...ja vasta silloin unelmat mukanamme pölyyn hautautuvat

Elämä on viime viikkoina edennyt kuin sadussa. Niin hienosti, ettei todeksi voi uskoa. Niin nappiin, ettei tällaisesta olisi voinut edes unelmoida. Elämä on soljunut virrassaan sujuvasti eteenpäin, asioita tapahtunut siihen tahtiin, ettei pää meinaa mukana pysyä. 

Kaksi päivää ennen virallista asunnon myyntiin tulemista ensimmäinen pariskunta kävi katsomassa asuntoani. Viikon kuluttua hypin riemuissani vanhempieni pihamaalla välittäjän ilmoittaessa ostotarjouksesta. Muutamaa päivää myöhemmin hyväksyin tarjouksen, heitin lähestyvät painajaiset kahden asunnon loukussa olemisesta olkani yli. Olo oli helpottunut, pelkoni tyhjilleen jäävästä asunnosta ei käynyt toteen. 

Huhtikuussa kohtasin ensimmäistä kertaa sen tunteen, jota olen etsinyt vuosia. Seisoin sen talon portailla, jonka kodikseni halusin. Juuri sillä tontilla, juuri niillä tarinoilla, juuri siinä kunnossakin. Tutustuttiin lisää isän kanssa yhteistuumin, haisteltiin ja aistittiin. Pikaisia pyrähdyksiä, nurkkien kurkkimista. Tuntui, että tässä taas yksi toteutunut haave tippuu kuin huomaamatta syliini. 

Niissä viikoissa ehtii aikatauluttaa, laittaa eurot ja sentit riviin ostorahoiksi ja remonttitarpeiksi. Siinä hajoilee jälleen todellisuuteen, ettei tänäkään kesänä ole aikaa muuhun kuin remonttiin. Oikeastaan en edes tiedä millaista on viettää kesälomaa terveenä ja stressittömänä. Viimeisiin lomavuosiin on kuulunut mm. keuhkokuumeesta toipumista, remonttia, muuttoa ja sijaislapsen saapuminen. Silti olin valmis ottamaan tähänkin kesälomaani minuuttiaikataulut ja stressiräjähtelyt remonttipuuhissa.

Tapasin vanhassa puutarhassa neljä mukavaa ihmistä. Lähes kolmen tunnin aikana naurettiin paljon, sain kuunnella muisteluita vuosikymmenien takaa, talon historiaa ja kuvausta edesmenneestä asukkaasta, talon rakentaneesta miehestä. Nuo eläkeikään ennättäneet lapset toivat lapsuusmuistoja, onnellisia hetkiä eteeni. Sen talon tarinat aukesi edessäni ilman yhtäkään epäilystä. Juuri sitä taloa on rakastettu, hoidettu ja pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Jälleen tippui onnenpalleroinen syliini ajatellessani, että juuri meikäläinen oli saanut kiilata ostajaehdokkaaksi ennen ketään muuta. 

Kolmatta tuntia käydessä tuvan pöydän äärellä merkit tunsin jo niin, että ahdisti. Sydän tykytti ja rinnassa muljahteli, hengitys oli pinnallista, keuhkojen kohdalla painontunnetta, kurkussa karheutta, puhuessa ei meinannut ääntä irrota. Astuessani ulos oli oloni kuin lintu olisi päässyt vapauteen.

Kotona tartuin lääkkeeseen, joka on kuukausia makoillut repun pohjalla. Kaadoin punaviiniä lasiini, sydän löi rytmiä sekaisin. Tiputin kasan onnellisuuspalleroisia sylistäni, itkin menneiden viikkojen onnen huumat katkerasti poskilleni. Entä jos, mitä jos sittenkin, entäpäs.. Ehkä menetän kaupat peruessa suuren unelmani? Ehkä muutaman levyn irti repimisellä kaikki olisi toisin? Ehkä pelastan tulevaisuuteni remonttien tuomalta velkataakalta? Oikeaa vastausta ei ole, on vain epämääräisiä kysymyksiä pään sisällä.

Olen pettynyt, niin pettynyt. Siihen, että orastava rakkaustarina leipiintyi ennen kuin oli alkanutkaan.

42 päivän kuluttua ojennan asuntoni avaimen uuden omistajan käteen. Neljäkymmentäkaksi. Päivää. Aikaa. Muuttaa. Voi v*ttu..