Kuukausi banaanilaatikoiden lastaukseen!

Muutama päivä itkua ja epätoivoa. Unettomia iltoja sängyssä pyörien, aamuöiden valvomista tulevaisuudesta stressaten. Kälyni sanoin "on se aika suuri murhe, jos perheellä ei ole kotia". Jo vain, muutama kyynel sen kunniaksi lisää. 

Kaikki, jokainen vaihtoehto oli käyty läpi. Paikkakunta, johon muuttokuorma puretaan oli jo selvillä. Jokainen myytävä talo oli käännetty ympäri todetakseen, ettei elämäni kuulu niistä yhteenkään. Kuulin juttuja tee-se-itse miesten remontoimista kylpyhuoneista ja alta notkahtavista parvekkeista. Samalla työstin kuukausia mieleni vallannutta ajatusta, että elämässäni ei kohta ole vuosiin muuta sisältöä kuin huolta ja tekemättömiä remontteja. Ettäkö unelmani tässä elämäntilanteessa on vaivata päätä jäätyvillä putkilla, seinäpinnasta raaputeltavilla latekseilla, talvisin kotiin pakottavalla lämmitysvelvollisuudella. Ystävien elämää seuranneena tiedän tismalleen mitä elämä omakotitalossa on, juuri sellaisessa, jonka itsellenikin olisin halunnut. Se unelmani on useimmiten kaikkea muuta kuin unelmaa. 

Heräsin kaksi vuotta sitten kymmeniä taloja kiertäneenä ajatukseen, että rivitalo voisi olla vaihtoehto. Kahden vuoden jälkeen vannoin, etten ikinä, koskaan osta ainuttakaan osaketta. Viime kuukausina olen myös myöntänyt itselleni tykkääväni rivitaloelämästä; helppoa elämää, lämpö kulkee sisälle tikkua ristiin laittamatta, päivän tai viikon poissaolo ei hetkauta huushollia suuntaan jos toiseenkaan, taloyhtiö seisoo suurien rahareikien takana putken pamahtaessa, hanan tippuessa tai sähköjen takkuillessa. Haikeudella olin jo valmis luopumaan rauhallisista illoista sohvan nurkassa kirjoja lukien tai villasukkia neuloen, villapaidoista en uskaltanut enää edes uneksia. Olin valmistautunut vastaamaan ystävän ehdotukseen kahvitteluista tai terassille hilpaisempisesta lauseella "en nyt ehdi, sori". Näin sieluni silmin miten vietän kaiken kallisarvoisen vapaa-aikani pinkopahvien parissa tai lattianalusia tonkiessa. 

Sitten tuli se romahdus. Terveys petti unelmieni talossa. Alle kolmessa tunnissa. Tiesin elämäni hajoavan palasiksi, jos tekisin sittenkin väärän ostoksen. Jos luulisin ostavani unelman, mutta olisinkin lopulta kyynärpäitä myöten juuri siinä itsessään. Olisin kymmeniä ja taas kymmeniä tuhansia velkaa talosta, jossa en pystyisi asumaan. Se on kaukana unelmista.

Lopulta selaan läpi rivitaloasuntoja. Neljäkymmentä päivää muuttoon. Isken silmäni yhteen ainoaan, muihin kymmeniin en halua edes tutustua. Seuraavana päivänä kaksi lasta kirmaa edestakaisin pihamaalla, pinkoo pitkin rappusia, koekäyttää vessat ja löytää parhaat piilopaikat. Tytär ei sano perinteensä mukaan "täällä haisee, täällä on kamalaa, en halua muuttaa tänne" vaan kyselee onnellisena välittäjältä koska saadaan muuttaa. Poika huikkaa esittelyn jälkeen perään "sulla on kyllä upee koti!". Matkan ajan takapenkillä on onnellisia lapsia, etupenkillä sanaton äiti ja päämäärässä tyytyväisenä myhäilevä ukki. 

Seuraavana päivänä on kyynelten aika. Onnen kyynelten. Meillä on jälleen rivitaloasunto, liian suureksi todetun 93 asuinneliön, neljän huoneen sijasta reilun kymmenen neliömetriä pienempi kolmio. Nykyiseen verraten hävisin kaupassa suuren takapihan ja peltomaisemat, etupihan leikkialueen, maalämmön ja palan säästöistäni. Luulen luopumisella saavuttaneeni jotain suurta; olen askeleen lähempänä omalta tuntuvaa kotia, haluamallani paikkakunnalla, läheisten ympäröimänä.

Tänään olen onnellinen ennen kaikkea siitä, että perheellä on osoite, jonka antaa päivähoitoon, kouluun, muuttomiehelle. Tyttärellä on lyhyt ja helppo koulumatka, keskusta ja päivähoito kivenheiton päässä. Itse saan jatkaa rentoja talvi-iltoja, villasukkien neulomista, fiilispohjaista remontoinnista, nauttia valoisasta asunnosta suurilla ikkunoilla. Saan jättää taakseni naarmuuntuneet laminaatit, kuluneet pöytätasot, remonttia enteilevän keittiön, vinon väliseinän ja päivittäin ärsyttävät verhopaneelit. 

Joudun luopumaan vain yhdestä unelmasta, omasta talosta. Ehkä vielä joskus sen saavutan, ehkä annan sen hiljalleen kuolla. Nyt on hyvä näin. Parhaalta juuri nyt tuntuu vapaus. Voin ostaa kunnon polkupyörän ja polkaista naapurikylille vanhoja ystäviä morjestamaan, voin viettää kesän rannalla makoillen lasten puuhia katsellen, voin harrastaa niin paljon kuin mieli kaipaa. Voin lähteä lapsivapaillani istumaan iltaa nuotiolle yksinäisyyteen, nukkua yöni metsässä, viettää päivän kalassa kavereiden kanssa, suunnata terassille vartin varoitusajalla, nyppiä villiyrttejä paljasvarpain kesäillassa vailla huolen häivää, myllätä mättäältä mättäälle marjahulluudessa, remontoida juuri silloin kun itsestä siltä tuntuu.

Kuukausi aikaa banaanilaatikoiden lastaukseen. Enää ei ole syytä pelätä, valvoa, stressata. Meillä on koti.

Ps. Unelmista puheen ollen.. Ehkä ensi kesänä perustan kasvimaani vanhempien suurelle tontille ja ylipuhun ukin ryhtymään päätoimiseksi kotikanojen kasvattajaksi.