missä rakennuksissa voin olla vartin, missä tunteja, miten säiden vaihtelut ja vuodenajat heijastuu terveyteen. Joka päivä opin jotain uutta, kehostani ja ympäröivästä maailmasta.
Sitä oppii olemaan onnellinen vähästä;
työstä, jossa saa olla ulkona yli puolet työajasta,
kodista, jossa pystyy elämään,
ystävistä, jotka ymmärtää ja osa valitettavasti jakaa kokemuksiakin,
perheestä, joka tukee ja johdattaa eteenpäin,
lapsista, jotka tietää mitä tarkoittaa kun äidillä on paha olla,
unelmista, jotka siivittäisi paremmin hengitettävän tulevaisuuden.
Tiedän, etten ole ainoa, enkä edes käynyt syvän kuilun pohjalla asti. Olen menettänyt terveyteni kuitenkin iäksi enkä toivo kenellekään samaa. Tulevina viikkoina ja vuosina mieti jokainen suihkaus hajuvettä, hiuslakkaa, deodoranttia, pesuainetta. Pohdi pyykkäys- ja siivoustottumuksia, ympäristösi kemikaalikuormitusta. Mieti näitä asioita itsesi ja ympärilläsi olevien vuoksi. Ehkä tämä ei tunnu pistona rintalastassa vielä tänään, mutta jokaiselle meille huominen on uusi tuntematon yllättävine käänteineen. Myös toistaiseksi altistumattomille. Muuta tapasi ennen kuin on myöhäistä.
Viime keväänä opiskellessani kestävää kehitystä törmäsin useasti kylmään totuuteen siitä kuinka vuosi vuodelta maailma hiipii yhä enemmän kertakäyttökulttuurin pariin. Jopa omasta lapsuudestani muistan miten saumasta ratkennut vaate parsittiin ja housun puntit paikattiin, samalla toppahaalarilla konttasi puolentusinaa serkusta ennen kuin polvet kului puhki, yksillä nahkakengillä otti ensiaskeleensa perheen jokainen pienokainen, rikki kauhtuneet lakanat saksittiin matonkuteiksi, ratkeilevat tyynyliinat päätyi autotalliin räteiksi ja edesmenneen isomamman räsymatot löytyi lattioilta vielä neljännessä polvessa.
Vuosittain suomalaisten yksityishenkilöiden toimesta jätteeksi päätyy rapiat 50 miljoonaa kiloa tekstiiliä. Tämä tarkoittanee vajaata kymmentä kiloa per kansalainen. Asiaan on onneksi herätty ja erinäisiä kierrätysmahdollisuuksia myös tekstiilijätteelle on vakiinnuttanut paikkansa monen kunnan alueella, pointsit tästä myös omalle asuinkunnalleni. Vierailtuani lukuisia kertoja niin työssä kuin vapaillakin paikallisessa tekstiilikierrätyksessä täytyy todeta, että olen kantanut kilokaupalla heidän kilohinnoittelemiaan "jätteitä" kotiini ja rehellisesti sanottuna tienannut joillakin täsmällisillä valinnoillani satoja euroja jälleenmyynnissä. Olisi kenties viisasta puhua tässä yhteydessä käyttökelpoisista tekstiileistä jätteen sijasta?
Viime vuoden loppupuolella päätin osallistua Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteeseen. En tuolloin sitä juuri haasteeksi laskenut ja näin loppuvuoden ollessa käsillä täytyy todeta, ettei elämässäni ole mikään muuttunut. En ole ostanut koko vuonna ainuttakaan uutta vaatetta tai kenkäparia. Poikkeuksena muutama pari merinovillaisia sukkia entisten kuluttua puhki. Päinvastoin, vaatekaappini tyhjenee jatkuvasti ja tunnen huonoa omatuntoa jopa kirpputorilta ostetusta "turhasta" vaatteesta.
Voisin verrata itseäni miehiin, ainakin sellaisiin isäni ikäisiin tyyppeihin. Juuri niihin, jotka ostaa farkut kerran kahdessa vuodessa, kuluttaa ne puhki asti ennen kauppaan astelemista tai pukeutuu edelleen samaan villapuseroon, joka oli päällä valokuvista päätellen myös kolmikymppisen esikoisen syntymän aikoihin. Toistaiseksi en käytä kuitenkaan puhkikuluneita sukkia kantapää jalkaterän päälipuolelle käännettynä.
Omalla kohdallani liki poikkeuksetta niin kodintekstiilit kuin vaatteetkin tulee kirpputorilta. Kemikaaliherkkyyden vuoksi turhat kirpputorikierrokset on jäänyt pois arjesta ja ostoskeskukset on kokonaan kiellettyjen listalla. Tyttären lahjaksi saama uuden tunikan kemikaalien haju lakkasi ärsyttämästä vasta neljännen pesun jälkeen, voimakkailla hajusteilla pestyt tekstiilit vaatii vielä useamman kuuman pesun. Tämän vuoksi pieniä hikikarpaloita otsalle nouseekin ajatellessa mistä saan uusia vaatteita, kun nykyiset joskus tulevat tiensä päähän.
Katoavaa perinnettä on myös parsiminen ja rikkoutuneen vaatteen paikkaus. Erään päiväkodintädin ihaillessa pojan paikattuja housuja heräsin myös itse asiaan; enpäs ole itsekään enää nykyään nähnyt päiväkotilaisilla parsittuja tai paikattuja vaatteita. Neula uppoaa ahkerasti myös tyttären villalapasien kärkien korjailuun ja ikuisen aikaansaamattomuuden alla on viedä vuosikymmenien patinaa kerännyt nahkalaukku suutarille vetoketjun vaihtoon.
Kuvassa näkyy kengät, jotka ostin reilusti alle eurolla vuosia sitten kirpputorilta. Hiljalleen alan uskomaan, että niiden aika tässä asunnossa alkaa olla lopuillaan, mutta samalla hirvittää kiikuttaa tämäkin määrä jätettä sekajätepönttöön. Marimekon kukkaro on ostettu vuosia sitten kirpputorilta 0,50e ja monia kertoja mietittyäni olen jättänyt uuden samanmoisen pussukan ostamatta luettuani, ettei kyseisen tuotteen lapussa enää komeile teksti Made in Finland. Kymmenen talvea olen astellut samoilla ekologisilla nahkakengilläni, joissa kilometrejä on tallattavana vielä vuosiksi eteenpäin. Vielä jonakin päivänä tulee kuitenkin eteeni hetki, jolloin on aika tilata uudet popot kotimaiselta pienvalmistajalta.
Kotimaisuus on itselleni tärkeä asia. Moni tunnettu kotimainen merkki käyttää nykyään liki pahoinvointia aiheuttavaa mainontaa muodossa Design from Finland ja tarkemmin perehdyttyä valmistusmaa on tyypillisimmissä halpatuontimaissa. Tämä karsii itseltäni entisestään halua ostaa tuotteita uutena. Koen peseväni itselleni edes hieman puhtoisemman omatunnon hankkimalla vähäiset tekstiiliostot kirpputoreilta tai muutoin käytettynä.
Palatakseni tuohon järkyttävään kymmeneen kiloon tekstiilijätettä vuodessa, en voi kuin pyöritellä silmiäni. Itse pyöräytän tekstiilini kirpputorin kautta hyväntekeväisyysjärjestöille, suurinosa lastenvaatteita lähtee onnekseni suoraan kiertoon veljen perheelle. Tekstiilijätteeksi taloudesta päätyy rikkoutuneet sukkahousut, alusvaattet ja lasten vaatteet, joita on mahdoton enää korjata. Rikkinäiset lakanat lähtee kiertoon mummoille matonkuteiksi ja puhki kuluneet sukat käytetään nahkakenkien rasvojen levitykseen. Kokonaisuudessa asunnossamme vuosittain tekstiilijätteen määrä jää reilusti alle kiloon henkeä kohden.
Näillä tottumuksillani voi todeta toisella puolella olevan toinen ääripää; hän, joka lajittelee jätteeksi parikymmentäkiloa tekstiiliä vuodessa. Joku kenties enemmänkin. Mistä moinen johtuu? Miksi ihmeessä?
Onhan se totta, että ihmisten vaurastuttua ei tarvitse juuri ajatella tarttuvansa neulaan parsiakseen auenneen sauman, ei tarvitse käyttää samaa puseroa jokaisella lapsella muotienkin muuttuessa, ei tarvitse osata neuloa saadakseen myssyn päähänsä talveksi, ei joudu tilille ostaessa halpavaateketjujen tekokuituisia kemikaaleilla höystettyjä kertakäyttökuteita, ei tarvitse ajatella tuotteiden alkuperiä, jos omatunto antaa periksi pitää silmät kiinni totuuksilta.
Monelle ihmiselle ostaminen, uuden tavaran saaminen, shoppailu aiheuttaa mielihyvää. Erityisesti naisille, mutta enenevässä määrässä myös miehiä koskeva ominaisuus. Uskonkin juuri kyseisten henkilöiden olevan raskauttavimpia tekijöitä tekstiilijätteen tuottajissa. Samalla uskon, että heistä lähes jokainen sulkee silmänsä ostamansa vaatteen alkuperältä, kemikaalikuormitukselta ja kierrätettävyydeltä. Hienoa on nähdä kuitenkin miten monet rumasti sanottuna merkin perusteella hintansa nostavat tuotteet löytää tiensä roskiksen sijaan lopulta uudelleen kiertoon merkkitietoisuuden omakseen kokevalle henkilölle aiheutten kenties saman onnellisuuden tunteen kuin kaupasta uutena ostaessa.
Nukkaantunut kierrätetty miesten villapaita, kirpputorilta hankittu arkikäytöstä yöpaidaksi siirretty tunika, emännänlahjana saadut ekotuotannosta tulevat collegehousut ja vuosia sitten pukin paketista kuoriutuneet villasukat kuuluu tähänkin iltaani. Päälläni on vaatteet, joissa on mukava olla, kotoisaa ja leppoisaa. Ne vaatteet, joihin upotetut kolikot on maksettu vuosia sitten pois, vähäiset tekstiilimyrkyt huuhtoutuneet viemäristä alas ja hajusteettomat pesuaineet pyörittänyt kymmeniä ellei satoja kertoja rummussa ympyrää. Luonnonkuituiset vaatteet, jotka materiaalien puolesta voi hävittää tulevaisuudessa energiajätteenä. Ne vaatteet antavat hyvän mielen, kevyen omatunnon, rahojen säästämisen lisäksi myös mitättömän kevein askelin taaperretun hiilijalanjäljen.
Olen maan mainioin nukkumaan. Ennen kun pää koskettaa tyynyä olen unessa. Herään nykyään aamulla pirteänä, pitkien yöunien jälkeen mieluiten varhain. Etten vain menettäisi päivän parhaita tunteja, niitä aamun aikaisimpia.
Tuli ilta, jolloin pyörin, pyörin ja pyörin. Meni tunti, kenties toinenkin perään. Heräsin yöllä ajatuksiini ja aamulla pirteänä katkonaisista unista huolimatta perhoset pyörivät jälleen vatsan pohjalla.
Sellaista se on, kun ihminen rakastuu. Ihastuu ensisilmäyksellä johonkin, joka niin kovasti omalta näyttää. Tutustuu lähemmin kaikessa rauhassa, kuuntelee tämän sylissä ympärille jäävää hiljaisuutta. Siinä hetkessä tuntee olevan turvassa, suurelta maailmalta ja elämän hektisyydeltä suojassa. Siinä hetkessä näkee tulevaisuuden, yhteisen sellaisen.
Tässä tilanteessa ne kompromissit tuntuu niin pieniltä. Lähes olemattomilta. Kun kokonaisuus on juuri sitä, josta on haaveillut. Peräti parempaakin. Vihdoin kaikki palaset tuntuu loksahtelevan kohdalleen. Ulkoisesti kaikki ei ole virheetöntä, mutta samalla niin täydellistä. Juuri sellainen, jonka olen eteeni kuvitellut vain suurimmissa unelmissani.
Se on jotain, joka vie suupielet korviin, saa yöunet katoamaan. Hetkellisesti tuntuu, että tämä tunne pysäyttää elämän hektisyyden, antaa tilaa nauttia niistä itselle tärkeistä asioista, luo tulevaisuudelle selkeän sisällön ja tasapainon. Kun tuntuu siltä, että tässä sylissä voisi olla vuosia, kenties vuosikymmeniä.
Jos en olisi nähnyt onnea, hymyä ja hetkessä elämistä tärkeän, itseni hyvin tuntevan ihmisen kasvoilta, en olisi yhtä varma tunteistani. Lopulta kun suumme avattiin, ne sanat ulos lausuttiin. Tässä voisi olla tulevaisuus.
Ehkä nopeasti roihahtanut rakkaus muuttaisi elämäni, lopullisesti. Kääntäisi sen uuteen suuntaansa, loisi unelmille siivet, toisi mukanaan taatusti ajoittaista epätoivoa ja kyyneliäkin. Ehkä rakkauteni myötä myös lapseni saisivat sen tulevaisuuden, jota heille olen toivonut kellon tikittäessä päiviä tyttären koulun aloitukseen.
Ihastus, pienoinen sydämeen asti yltänyt rakkaus ei kuitenkaan aina kanna. Ulkoinen olemus on tärkeää, mutta lopulta sisimmäinen ratkaisee. Se, mitä kätkeytyy matkalle kantapäistä laelle asti on vielä suuri arvoitus. Lukuisia unettomia öitä, käänneltyjä sivuja, tutkiskelua ja kohonneita sydämensykkeitä luvassa siis.
Onneksi olen antanut mahdollisuuden. Löytää vielä sen oikean rakkauden. Vaikka ihastus ei muodostuisi elämänmittaiseksi rakkaustarinaksi, tuo se uudelleen kadoksissa olleen kipinän siihen, ettei koskaan pidä heittää kirvestä kaivoon.
