Alkukeväästä edessäni oli monta kääntämätöntä arpaa. Lopulta jokaisessa oli voitto. Sain työpaikan, myin asunnon ja kolmantena löysin meille uuden kodin. Ei yhtään tyhjää joukossa. Uskomatonta tuuria.
Kaksi vuotta sitten ostaessani asunnon en tullut kotiin. Tulin kämppään. Olen ollut kaksi vuotta ohikulkumatkalla. Kaksi vuotta ajatellut, että haluan takaisin kotikylille, tukiverkostojen tavoitettaviin, perheen luokse. Lottopottiin voisi tuota kolmen suoraa verrata siis.
Moni on ihaillut, kauhistellutkin elämisen tahtia. Uskallustani tarttua toimeen, muuttaa elämä, josta ei nauti. Se elämä, jota ei oppinut tai pystynyt elämään kahdessa vuodessa. Nämä kaksi vuotta on kasvattanut ihmisenä, opettanut tuntemaan itsensä, halunsa ja tarpeensa.
Joskus pelkäsin elämää. Sitä tulevaisuutta, joka vielä on pimennossa. Elin suhteessa, jossa en voinut hyvin, uhrasin itseni lapsille unohtaen hyvinvointini, unohdin itseni kaikkien muiden vuoksi. Pelkäsin irroittaa, etsiä onnea. Hirveää sanoa, että näen päivittäin ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä elämäänsä.
Eilen tapasin vanhan tutun pitkästä aikaa. Tuon rouvan, joka oli nähnyt muutaman vuoden takaa parisuhteeni, elämän pienten lasten äitinä, eronkin ja somen välityksellä seurannut nykyistä elämää. Juteltiin kuin ennen, meille tärkeistä asioista ja ajatuksista. Ennen lähtöä hän sanoi "susta näkee, että nyt sä olet onnellinen elämästäsi."
Osui ja upposi. Enää en pelkää päästää irti, luovuttaa, etsiä parempaa. Haluan elämäni olevan hyvää nyt, onnellista ja arvokasta. En haaveile tulevaisuutta, murehdi menneitä. Osaan kantaa tyytyväisenä mukana eletyn elämän, sen mukanaan tuomat opit ja viisastumisen. Osaan olla avoin tulevaisuudelle, uusille mahdollisuuksille, ihmisille ja haasteille. En pelkää elää elämääni, omaa ja onnellista.
Elämän myllerrykset on saanut rakastamaan itseään. Katsomaan itseään illalla peilistä ja ajattelemaan, että juuri tuo tyyppi on oikeastaan aika täydellinen. Se peilissä oleva tyyppi on juuri se ihminen, jonka kanssa haluaa elää tämän yhden ainoan elämän. Se tyyppi, jota rakastaa ja joka antaa rakkautta muillekin. Se tapaus, jonka kanssa on turvallista sukeltaa kohti uutta ja tuntematonta. Uusiin elämän ympyröihin, uusiin haasteisiin, uusiin elämyksiin.
Se tyyppi siellä peilissä kelpaa itselleen. Omissa silmissä sen pylly roikkuu joka ilta aivan liikaa, jenkkakahvoilta löytyy löysää, kasvojen piirteissäkin olisi kaunistamista, mutta hitto soikoon sillä on arveton vatsa, sileä iho, pitkät sääret, iloiset silmät ja onnellinen hymy. Se tyyppi siellä kelpaa kaikkine virheineenkin.
Sille tyypille siellä peilissä on muodostunut kiinteä ystäväverkosto, tärkeitä ihmisiä lähelle. Se ihminen osaa nauraa, heittäytyä ja antaa elämän viedä oikeaan suuntaan. Se on löytänyt menneistä vuosista itsensä, minuutensa ja onnellisuuden avaimen.
Entä ne ihmiset, jotka eivät ole onnellisia katsoessaan illalla peiliin? Joskus tekisi mieli kehottaa luovuttamaan, antamaan periksi, heittäytymään ja rakastamaan itseään hieman enemmän. Päästää kaikki paha pois, antaa tilaa uudelle ja antoisalle tulevaisuudelle.
Olen luopunut kaikesta mistä en nauti, jota en rakasta. Muuttoauton ajaessa rapun eteen olen kadottanut kaiken mitä en elämässäni halua säilyttää. Pari viikkoa sitten työkaveri nappasi matkoillamme mukaan pari uutta viherkasvin alkua. Uuden kodin täytän asioilla, joista pidän ja rakastan. Itselläni, lapsillani ja kukilla. Ja ehkä joillakin arkielämän sujumisen edellyttävillä tavaroillakin. Ehkä vielä jonakin päivänä rakastan elämääni miehenkin; huonoa ei huoli ja hyviä on harvassa. Toivon rakkauden ja intohimon elämää kohtaan näkyvän vielä vuosien ja jälleen vuosikymmenienkin päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti