Kaivoin esiin lastenhuoneen hyllyn päältä pölyisen laatikon. Avasin kannen, kyyneleet valui pitkin poskia. Kotiutumisvaatteet, ristiäisvaatteet, ensimmäiset villasukat, silkkimyssyjä, pienet jalanjäljet, onnittelukortteja ja kaksi kultasormusta. Muistoja menneeltä viideltä vuodelta.
Tuo pieni ihminen muutti elämäni. Ensimmäisenä yönä syntymän jälkeen en nukkunut, tuijotin vain rinnalla olevaa pientä tytärtäni ja itkin. Siinä nukkui, itki, yski ja pulautteli jotain niin valtavan suurta pienessä paketissa. Juuri hän, jota olin jo vuosia elämääni halunnut, kaivannutkin.
Tuo pieni ihme itki. Paljon. Jatkuvasti. Itki yöllä, itki päivällä. Oli alati tyytymätön. En muista vauva-ajoista kuin itkun täyttämät kuukaudet toisensa perään. Rakastin niin paljon. Halusin olla hyvä, täydellinen juuri hänelle.
Hän ei nukkunut, heräili ja valvotti yöt. Halusi katsella maailmaa aamuyön tunteina ja olla lähellä, äitinsä tytär. Yli kaksi vuotta sitä jatkui, valvomista. Toivon ensi vuonna samaan aikaan kertovani myös edelleen jatkuvien heräilyjen loppuneen.
Vajaa nelivuotiaana hän vietti ensimmäisen yönsä erossa äidistään. Hän ei hajonnut, äiti kyllä itki syksyisenä yönä saunan terassilla muiden reissulaisten uinuessa. Itki uudelle elämäntilanteelle, irti päästämiselle, vapaudelle, yksinäisyydelle.
Niin on äitinsä tytär, sanoo mummi hänestä. Hän on lapsi, jota on helppo ymmärtää. Lapsi, joka aistii tunnetilat, mielialat ja muutokset. Pohtii, mietiskelee ja muistaa. Hän on järkevä, herkkä ja empaattinen. Hän on auringonpaistetta, hymyä ja suloisuutta suurimmillaan.
Katsoessani tuota pientä sankaria, eroperheen lasta, sijaissisarta, ainokaista biologista jälkeläistäni, ymmärrän miten paljon hän on elämääni antanut. Päivääkään ei tarvitse katua, jokainen niistä on tärkeä ja ainutlaatuinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti