Kun lapsi menettää äitinsä - äitienpäivän ilon kääntöpuoli

aina kerrottu, et totuus parantaa/
mutten pysty, yksin tätä kantaa/
oon hellä, ku kovuus varantaa/
sen unen tullessa, mä tahdon vaan antaa/

sulle tarpeeks sitä, mistä tarpees pitää/
mulle iha sama, vaikka tulis, arpee lisää/
mun pintaan, ne kyl tyrehtyy jo iltaan/
ootan sua, enkä tuu kysyy hintaa/

Vilkkuva sininen valo koiran kaulapannassa, tiskikoneesta nostettujen lasien kilinä, veripisara päiväkodin lattialla, uuden pesuaineen tuoksu, tummaan pukuun pukeutunut juhlavieras, isoäidin käyttämä sana, uusi vanukas kaupasta, kaivuri tien reunalla, ohi kuljetun rakennuksen seinän pinnoite, tupakan tuoksu kaupan edessä, tuntemattoman ihmisen kasvonpiirteet kassajonossa. 

Näitä sanoja nitoo sijaisäidin silmin yhteen sana flashback. Omasta elämästäni flashbackejä lapsuuteen saattaa tulla lettujen paiston tuoksusta, lupiinien täyttämästä tienpielestä kesäpäivänä, liian suurilla korkokengillä köpsöttelevistä pikkutytöistä. Ne ovat onnellisia taantumia, paluita omaan lapsuuteen. Paluun takaisin huolettomiin vuosiin vanhempien läheisyydessä.

Huostaanotetulle lapselle flashbackit saattaa merkata aivan muuta. Huolta, häpeää, pelkoa, kauhua, shokkia. Lapsi saattaa menettää hallinnan itseensä ja ympäristöön, muuttua apaattiseksi tyhjäkasvoksi tai tuhota kaiken särkyvän ympäriltään. Hänen maailmansa järkkyy haistaessaan sijaisäidin huulilta iltapusun jälkeen uuden huulirasvan tuoksun, maistaessaan menneisyydestä tuttuja lihapullia. 

ku yksin himassa, pelkotilassa/
ei mul oo, mitään hajuu, minne mä oon menossa/
mikä on se oikee suunta, mihin kulkee/
mistä löytäisin tien, sun luokse/

uudestaan, onks se kyseenalaista, mä vastaan/
miksen tulis puolitiehen vastaan/
oot ku hieroglyfi, seinällä mulle/
ps. nää sanat, on rakkaudella sulle/

Tänään vietän toista äitienpäivääni sijaisäitinä. Lähes kolme vuotta sitten kesäillan hämärässä nukkui tiukasti kyljessäni kiinni pieni kikkuratukkainen pellavapää. Siinä hän nukkui viikkoja, tiukasti kiinni iholla. Tuo takiaiseni, jonka elämästä en tiennyt kuin pintaraapaisun. Itse 25-vuotiaana ajattelin pelastavani tuon pienen lapseni maailman pahuudelta, kasaavani hänestä ehjän ihmisen. Siinä hetkessä en tiennyt kuinka koko elämä muuttuisi, opettaisi uutta ja ihmeellistä. Opettaisi olemaan äiti uudella tavalla, näyttäisi toisenlaisen maailman. 

Mielenterveysongelmia, väkivallan monia muotoja, huumeita, alkoholia, riitoja, henkistä- tai fyysistä kaltoinkohtelua, nälkää, janoa, kylmää, kuumaa, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä, lastensuojeluilmoituksia. Katkonaisia öitä, petoja vessan nurkassa, likaisia vaatteita, pesemättömiä käsiä, tyhjiä jääkaappeja, kiliseviä olutpulloja, tupakantumppeja olohuoneen matolla, veritahroja pesuhuoneen lattiassa, neuloja keittiön lavuaarilla, vanhemman mielen ailahteluja ja vaitonaisuutta. 

Siinä kaiken keskellä elää lapsi, kenties toinen ja kolmaskin. Oloissa, joita ei toivo kenenkään aikuisenkaan elämään. Pieni alati kasvava ja kehittyvä lapsi, elämänsä ensimmäisissä, loppu elämään heijastuvissa vuosissaan. Lapsi, joka kaiken keskellä on kotona, vanhempansa lähellä. Useimmiten maailmansa tärkeimmän ja kauneimman ihmisen luona; oman äitinsä. 

Lopulta kaikki romahtaa. Lapsen arki muuttuu, elämä räjähtää käsiin. Aamulla kaikki oli lapsen silmin hyvin, elämä oli hänen silmissään normaalia. Yhtäkkiä hän on muualla, poissa äitinsä luota. Pahimmillaan vieras ihminen tulee kotiin, nappaa syliin, kertoo ettei ole hätää, hiljaa vie autoonsa ja ajaa kauas kotoa. Siellä vieraassa talossa tuo iso ihminen hymyilee, lohduttaa, puhuu lempeästi, pesee puhtaaksi, tarjoaa lämmintä ruokaa ja ehdottaa ehkä sylipaikkaakin. Illalla pitäisi käydä unille raikkaalta, mutta samalla niin vierailta tuoksuviin lakanoihin puhtaalta ja niin erilaiselta tuoksuvassa talossa. Se oli päivä, jolloin maailma romahti lapsen silmissä kenties ensimmäisen kerran. Päivä, jolloin hän menetti oman äitinsä.

hetken kyyneleet on turhaa/

ja ne kuljettaa, läpi jään ja maan/

jos vielä pyynnön sulta, pyytää saan/

tule uniin uudestaa/

Olen istunut kymmenissä palavereissa, lukenut lukemattomia papereita, itkenyt suurten miesten katseissa sijaisäidin kyyneliä, nähnyt painajaisia, pelännytkin. Olen viikottain ellen päivittäin kuvainnollisesti hakannut päätä seinään, suuttunut, huutanutkin. Olen ollut epätoivoinen, kärsimätön ja pessimisti. Olen valvonut öitä, kuunnellut yöhuutoja, hoivannut sairastajaa. Olen viikottain saanut olla ylpeä, nauranut katketakseni, pitänyt sylissä ja kainalossa, hämmästynyt viisaudesta, yllättynyt taidoista. Olen opettanut lapsen kuivaksi, syömään, kävelemään kesänurmella ilman kenkiä, halaamaan, pussaamaan, ajamaan pyörällä, luistelemaan, potkimaan palloa ja laukomaan mailalla, leikkimäänkin. Olen näyttänyt ja opettanut lapselle tunnetaitoja, saanut lapsen tunnistamaan ilonsa, surunsa, pelkonsa, häpeänsä, jännityksensä.. 

Näiden vuosien jälkeen voin olla ylpeä, meistä molemmista, kuljetusta matkasta ja saavutuksistamme. Aivan kuten biisin katkelmien taustalla olevan poikani lastentarhanopettajan suusta kuullut kaiken yhteen kokoavat sanat; "pitää vaan palauttaa mieleen joka päivä itsellekin, ettei oo jäbällä ollu helppo alku elämään"

Ammatiltani olen varhaiskasvattaja. Nähnyt lukuisia äitinsä menettäneitä lapsia, surullisia elämäntarinoita. Saanut olla se ihminen, johon vuosikas maanantai aamuna tiukasti tarrautuu, nähnyt joitakin onnellisia loppujakin. Menneiden yhdeksän työvuoden jälkeen olen nähnyt monia koululaisia, jotka ilolla tervehtii. Heitä, joiden elämässä olen saanut olla äidin korvikkeena, tärkeänä ihmisenä. 

matkas varrella, maahan, saatat katsella/

muistot susta, parhaat tallella/

suojaat mun selustan, ja annat, rauhassa, alhaalla katsella/

Yhdestä asiasta olen varma. Oman vanhemman menettäminen on aikuiselle ihmisellekin kuin pieni kuolema. Se pieni lapsi, joka äidiltään huostaanotetaan menettää kaiken. Ihan kaiken rakkaan elämästään. Ehkä yhteydenpito säilyy säännöllisenä, ehkä sammuu tyystin herätäkseen satunnaisesti eloon. Yön pimeydessä he tietävät äidin olevan siellä jossain, kaukana, saavuttamattomissa. Kenties hymyilee pilven reunalla parempaan huomiseen katsellen, ehkä laskee tiilenpäitä kovalla vuoteellaan, joku ei muista lapsensa syntymävuottakaan, yksi kieltää koskaan lasta saaneensakaan. 

Heistä jokainen äiti on antanut maailmalle pienen ihmisen, arvokkaan ja hyvän elämän ansaitsevan. Heistä jokainen on halunnut olla lapselleen hyvä, maailman paras äiti. Toivon, että heistä jokainen haluaa lapsensa olevan onnellinen, tasapainoinen. Elämän vastatuulissa he eivät ole pystyneet lapselle parastaan tarjoamaan, lopulta menettäneet elämänsä kiintopisteen. Oman lapsensa.

Näille lapsille, huostaanotetuille biologinen äiti on aina äiti. Kaikkine virheineen häntä rakastetaan, kunnioitetaan ja ihaillaan. Yksikään sijaisäiti ei pysty lapselle korvaamaan mennyttä kokemusta biologisesta äitisuhteesta. Äidille on aina paikka lapsensa sydämessä, kipeinä muistoina, kauniina kuvina ja elämän suurimpana menetyksenä.

Kynttilän pätkät keittiön hämärässä kuvastaa meidän asunnossa jokaisessa päivässä läsnä olevia äitejä; biologista ja sijaisäitiä. Toinen poissa, saavuttamattomissa, toinen vastaanottamassa aamuhalauksia. Siinä hetkessä, kun pellavapääni silittää vasta suoristettua tukkaani, haluaa koskettaa meikattuja ripsiäni sormenpäällään ja lausahtaa "Olet äiti mun kaunis äiti" ja halaa vielä päälle, luon ajatuksen kaukaisuuteen ja mielessäni toivon kaikkea hyvää ihmiselle, joka on antanut elämääni hänet. Lapsensa. 

ja mä toivon sadetta/
et kukat, kukkis uudestaan/
ja jos vielä, tähdet ois kohdallaan/
niin kaikki olis, ennallaan/

TPL - Uniin uudestaan 

Yllä olevat esimerkit ja kuvaukset yleismaailmallisia tapahtumia, ei katkelmia omasta elämästäni.