Olen maan mainioin nukkumaan. Ennen kun pää koskettaa tyynyä olen unessa. Herään nykyään aamulla pirteänä, pitkien yöunien jälkeen mieluiten varhain. Etten vain menettäisi päivän parhaita tunteja, niitä aamun aikaisimpia.
Tuli ilta, jolloin pyörin, pyörin ja pyörin. Meni tunti, kenties toinenkin perään. Heräsin yöllä ajatuksiini ja aamulla pirteänä katkonaisista unista huolimatta perhoset pyörivät jälleen vatsan pohjalla.
Sellaista se on, kun ihminen rakastuu. Ihastuu ensisilmäyksellä johonkin, joka niin kovasti omalta näyttää. Tutustuu lähemmin kaikessa rauhassa, kuuntelee tämän sylissä ympärille jäävää hiljaisuutta. Siinä hetkessä tuntee olevan turvassa, suurelta maailmalta ja elämän hektisyydeltä suojassa. Siinä hetkessä näkee tulevaisuuden, yhteisen sellaisen.
Tässä tilanteessa ne kompromissit tuntuu niin pieniltä. Lähes olemattomilta. Kun kokonaisuus on juuri sitä, josta on haaveillut. Peräti parempaakin. Vihdoin kaikki palaset tuntuu loksahtelevan kohdalleen. Ulkoisesti kaikki ei ole virheetöntä, mutta samalla niin täydellistä. Juuri sellainen, jonka olen eteeni kuvitellut vain suurimmissa unelmissani.
Se on jotain, joka vie suupielet korviin, saa yöunet katoamaan. Hetkellisesti tuntuu, että tämä tunne pysäyttää elämän hektisyyden, antaa tilaa nauttia niistä itselle tärkeistä asioista, luo tulevaisuudelle selkeän sisällön ja tasapainon. Kun tuntuu siltä, että tässä sylissä voisi olla vuosia, kenties vuosikymmeniä.
Jos en olisi nähnyt onnea, hymyä ja hetkessä elämistä tärkeän, itseni hyvin tuntevan ihmisen kasvoilta, en olisi yhtä varma tunteistani. Lopulta kun suumme avattiin, ne sanat ulos lausuttiin. Tässä voisi olla tulevaisuus.
Ehkä nopeasti roihahtanut rakkaus muuttaisi elämäni, lopullisesti. Kääntäisi sen uuteen suuntaansa, loisi unelmille siivet, toisi mukanaan taatusti ajoittaista epätoivoa ja kyyneliäkin. Ehkä rakkauteni myötä myös lapseni saisivat sen tulevaisuuden, jota heille olen toivonut kellon tikittäessä päiviä tyttären koulun aloitukseen.
Ihastus, pienoinen sydämeen asti yltänyt rakkaus ei kuitenkaan aina kanna. Ulkoinen olemus on tärkeää, mutta lopulta sisimmäinen ratkaisee. Se, mitä kätkeytyy matkalle kantapäistä laelle asti on vielä suuri arvoitus. Lukuisia unettomia öitä, käänneltyjä sivuja, tutkiskelua ja kohonneita sydämensykkeitä luvassa siis.
Onneksi olen antanut mahdollisuuden. Löytää vielä sen oikean rakkauden. Vaikka ihastus ei muodostuisi elämänmittaiseksi rakkaustarinaksi, tuo se uudelleen kadoksissa olleen kipinän siihen, ettei koskaan pidä heittää kirvestä kaivoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti