Ääni väristen kerroin puhelun toiseen päähän asiani, samalla koitin kaivaa autostani paperia veren pyyhkimiseen. Vastailin takapenkillä odottavien lasten kysymyksiin ympäripyöreästi; haava kädessä, ambulanssisetä sitten laittaa laastarin, joulun jälkeen sitten pääsevät autokauppaan. Äiti auttaa, ei hätää ja teennäinen hymy päälle. Potkaisin auton vieressä makaavaa peuraa, eläin ei enää apua tarvinnut.
Autoja meni suuntaan jos toiseenkin, joulukiireet. Vain harva hiljensi, vielä harvempi kysyi onko apua tulossa. Lähdin autolleni hakemaan maitoa suun purskutteluun purupinnoilla rouskuvista lasinsirpaleista. Huomasin kovaa vauhtia lähestyvän autoletkan, huusin minkä ääntä irtosi ja näytin kuljettajalle kansainvälistä käsimerkkiä. Iski jarrut kiinni, sai takana ajavan kovalla rytinällä puskuriinsa ja pitkiä sekunteja seurasin sivusta, kuinka autot luisuivat tiellä kohti oman autoni perää. Moukan tuurilla tai yläkerran ukon tahtona viime hetkellä jarrut purivat märkään asfalttiin ja uskalsin jälleen vetää ilmaa keuhkoihin.
Lapset kysyi mikä pamahti kovaa. Hymyilin taas ja sanoin puskureiden vain kolisevan. Istuivat aloillaan kauniimmin kuin koskaan, odottivat pää täynnä kysymyksiä. Avun saavuttua kerroin ensivasteelle tilanteen; suurin osa näkemästäni verestä oli peurasta peräisin, suurimmat ruhjeet tapahtumasta oli henkisiä. Lopputulemalta laastari riittää ainakin pinnallisiin haavoihin.
Istuin autooni, otin vastaan kysymysten vyöryn. Vastasin rehellisesti, ammatillisesti. Ajoin kilometrejä, kunnes ääneni alkoi väristä, kädet meni tunnottomaksi, kyyneleet valui pitkin poskia. En saanut sanaa suustani, takapenkkikin kyseli huolestuneena. Sanoin olleeni surullinen kuolleesta peurasta, läpi meni. Tietysti, ovathan he lapsia.
En mennyt tilanteesta shokkiin, en verestä, en kuolleesta eläimestä. Toimin kuin kone, kuten ihmisen kuuluu hätätilassa toimia. Järkytyin silti näkemästäni. Kaikista niistä autoilijoista, jotka silmänsä sulkivat hädältä, kiihdyttivät vauhtia kuin päästäkseen karkuun tilannetta, pysyivät omassa särkymättömässä kuplassaan. Kauhistuin siitä, ettei toisen onnettomuus kosketa, saa tuntemaan, herätä tarvetta auttamiselle.
Kotikonnuilla saatoin lapset sisälle, äitini otti ilolla vastaan. Itse purin autoa, en onnistunut. Painoin pääni käsiin, itkin. Isäni kysyi onko kaikki hyvin. Kaikki oli hyvin. Olin elossa, lapset oli elossa, tuossa sanomalehdestä luettuna mitättömältä kuulostavassa onnettomuudessa osallisena olleet ihmiset olivat elossa. Toimin menneissä tapahtumissa, kuten jokaisen muunkin ohi ajavan olisi pitänyt toimia. Toivon koko sydämestäni, että he uhraavat ajatuksen jos toisenkin miettiäkseen menneitä tapahtumia.
Hiljennä, pysähdy, auta apua tarvitsevaa. Muuta en pyydä.
Tämä paikka olkoon omistettu kuvalle,
jonka erään ohi ajaneen auton
hantinpaikkalainen voisi
ystävällisesti tälle
asianomaiselle lähettää.
Mun serkkutytöt joutuivat aika pahaan uloajotilanteeseen Torron tiellä vajaa vuosisitten ja toinen serkku loukkaantui aika pahoin tilanteessa. Vieläkin ihmettelen mikä tuuri heillä kävi, että ensimmäinen paikalle sattunut auto oli taksi, jossa oli kyydissä erikoissairaanhoitaja. Tytöt saivat mitä parhainta apua välittömästi ja kaiken lisäksi taksissa oli "avaruuspeitto" johon pahemmin loukkaantunut ja kylmettynyt serkkuni saatiin käärittyä. Suojelusenkeleitä matkassa ja vielä joku johdatti tälläisiä ihania ihmisiä ensimmäisenä paikalle. Heidän ansiostaan kaikki on nyt hyvin! ♥ Peltiä saa uutta, mutta henkiä ei.
VastaaPoistaSamaisella tiellä äidilleni on käynyt niin, että hänen edellä ajava auto ajautui ojaan ja äitini pysähtyi auttamaan ja soitti apua. Ja mitä sai kiitokseksi. Nämä kaksi autossa ollutta "hampparia" yrittivät varastaa äidiltäni auton. Onneksi auton takapenkillä oli minun edesmennyt ihana Jimini joka pelasti äidin auton varastamiselta. Inhottavaa, että voi käyä näinkin kun vilpittömästi pysähdyt jotakuta auttamaan... :/
En tiedä onko se joku luonnon sanelema asia, että välillä pitää sattua. Toisinaan valitettavan paljonkin. Pistää ajattelemaan elämää ja maailman menoa. Onneksi serkuillasi oli onnea matkassa, hyviä ihmisiä on maailmassa vielä paljon vaikka välillä piilottelevatkin :)
PoistaHuh minkä "palkkion" äitisi saikaan! Tässä taas huomaa, että on myös niitä sielupahasia, joiden elämä pyörii vain oman navan pelastamisen ympärillä. Jimi oli sankari <3
Sulle <3 ja niille ohiajaneille tekisi mieli laittaa ihan muita merkkejä. Niin taas tympii toi ihmisten välinpitämättömyys toisia kohtaan.
VastaaPoistaEn voi olla kommentoimatta tätä kirjoitusta, kun olen tänä iltana lukenut tekstejäsi. Perheeni oli hirvikolarissa muutamia viikkoja sitten. Vanhemmat ja kaksi lasta, olen kiitollinen että meille ei sattunut pahemmin. Pelkästään auto meni ja 400 kiloinen hirvi mentetti henkensä. Suurin haava tuli siitä että kukaan ei pysähtynyt auttamaan. Onneksi olin itse siinä tilassa että pystyin soittamaan hätäkeskukseen. Poliisi saapui ensimmäisenä kolaripaikalle noin 30 min onnettomuuden jälkeen. Ohi ajoi kymmeniä autoja.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Sanattomaksi vetää näissä tilanteissa aina. Ei pysty ymmärtämään moista välinpitämättömyyttä :(
Poista