Viime keväänä opiskellessani kestävää kehitystä törmäsin useasti kylmään totuuteen siitä kuinka vuosi vuodelta maailma hiipii yhä enemmän kertakäyttökulttuurin pariin. Jopa omasta lapsuudestani muistan miten saumasta ratkennut vaate parsittiin ja housun puntit paikattiin, samalla toppahaalarilla konttasi puolentusinaa serkusta ennen kuin polvet kului puhki, yksillä nahkakengillä otti ensiaskeleensa perheen jokainen pienokainen, rikki kauhtuneet lakanat saksittiin matonkuteiksi, ratkeilevat tyynyliinat päätyi autotalliin räteiksi ja edesmenneen isomamman räsymatot löytyi lattioilta vielä neljännessä polvessa.
Vuosittain suomalaisten yksityishenkilöiden toimesta jätteeksi päätyy rapiat 50 miljoonaa kiloa tekstiiliä. Tämä tarkoittanee vajaata kymmentä kiloa per kansalainen. Asiaan on onneksi herätty ja erinäisiä kierrätysmahdollisuuksia myös tekstiilijätteelle on vakiinnuttanut paikkansa monen kunnan alueella, pointsit tästä myös omalle asuinkunnalleni. Vierailtuani lukuisia kertoja niin työssä kuin vapaillakin paikallisessa tekstiilikierrätyksessä täytyy todeta, että olen kantanut kilokaupalla heidän kilohinnoittelemiaan "jätteitä" kotiini ja rehellisesti sanottuna tienannut joillakin täsmällisillä valinnoillani satoja euroja jälleenmyynnissä. Olisi kenties viisasta puhua tässä yhteydessä käyttökelpoisista tekstiileistä jätteen sijasta?
Viime vuoden loppupuolella päätin osallistua Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteeseen. En tuolloin sitä juuri haasteeksi laskenut ja näin loppuvuoden ollessa käsillä täytyy todeta, ettei elämässäni ole mikään muuttunut. En ole ostanut koko vuonna ainuttakaan uutta vaatetta tai kenkäparia. Poikkeuksena muutama pari merinovillaisia sukkia entisten kuluttua puhki. Päinvastoin, vaatekaappini tyhjenee jatkuvasti ja tunnen huonoa omatuntoa jopa kirpputorilta ostetusta "turhasta" vaatteesta.
Voisin verrata itseäni miehiin, ainakin sellaisiin isäni ikäisiin tyyppeihin. Juuri niihin, jotka ostaa farkut kerran kahdessa vuodessa, kuluttaa ne puhki asti ennen kauppaan astelemista tai pukeutuu edelleen samaan villapuseroon, joka oli päällä valokuvista päätellen myös kolmikymppisen esikoisen syntymän aikoihin. Toistaiseksi en käytä kuitenkaan puhkikuluneita sukkia kantapää jalkaterän päälipuolelle käännettynä.
Omalla kohdallani liki poikkeuksetta niin kodintekstiilit kuin vaatteetkin tulee kirpputorilta. Kemikaaliherkkyyden vuoksi turhat kirpputorikierrokset on jäänyt pois arjesta ja ostoskeskukset on kokonaan kiellettyjen listalla. Tyttären lahjaksi saama uuden tunikan kemikaalien haju lakkasi ärsyttämästä vasta neljännen pesun jälkeen, voimakkailla hajusteilla pestyt tekstiilit vaatii vielä useamman kuuman pesun. Tämän vuoksi pieniä hikikarpaloita otsalle nouseekin ajatellessa mistä saan uusia vaatteita, kun nykyiset joskus tulevat tiensä päähän.
Katoavaa perinnettä on myös parsiminen ja rikkoutuneen vaatteen paikkaus. Erään päiväkodintädin ihaillessa pojan paikattuja housuja heräsin myös itse asiaan; enpäs ole itsekään enää nykyään nähnyt päiväkotilaisilla parsittuja tai paikattuja vaatteita. Neula uppoaa ahkerasti myös tyttären villalapasien kärkien korjailuun ja ikuisen aikaansaamattomuuden alla on viedä vuosikymmenien patinaa kerännyt nahkalaukku suutarille vetoketjun vaihtoon.
Kuvassa näkyy kengät, jotka ostin reilusti alle eurolla vuosia sitten kirpputorilta. Hiljalleen alan uskomaan, että niiden aika tässä asunnossa alkaa olla lopuillaan, mutta samalla hirvittää kiikuttaa tämäkin määrä jätettä sekajätepönttöön. Marimekon kukkaro on ostettu vuosia sitten kirpputorilta 0,50e ja monia kertoja mietittyäni olen jättänyt uuden samanmoisen pussukan ostamatta luettuani, ettei kyseisen tuotteen lapussa enää komeile teksti Made in Finland. Kymmenen talvea olen astellut samoilla ekologisilla nahkakengilläni, joissa kilometrejä on tallattavana vielä vuosiksi eteenpäin. Vielä jonakin päivänä tulee kuitenkin eteeni hetki, jolloin on aika tilata uudet popot kotimaiselta pienvalmistajalta.
Kotimaisuus on itselleni tärkeä asia. Moni tunnettu kotimainen merkki käyttää nykyään liki pahoinvointia aiheuttavaa mainontaa muodossa Design from Finland ja tarkemmin perehdyttyä valmistusmaa on tyypillisimmissä halpatuontimaissa. Tämä karsii itseltäni entisestään halua ostaa tuotteita uutena. Koen peseväni itselleni edes hieman puhtoisemman omatunnon hankkimalla vähäiset tekstiiliostot kirpputoreilta tai muutoin käytettynä.
Palatakseni tuohon järkyttävään kymmeneen kiloon tekstiilijätettä vuodessa, en voi kuin pyöritellä silmiäni. Itse pyöräytän tekstiilini kirpputorin kautta hyväntekeväisyysjärjestöille, suurinosa lastenvaatteita lähtee onnekseni suoraan kiertoon veljen perheelle. Tekstiilijätteeksi taloudesta päätyy rikkoutuneet sukkahousut, alusvaattet ja lasten vaatteet, joita on mahdoton enää korjata. Rikkinäiset lakanat lähtee kiertoon mummoille matonkuteiksi ja puhki kuluneet sukat käytetään nahkakenkien rasvojen levitykseen. Kokonaisuudessa asunnossamme vuosittain tekstiilijätteen määrä jää reilusti alle kiloon henkeä kohden.
Näillä tottumuksillani voi todeta toisella puolella olevan toinen ääripää; hän, joka lajittelee jätteeksi parikymmentäkiloa tekstiiliä vuodessa. Joku kenties enemmänkin. Mistä moinen johtuu? Miksi ihmeessä?
Onhan se totta, että ihmisten vaurastuttua ei tarvitse juuri ajatella tarttuvansa neulaan parsiakseen auenneen sauman, ei tarvitse käyttää samaa puseroa jokaisella lapsella muotienkin muuttuessa, ei tarvitse osata neuloa saadakseen myssyn päähänsä talveksi, ei joudu tilille ostaessa halpavaateketjujen tekokuituisia kemikaaleilla höystettyjä kertakäyttökuteita, ei tarvitse ajatella tuotteiden alkuperiä, jos omatunto antaa periksi pitää silmät kiinni totuuksilta.
Monelle ihmiselle ostaminen, uuden tavaran saaminen, shoppailu aiheuttaa mielihyvää. Erityisesti naisille, mutta enenevässä määrässä myös miehiä koskeva ominaisuus. Uskonkin juuri kyseisten henkilöiden olevan raskauttavimpia tekijöitä tekstiilijätteen tuottajissa. Samalla uskon, että heistä lähes jokainen sulkee silmänsä ostamansa vaatteen alkuperältä, kemikaalikuormitukselta ja kierrätettävyydeltä. Hienoa on nähdä kuitenkin miten monet rumasti sanottuna merkin perusteella hintansa nostavat tuotteet löytää tiensä roskiksen sijaan lopulta uudelleen kiertoon merkkitietoisuuden omakseen kokevalle henkilölle aiheutten kenties saman onnellisuuden tunteen kuin kaupasta uutena ostaessa.
Nukkaantunut kierrätetty miesten villapaita, kirpputorilta hankittu arkikäytöstä yöpaidaksi siirretty tunika, emännänlahjana saadut ekotuotannosta tulevat collegehousut ja vuosia sitten pukin paketista kuoriutuneet villasukat kuuluu tähänkin iltaani. Päälläni on vaatteet, joissa on mukava olla, kotoisaa ja leppoisaa. Ne vaatteet, joihin upotetut kolikot on maksettu vuosia sitten pois, vähäiset tekstiilimyrkyt huuhtoutuneet viemäristä alas ja hajusteettomat pesuaineet pyörittänyt kymmeniä ellei satoja kertoja rummussa ympyrää. Luonnonkuituiset vaatteet, jotka materiaalien puolesta voi hävittää tulevaisuudessa energiajätteenä. Ne vaatteet antavat hyvän mielen, kevyen omatunnon, rahojen säästämisen lisäksi myös mitättömän kevein askelin taaperretun hiilijalanjäljen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti