Viikko sitten oli aivan tavallinen keskiviikko. Kiireinen luonnollisesti, eletäänhän toukokuuta. Taputellessani töitä kellon ympäri, asunnossani kävi päivän mittaan täysin tuntemattomia ihmisiä. Aamulla kiinteistönvälityksestä kuvaaja, iltapäivällä kiinnostunut pariskunta välittäjän kera ennen kuin asunto oli edes nettiin asti päätynyt.
Perjantaina katsellessani myynti-ilmoitusta pyörähti jossain sydämen sopukoista. Se ihka ensimmäinen täysin oma asuntoni. Ne kaikki muistot, ilot ja surutkin. Pulpahtivat pintaan. Katselin vieraita kuvia niin tutuista ympyröistä. Niin eri näkövinkkelistä kuvattuna. Tosiaan, asunnossani oli vieraillut täysin tuntematon ihminen.
Tullessani kotiin keskiviikkona, hiippailin ympäri hiljaista asuntoani. Etsin merkkejä mistä oli nuuskittu, mitä verhoa siirretty, mitä ovia availtu. Aamulla olin kulkenut jokaisella askeleella lasten perässä, kiillottanut vielä hanat ennen töihin lähtöä ja pyyhkäissyt pölyt lampun päältä. Ettei nyt vain mistään kuvasta hyppäisi mitään ylimääräistä. Edellisellä viikolla maalatut keittiön seinät puskivat niskaan yhtä aneemisena kuin monena muunakin aamuna. Hei hei, ei tulisi ikävä. Mutta silti. Tuo päivä otti koville.
Olen ollut stressaantunut, unohtelija ja hajamielinen. Alussa koin lievää paniikkia. Ei, ei, en halua myydä. En haluaisi tasaisen tylsän ja tutun elämän päättyvän, mutta samalla kaipaan elämää muualla. Paniikin hälvettyä, ensimmäisen pariskunnan jäädessä asteelle "no me nyt mietitään vielä" on fiilis vaihtunut odotukseen. Koska puhelin soi, koska pukkaa viestiä? Samalla taustalla hiipii pelko. Entä, jos viestiä ei tulekaan, puhelin ei soikaan? Viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin? Jos kukaan ei yksinkertaisesti tarvitse tai halua kotiani ostaa.
Kuvat kodista koko maailman nähtävillä, 500 klikkauksen viikkokatsauksella järkyttää edelleen. Siinä se on arvosteltavana, muiden silmissä. Se asunto, jota eräs jo kutsui kamalaksi. Tiedän maailman olevan raadollinen, myönnän itsekin nauttivani suuresti muiden asuntojen kurkkimisesta ja salaa urkkimisesta. Mitä tekisin itse toisin, missä on onnistuttu ja mikä on aivan penkin alle. Sellaista tämä peli on. Omaa timanttiani en ole vielä löytänyt, mutta toivottavasti itse voin tarjota jollekin juuri sen mitä on etsittykin.
Moni kodissani vierailematon ihminen on pyöritellyt silmiään siisteydestä. Udellut montako tuntia käytin järjestelyyn, siivoamiseen ja stailaukseen. Silmät ovat pyörineet päässä, kun tuumaan, etten ole tehnyt viikkosiivouksesta juuri suurempaa puunailua. En ole piilotellut, en peitellyt. Tai no verhot hain kirpputorilta, koska mattojen ohella myös verhot on minimoitu huushollista. Tällaista meillä on, lasten huoneissa on materiaa, mutta muutoin eletään niukalla linjalla. Helppoa siivousta, leppoisaa elämää.
Tuon pelkistetyn kodin taustalla on tuhansia kirpputorihintalappuja, myytyjä esineitä. On elämän muuttumista, ajatusmallin muokkaantumista. On uusi elämäntapa, suhtautuminen, ajatus tulevaisuuden ja menneisyyden erottamisesta. On taito päästää irti, ottaa vastaan uutta, kun elämällä on sitä antaa. On taito heittäytyä hetkeen, olla pelkäämättä huomista. On taito elää tänään unohtamatta mennyttä, uskomalla tulevaan. On mahdollisuus kadottaa parissa tunnissa epämieluisa ruokapöytä ja pohtia sen jälkeen missä perheensä ruokkii. On taito osata hypätä hetkeen, mahdollisuuteen, uuteen ja ihmeelliseen.
Kaiken tuon jälkeen leijun jalat ilmassa. Parhaassa tapauksessa jo ensi viikolla vedän nimeni kauppakirjaan ja tiedän olevani lasteni kanssa kuukauden kuluttua koditon. Tällä hetkellä se olisi unelmani, mennä virran mukana ja kuljettaa sinne mihin elämä johdattaa. Kulkea hiljalleen kohti Kotia.
Kuvat: Kiinteistömaailma Forssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti