Normaali?

Asunnossa numero seitsemän asuu kolme yksilöä. Kaksi naarasta, yksi uros. Tänäkin maanantaisena aamuna ennen kahdeksaa he poistuvat omistusasuntonsa parkkipaikalta farmariautollaan kohti päiväkotia ja työpaikkaa. Iltapäivällä he saapuvat kotiin, syövät spagettia ja kastiketta. He kulkevat käsikkäin puiston kautta koko perheen voimin joulukortteja viemään postin kuljetettavaksi. Iltapalaksi paistetaan lettuja ja kaivetaan pakastimesta mansikoita. Lopulta he ryömivät peittojensa alle, pussaavat hyvän yön toivotukset ja vaipuvat uneen odotellen uutta aamua...

 
Mikä tekee ihmisestä normaalin? Miten normaali ihminen ajattelee, toimii, käyttäytyy? Millaista on normaali elämä? Onko lopulta epänormaalius sittenkin normaaliutta?

Näen työssäni, töissäni yksilöitä. Joku sanoisi heitä epänormaaleiksi, normeistamme poikkeaviksi erityistapauksiksi. He haastavat ympäristönsä, pistävät ajattelemaan ja tuntemaan, aiheuttavat voimakkaita reaktioita. Valitettavan usein heidän aiheuttamat tunteet ympäristöönsä ovat negatiivisia. Erityisellä ennakkoluulolla suhtaudun heihin, jotka jo ensitiedon jälkeen mielikuviensa pohjalta iskevät kuvainnollisesti leiman otsaan varustettuna Epänormaali-tekstillä.

Haluan tuntea, tutustua ja aistia. Haluan haastaa itseni, toisen yksilön. Haluan lähteä tutkimusmatkalle tuntemattomaan, avata lukemattoman kirjan vailla selkokielistä tekstitystä. Teksti poukkoilee sinne ja tänne, vailla suuntaa tai päämäärää. Edetessä, suuren työn ja taistelun jälkeen salakirjoitus alkaa hahmoittua, sanat ja tarinat selittyä. Alkaa päästä kiinni juonesta, joka juuri hyvään alkuun päästyä katkeaa tai kääntää suuntaansa. Ja tarina alkaa jälleen alusta. 

Useimmiten he ovat aitoja, konstailemattomia, salailemattomia. Elävät tässä ja nyt, täysillä. Aina kaasu pohjassa, sata lasissa. Tunteet kohisee kuin huvipuiston hurjin vuoristorata. Täynnä naurua, iloa ja energiaa, rakkautta, suukkoja ja lämpöä. Helisevät kuin nyrkillinen superpalloja lasivitriinissä perintöposliinien seassa.

Toiset, harvemmat yksilöt ovat vaiti, pohdiskelijoita, oman tähtikarttansa tulkkeja. Ihailtavan seesteisiä, pikkutarkkoja esteetikkoja. Heitä, jotka pystyvät erottamaan leppäkertun syksyisestä lehtikasasta metrien päähän, löytämään pihan valkoisimman kiven ja haistamaan seinän toiselle puolelle kenelle omistajansa kadottanut paita kuuluukaan. He ovat herkästi särkyviä kuin mummon posliinikupposet konsanaan.

Istun palaveriin, omassa elävässä elämässäni. Saan kuulla, etten ole normaali, ettei perheeni ole normaali, ettei tilanne ole normaali. Nauretaan kaikki. Kysytään haluanko olla keskustelussa äiti, ammattilainen vai kollega. Toivon ripauksen luottamusta äidinvaistoon, palan uskoa ammatillisuuteeni ja silmän pilkkeen verran huumoria työkavereiden kesken. Haluan suoraa puhetta, rehellistä sanomaa, konstailematonta tekstiä, kaunistelemattomia totuuksia yksilöiltä yksilölle yksilöstä. 

... Asunnossa numero seitsemän asuu yksi aikuinen ja kaksi lasta. Toinen lapsista on biologinen, toinen sijaislapsi. Asunnossa asuu heidän kanssaan myös äiti, perhehoitajaksi tai sijaisvanhemmaksikin häntä voinee kutsua. Tänäkin maanantaisena aamuna äiti pakkaa kolme Kånkenia ja lapset autoonsa, ehtii kerrankin ajoissa ennen kahdeksaa kahdelle eri paikkakunnan päiväkodille. Iltapäivällä äiti valmistaa kikhernespaghettia ja kasviskastiketta perheelleen. He kulkevat  käsikkäin osan matkasta hillitäkseen vilkkaimman jalkaparin tahtia iltaisella joulukorttien postitusreissullaan. Iltapalaksi ruokanatsiksi itseään kutsuva äiti paistaa maidottomia ja gluteenittomia lettuja koko sakille. Lopulta äiti peittelee lapset sänkyihinsä, laulaa yölaulun, suukottaa ja jää kuulostelemaan asunto numero seitsemään laskeutuvaa hiljaisuutta teekupposen äärelle. Tovin hän antaa ajatuksen virrata, kunnes painaa omat silmänsä kiinni omassa vuoteessaan uutta ja tulevaa päivää innolla odotellen.