"Vieras lähti, lapset lähti, yksinäisyys koitti. Mieli on hiukan maassa, raskas viikko takana ja päässä liikaa ajatuksia. En taida olla riittävän iloista ja hyvää seuraa kenellekään tänään" napsutin kyyneleet poskilla ystävälle viestiin. Puhelin piippaili. Parista eri numerostakin. Kaipasivat joukkoonsa.
Pari tuntia myöhemmin nostin rinkan ja retkeilytarvikkeet autosta joulukuisessa myrskyssä. Otsalampun valo kurkkasi tuvan ikkunasta. Oven avatessa yllättyneitä ilmeitä, lämpöä ja välittämistä. He halasivat niin pitkään ja tiukasti, antoivat vuodattaa kyyneleet olkapäilleen. Koin valtavia määriä tuntemuksia, suuria ristiriitoja ja ajatusten vuoristorataa.
Muiden jo kiskoessa vaatteita ylleen hiivin yksin saunaan. Istuin silmät kiinni pimeässä, tuli loimusi lasiluukun takana. Myöhemmin illasta istuttiin nuotiolla, tuijotettiin tulta. Keskellä myrskyä ja sadetta. Ystävät tiesi mitä alakulooni tarvitsen; pari possupihviä ja Jägeriä parin paukun verran, kupposia kuumaa juomaa, lämpimiä ajatuksia ja kylki kyljessä jutustelua.
Yöllä kellistin itseni "miesten petiin" muiden naisten jäädessä tuvan lämpöön uinumaan. Tuuli humisi männyissä, iski toisinaan päin makuupusseihinsa koteloituneiden kasvoja. Vesi tippui laavun kattoon, aamulla korpit huusivat lähistöllä. Valkeuden saavuttua keräsin tovin rohkeutta hypätä yön viilentämiin vaatteisiin makuupussin uumenista. Kaverit nousivat viereen järvelle tuijottamaan ja toivotin heille hymyssä suin hyvät huomenet.
Ystävät. Nuo kultaakin kalliimmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti